Näytetään tekstit, joissa on tunniste pen lee. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pen lee. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Sukellus Helsingin levykauppoihin

Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.

Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: Catlook Gypsies (77) parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.

Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: Gratuitous Sax & Senseless Violins (98). 

Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: Ghost Stories (88) plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin: Against the Grain (75), joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi. 

Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden Aika Tihentyy (15) seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: Dyynimukulakuukunen (17) irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. Kultahampaat biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? Life's Hard and Then You Die (86) ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä Driving Away From Home (Jim's Tune) on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku Always Last To Know ysärin alusta.

Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: 1971: The Road Starts Hear (21) ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn Lintumies (89) ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: King of America (86).

Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.

Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.







tiistai 9. joulukuuta 2014

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!


Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.