Minä Elton John

Elton Johnista on tullut jonkin verran kirjoiteltua tähän blogiin. Lähinnä hämmästellen kuinka halvalla artistin levyjä löytää kirppareilta. Niin, löytyi vielä jokunen vuosi sitten. Nyt hinnat ovat kiivenneet ylöspäin. Jopa 70-luvun ns. jämälevyä Rock of The Westiesiä(75) ei löydykään enää euron laareista. Eikä pidäkään löytyä, koska levy laadukas ja hyvä.

Tämä elämänkerta tarttui käsiin kirjaston tiskiltä. Omat odotukset eivät olleet korkealla kirjan suhteen. Elämänkertoja suorastaan tulvii näinä päiviä, rallitähdistä rokkitähtiin. Niihin rallitähtien tai tositeeveejulkkisten elämänkertoihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Sori Jari-Matti ja kumppanit. Mutta Elton John. Kyllä se aina vähän kiinnostaa, että kuinka paljon sitä kokkelia meni 70-luvulla? Vastaushan on: - Ihan tolkuttomasti.

Elämänkertaa mainostetaan pursuavan hauskaksi ja armottoman rehelliseksi. Täytyy myöntää, että nämä kriteerit täyttyvät komeasti. Elton John kertoo koko tarinansa aina lapsuudesta liki tähän hetkeen asti (2019). Elton ei todellakaan ujostele kertoa mitä oikeasti tapahtui 70-luvulla ja kuinka tolkuttomasti hän törsäsi rahaa kun rahan makuun pääsi. Kokaiiniviivojen vetämisen lisäksi rahaa paloi aina övereimpiin esiintymisvaatteisiin ja lavarekvisiittaan. Yhden huuruisen päihdeyön seurauksena Elton oli ostanut raitiovaunun, jonka oli sopinut raahattavaksi seuraavalle keikalle. No sehän järjestyi helikopterien ketjukuljetuksen avulla. Ringo Starr oli kaupitellut Eltonille jättimäistä muovidinosaurusta joka vaikeutti hänen asunnonmyyntiä. No Eltonhan tuli tietty hätiin ja osti tuon dinosauruksen.

Päihdehuuruisten seikkailujen ohella kirja pitää sisällään paljon mojovia analyyseja muista starboista. Rod Stewart, John Lennon, Michael Jackson, Freddie Mercury saavat muun muassa osansa Eltonin tarkasta silmästä. Myös kohtaaminen Elviksen kanssa vuodelta 1976 on kuvattu kirjassa hyvin. Hämmästyttävän monen kuuluisuuden kanssa Elton on ystävystynyt, aina em, rokkitähdistä jopa kuninkaallisiin. Elämänkerran mukaan ihan kaikkien kanssa sitä yhteistä säveltä ei löytynyt, esimerkiksi David Bowien kanssa ei synkannut.

Eltonin seksuaalisen heräämisen kuvailu on myös aitoa ja vähän yllättävääkin. Legendaarinen laulajatähti Long John  Baldry suorastaan ojensi Eltonia 1970-luvun taitteessa kun hän ei tunnustanut seksuaalista suuntautumistaan. Sittemmin kun Elton tuli ulos kaapista. Kirja kertookin varsin yksityiskohtaisesti ja surkuhupaisasti tähden epätoivoisista miesseikkailustaan, kuten epätoivoisista ihastumisista heteromiehiin. 

Vaikka Elton eli varsin päihdevoittoista elämää aina 70-luvun puolesta välistä 80-luvun loppuun, niin varsin energinen tyyppi hän ollut, sillä vyössä on  34 studioalbumia ja hän tekee edelleen keskimäärin yli sata keikkaa vuodessa, tätä vuotta lukuunottamatta. 

On myönnettävä, että liki kaikista lukemistani rock-elämänkerroista kiinnostavinta antia on 70-luvun puoliväli, se vastuuttomin ja päihdevoittoisin aika. Kun nämä suuruudenhullut sarjakuvasankarit tekevät mitä hölmöimpiä tempauksia. Niin Eltoninkin kirjassa. Aloitin kirjan puolesta välistä ja kun olin lukenut sen loppuun, niin sitten vasta luin alun. En tiedä, koen suurta viehtymystä näitä rokin pöhövuosia kohtaan...1975, 1976, 1977 kunnes punk räjäytti paketin ja laittoi elitistiset rock-dinosaurukset aisoihin.

Olen sitä mieltä, että Eltonin musiikillisesta tuotannosta melkein enemmän kuin puolet on aika merkityksetöntä kamaa. Tämä ei ole estänyt minua täydellisen Elton discografian metsästyksessä. Vain neljä levyä puuttuu kokoelmastani. Täytyy myöntää, että niitä yhdentekeviä studioalbumeja on aivan liikaa, vaikka jokaiselta levyiltä jotain hyvääkin löytyy. Loppuun vielä oma Elton Johnin albumeiden Top 12.

1.Honky Chateau 2. Madman Across The Water 3. Goodbye Yellow Brick Road 4. Rock of The Westies 5. Don't Shoot I'm Only Piano Player 6. Tumbleweed Connection 7. Caribou 8. Elton John 9. Captain Fantastic and Brown Dirt Cowboy 10. Too Low for Zero 11. Blue Moves 12. Single Man.

Vanhan fanin tunnustuksia - Ryan Adams: Gold

Kesäpäivä vetää ilmaa sisäänsä, lämpö asettuu helteen ja suomisään puoliväliin. Juhannus on selätetty, vessanpönttö vedetty, aamukahvin jälkihöyryt maistuu vielä kitalaessa. Sunnuntai tarjoaa harvinaislaatuisen kiireettömän hetken, tunnin matkan viimeisestä aamupiirretystä uusien perunoiden porinaan. Kevyesti uurteinen käsi poistaa suojamuovin 2000-luvun exilen päältä, Ryan Adamsin tuplavinyyli: Gold(01) asettuu soittimeen.

Menneisyyden mullasta nousee mitä parhainta americanaa. Mitä tästä voisi enää sanoa, 17 vuoden takainen muheva ja monipuolinen rokkiplatta. Miten voikin olla näin herkän rosoinen ja sydänverenmakuinen kokonaisuus, rokin vaikutelaatikosta on nostettu esiin kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.

New York, New York, räväkkä alku, saa hetkellisesti muistamaan tämänkin kansakunnan...hmmh… hyvät puolet. Firecracker jatkorokkaa kivasti eteenpäin, Answering Bell tavoittelee jo klassikkoluokkaa. On muuten ensimmäinen Ryan Adams - kappale jonka kuulin ja näin, itseasiassa jo edesmenneestä Moon TV:stä. La Cieneca Just Smiled….Levyn suosikkibiisejäni, yhä edelleen. The Rescue Blues, oih miten ihanan räkäisesti Ryan tulee biisiin, kitara naukahtelee kivaa sointukuviotaan. Ennen kaikkea Ryan Adams on rocktulkki parhaasta päästä, elää ja hengittää täysillä jokaisen biisin mukana. Stars Go Bluesta Ryan esitti erilaisen versin Flow-festareilla viime kesänä. Nobody Girl, melkein 10 minuuttinen jöötikkä, ehkä tässä kohtaa kuulija puutuu hetkeksi.

Loppupuolisko tarjoaa sellaisia laatukappaleita kuin Sylvia Plath, Wild Flowers ja Goodnight, Hollywood Blvd. Albumi on erittäin runsas kokonaisuus, että sen olisi helposti voinut jakaa kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi: Gold act.1 ja Gold act.2. Itseasiassa tämä hyvien biisien runsaus aiheuttaa tietyn kyllääntymisefektin puolen välin jälkeen. Kaiken lisäksi Goldin(01) vinyyliversiosta löytyy viisi cd:ltä löytymätöntä kappaletta, niin tietenkin puhutaan nyt vuoden 2001 - näkökulmasta. Nythän löydät nämä viisi tsipaletta spotikasta, striiminä, juutuubista, tai mistä nyt vaan.

Ryan Adamsin ura on jatkunut Goldin ajoista aina tähän päivään asti musiikillisesti hyvin runsaana. Soololevyjen määrä keikkuu kahdessakymmenessä. Viime vuonna ilmestynyt Prisoner(17) oli pirteä vajaan neljän tähden levy ja täksi vuodeksi oli tulollaan myös uutta kamaa, mutta ihan loppumetreillä Ryan tuhosi tehdyn levyn ja alkoi työstämään uutta.

Tässä vielä loppuun lievästi sanottuna happoisa video Goldin(01) tsipaleesta: Answering Bell. Kuka se siellä se videon lopussa lymyileekään?

Leon Russell - Rokin Tuntemattomia Karvaturreja

Ensi tutustumiseni Leon Russellin musiikkiin tapahtui vuonna 1988. Tällöin ostin Led Zeppelinin kitaristin Jimmy Pagen sooloalbumin: Outrider(88). Levyltä nousi esiin majesteetillisen hieno coverbiisi: Hummingbird, biisin crediiteistä lukenut nimi Leon Russell ei tuolloin kertonut vielä mitään, eikä oikeastaan seuraavaan pariin kymmeneen vuoteen.

Seuraavan kerran noteerasin Leon Russellin hänen ja Elton Johnin hienolla yhteislevyllä: The Union(10). Huomionarvoista oli se, että levyn biiseistä kiinnostavimmat olivat Russellin kynäilemiä. Vielä meni vuosi pari ennen kuin hommasin levyllisen Russellia, eräiltä levymessuilta löysin Russellin kehutun soolodebyytin: Leon Russell(70). Kyseisen levy taitaa olla Russellin uran paras, siltä löytyy muun muassa edellä mainittu Hummingbird, Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Delta Lady ja The Carpentersin coveroima megahitti: A Song For You. Tämä levy ei ole tullut kovin montaa kertaa vastaan. Kerran näin sen Manhattan kirppiksellä kolmella eurolla. Omastani pulitin kuusi euroa.

Viime vuosien aikana olen hommannut pikkurahalla Russellin albumit: Leon Russell and the Shelter People(71), Carney(72), Leon Live(73) ja Americana(78). Biisien taso ei paljoa tippunut näilläkään levyillä, em. Shelter People(71) on varsin väkevä levy myös, sekä tripla-vinyylinä ilmestynyt: Leon Live(73) on varsin messevää livesoitannan juhlaa. Näkisin, että nykyään harvemmin julkaistaan tällaisia editoimattomia livelevyjä jossa yhden levynpuoliskon voi täyttää cover-version Rollareiden Jumpin Jack Flashista. Muutenkin levyllä kuuluu kaikki ähinät ja puhinat, ylipitkät välispiikit, hurmoshenkiset puheet sekä aivan estottomana rollaava musiikki.

Eilen sunnuntaina 13.11.2016 Russell siirtyi sitten autuaammille metsästysmaille, ilmeisesti pitkän sairastelun uuvuttamana. Leon Russell laulajana ei ole ehkä mieleenpainuvimpia, mutta biisintekijänä aikamoinen ässä. Nämä edellä mainitut 70-luvun alun räkäisen rönsyilevät soololevyt ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Sellaista kantrahtavaa Lynyrd Skynyrdiä ripauksella rollarimaista huojuntaa.

Elton John ja muovin punainen hehku

Aikoinaan alelaareista pilkisti kyllästymiseen asti Elton Johnin albumi: Rock of the Westies(75), jonka kannessa Elton karvanaamoineen hymyilee veikeästi. Levy tuli tietenkin aikoinaan hankittua kun sen puoli-ilmaiseksi sai, ellei jopa ihan muoveissa ollut. Elton julkaisi 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla aivan tolkuttomasti laadukkaita albumeja, kuten Madman Across The River(70), Honky Chateau(71), Don't Shoot Me I'm Only Piano Player(72) ja Goodbye Yellow Brick Road(73). Näiden klassikoiden lisäksi Elton julkaisi ihan hyviä levyjä, kuten Caribou(74), Captain Fantastic and The Brown Dirt Cowboy(75) sekä em. Rock of the Westies(75).

Jokaisesta näistä levyistä saisi oman juttunsa, sillä sen verran merkittäviä ja merkillisiä tapauksia kaikki niistä ovat. Esimerkiksi 70-luvun alussa kansitaiteessa ei säästelty, niimpä Eltoninkin levyiltä löytyy monenmoista sisälehdykkää ja lirpaketta. Rock of the Westiesin erikoisuus, jos ei alelaareja maininta, on eräissä painoksissa valoa vasten heijastettuna vinyylin punainen väri. Tämä ilmeni kun tilasin Discogsista eräältä levymyyjältä punaiseksi mainostetun levyn. Odotin täysin punaista, mutta levymyyjä valaisi myöhemmin asiaa:
"The vinyl is red translucent. Hold it up in front of a light it will then appear red. When PYE pressed records during the mid 1970's they used translucent vinyl. In normal conditions the vinyl appears to be black. But when you hold it up to a light you can then see the colour. Apart from PYE's own releases they also pressed for 20th Century Records (Barry White etc) and DJM (early Elton John and others). Blood Red or Burgundy Red is the most common. There are also pressings that are lilac, purple and a few rare ones which are lime green or amber."

Tästäkin saisi oman pienen keräilyjuonteensa, jotta alkaisi keräämään näitä valoa vasten heijastettavia levyjä. Mutta täytynee pysyä tärkeimmissä asioissa, kuten vaikka musiikin sisällössä. Onko Rock of The Westiesissä(75) sisältöä? Oletus on tietenkin, että totta ihmeessä on, koska miksi muuten näkisin vaivaa kirjoittaa tästä levystä, kun satamäärin laadukkaampia levyjä pyörii nurkissani. Ok, missioni on myös pelastaa näitä levyjen kulkukissoja, hylättyjä ja kodittomia levyjä, 70-luvun tolkuttomien tuhlausvuosien tuotoksia.

Kun ostin tämän punahehkuisen Eltonin, niin totta kai otin albumin taas uudestaan pyöritykseen. En mene väittämään, että tässä olisi viiden tähden levy, se hukattu Elton-klassikko. Ei nyt sentään. Mutta sellainen neljän tähden levy on kyseessä. Plussaa irtonaisesta ja svengaavasta soundista. Eltonin bändi on ollut selkeästi tulessa ja muistikuvieni mukaan tällä levyllä on paljon Eltonin 70-luvun luottomuusikoita. Levyn helmiä ovat jonkinlaisen hittistatuksen saavuttanut: Island Girl, rokkaava Street Kids, mukavan kimalteinen puoliballadi Feed Me, kovan luokan hituri: I Feel Like a Bullet(in the gun of Robert Ford) sekä levyn päättävä marssivoimainen Billy Bones and the White Bird.
Samana vuonna Elton julkaisi yhdessä Kiki Deen kanssa ehkä uransa suurimman hittinsä: Don't Go Breaking My Heart, joka löytyy levyn cd-versiolta. Heiii, kuka nyt sellaista enää ostaisi? Helpoiten kuuntelet koko levyn tästä: https://open.spotify.com/album/6tKgjhjWDMVlgb3a6KoI1x

Sanoisin, että todellakin kannattaa kuunnella koko levy, sen verran svengaava ja nautinnollinen paketti on kyseessä. Vinyylinkin löydät varmasti 1-2 eurolla, yhtälailla koko Eltonin 70-luvun tuotannon saisi varmaan hommattua yhden normaalihintaisen lp-levyn hinnalla, kun malttaa vain hetken metsästää.

Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Kaikki odottivat Katea...

…joululahjasäkkiin ja musiikkisoittimeen, niin minäkin. Kunnioitukseni on sen verran suurta, että en hakenut tai kuunnellut levyä etukäteen netistä, halusin oman Kateni suoraan levykaupan tiskiltä. Kate Bushin uusin albumi 50 Words For Snow(11) ilmestyi juuri parahiksi ennen joulua. Katea voisi melkein syyttää laskelmoinnista, laittaa lumiaiheinen albumi markkinoille juuri ennen joulua Antti Tuiskun tai vaikka Enyan tapaan, eikö tämä ole ilmiselvää myynnin maksimointia? Oli tai ei, mutta se sallittakoon Katelle tai kenelle tahansa artistille näinä heikon levymyynnin aikoina, kun kaiken musiikin saa parilla klikkauksella netistä ja aivan ilmaiseksi.

Kate Bush on ollut viime vuosina varsin niukka haastattelujen, musiikkivideoiden tai edes promokuvien suhteen. Ne muutamat kuvat Katesta ovat harkittuja ja edustavia otoksia. Yksityiselämän ovet pidetään tiukasti säpissä, vaikkakin Katen poika Albert on noussut viime levyillä koko ajan näkyvämpään rooliin. Uudella levyllä teini-ikää lähestyvä poika laulaa aloituskappaleen Snowlake, joka kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Katelta. Kuoropoikaääni on tallessa, muttei varmaan montaa vuotta, äänenmurros kolkuttelee jo ovella.

Ensi kuulemalta levy oli melkoinen pettymys, ehkä odotukseni olivat vain liian korkealla? Raskassoutuiset pianoballadit vellovat mitään tarttumapintaa jättämättä. Edellä mainittu Snowlake avaa levyn lupaavasti, Katen väliin kuiskimat: ”The world is loud. Keep falling and i’ll find you” – säkeet saavat aikaan hyväksyvää nyökkäilyä, nyt ollaan lähteellä, äänekäs maailma saa osansa, on parempi leijailla kaikessa rauhassa lumihiutaleena, yksilönä. Sinut kyllä löydetään!

Katen yksityiselämä(tai arvelut siitä mitä se voisi olla) tukee ajatusta perinteisiä arvoja kannattavasta taiteilijasta, jolle kaikki inhimilliseen elämään liittyvät arvot ovat tärkeitä. Edellisellä varsinaisella uusia biisejä sisältäneellä studioalbumilla Aerial(05) Kate lauloi pesukoneen pyörimisestä suhteessa seksuaalisuuteen ja toisessa biisissä hän lauloi Piin likiarvoa reippaan neljän minuutin ajan. Laulut kumpuavat arjesta tai selkeästi arjen yläpuolelta, hieman sadunomaisesta maailmasta, kuten Katen viehättävällä kolmoslevyllä Never For Ever(80).




Tämä uutukainen talvilevy aukenee hitaasti tai on aukeamatta, sen aika näyttää? Kaksi biisiä levyn seitsemästä on yli kymmenminuuttisia tunnelmapaloja: biisit Lake Tahoe ja Misty, musiikillisesti kaksi ehkä levyn haastavinta laulua, joista jälkimmäinen on alkanut pikkuhiljaa avautua koko komeudessaan Lumimiehestä kertova Wild Man on levyn tarttuvinta antia, Elton Johnin kanssa duettona vedetyn Snowed In At Wheeler Streetin tunnelmaan sopisi erinomaisesti musiikkivideo, tulisikohan vielä sellainen?



Käsissäni on levy jossa riittää vielä pureksittavaa. Mieleen tulee sellainenkin mahdollisuus, että levyn linjaan sopivat pitkät ja vellovat kappaleet eivät ole mitään sävellystaiteen riemuvoittoja, enemmän yhtä vahvaa tunnelmaa johon Kate on täysillä antautunut. Levyn tuotanto on vähän tuhnuinen, onko tätä kukaan muu huomannut? Summarum summarum, pienestä kritiikin mahdollisuudesta huolimatta mitään Katen hengentuotetta on vaikea olla rakastamatta, ellei käsissä ole todellista kuraa, 50 Words For Snow ei ole kuraa, se pesee tässäkin kuunteluvaiheessa Tori Amoksen ja Björkin levyt mennen tullen. Kuningattaren asemaa on vaikea horjuttaa.

Levymessuilla! - Turku, Kåren 4.12.2010

Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.

Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!

Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).

Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.

Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.

Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:

Sevaritunnelmointia, taas!

Ostin Elton Johnin A Single Man(78) vinyylin levymessuilta kolmella eurolla. Levy on hyvässä kunnossa, siinä on arvostamani avattavat kannet, hienoja valokuvia Eltonista ja tietty lyriikat painettuna sisäpussiin.

Aloittaessani levynkerääjän taivalta 80-luvun puolivälissä, huomasin tämän kyseisen albumin löytyvän useimpien levykauppojen postimyyntikuvastoista pilkkahintaan. Tuolloin tein nopean ja pitkään vaikuttaneen analyysin: levy on huono! Olihan Eltonilla takana 70-luvun alkupuolen uskomaton hitti- ja albumiputki, vuodesta 1969 vuoteen 1976 yhteensä 11 studioalbumia, joista kaksi tupla-albumia. Juuri tuon ajanjakson levyjä pidetään artistin parhaina.

A Single Man on ensimmäinen levy ilman Eltonin arvostettua(?) vakiotekstittäjää Bernie Taupinia. Edellinen levy, Eltonin mielestä hänen parhaansa, tupla Blue Moves(76) ilmestyi yli kaksi vuotta sitten, joka oli Eltonin tuotteliaisuuden tietäen varsin pitkä levytystauko.

Millainen levy siis on A Single Man? Nyt 31 vuoden päästä tarkasteltuna ja noin kolme ja puoli kertaa(neljäs kerta täyttyi juuri) levyn kuulleena voisin puhua yllättävän eheästä ja tunnelmallisesta levystä. Ei mikään hittilevy, eikä rokkilevy, mutta monipuolisesti soitettu, vähän klassisen ja jatsinkin sävyjä omaava, levy jonka parissa tuntuu viihtyvän.

Soljuvia säveliä, ei ehkä kaikista unohtumattomimpia Elton-viisuja, mutta varsin pakotonta tunnelmaa kaiken kaikkiaan. Levyltä lohkesi yksi pieni hitti, instrumentaali ”Song for Guy”. Tuntuu, että Eltonin pianotapailu on synnyttänyt varsin helposti tukun viihdyttäviä viisuja: mukavasti keinuva ”Big Dipper”, jopa eeppiseksi kasvava pitkä ”It Ain’t Gonna Be Easy” ja jatsahtava Elton-kaunokki ”Shooting Star”. Ei todellakaan mikään rokin tai popin klassikkolevy, mutta tarviiko aina olla? Joskus riittää hyvä letkeä tunnelma ja riittävän hyvät biisit.

Annoin sinulle tänä iltana aikaa Elton John, ei mitenkään muodikas valinta, myönnetään. Mutta se mitä musiikkisi antaa minulle pyyhkii pois kaikki turhat ajatukset uskottavuudestasi artistina ja epäilykseni unohdettujen levyjesi laadusta. Näin hyvä, sisimpäni vastaanottaa ja jokin siellä mukavasti rentoutuu.