90-lukua pidetään kohtuullisen vaimeana luomisjaksona Springsteenin uralla. Vuosikymmenen alussa tuli kädenlämpöisen arvion saanut aikuisrocklevy: Human Touch (92) sekä samaan aikaa ilmestynyt rootsimpi ja arvostetumpi sivujuonne: Lucky Town (92). Tälle vuosikymmenelle mahtui vain yksi albumi lisää, Steinbeckin Vihan Hedelmien synnyttämä, arvostettu teema-albumi The Ghost of Tom Joad (95). Springsteenillä 90-luvulla lapset olivat pieniä ja syrjässä oleminen parrasvaloista oli ymmärrettävää.
Tänä kesänä, myytti luomisvoimaltaan heikosta 90-luvusta murtui, kun Springsteen ilmoitti peräti seitsemästä julkaisemattomasti albumista. Tuo 9 lp-levyn(5 normaalilevyä ja 2 tupla-albumia) boksi Tracks II: The Lost Albums (25) ilmestyi kesäkuun lopulla. Pitkään mietin, että onko järkeä maksaa 300 euroa tuosta paketista. Erään tunnetun kotimaisen levykaupan tuplaleimatarjous ratkaisi tilanteen ja sain boksin tilattua itselleni reippaasti alle kolmensadan. Se oli paljon rahaa edelleenkin.
Boksi pitää sisällään albumit: L.A. Garage Sessions '83, Streets of Philadelphia Sessions, Faithless, Somewhere North of Nashville, Inyo, Twilight Hours ja Perfect World. Näistä levyistä Streets of Philadelphia, North of Nashville ja Inyo on ysärillä tehtyjä julkaisemattomia levyjä. Seitsemän albumin kuunteleminen lyhyen ajan sisällä varmaan halkaisisi pääni, niimpä olen aloittanut kuuntelun em.listan kahdesta ensimmäisestä albumista.
Streets of Philadelphia Sessions on tämän bloggauksen kohteena. Levy oli jo tällaisenaan valmiina vuonna 1995, mutta Boss jätti levyn julkaisematta. Kaksi edellistä albumia: Tunnel of Love (87) ja Human Touch (92) olivat molemmat olleet parisuhdetta käsitteleviä levyjä, niimpä kolmannen samaa tematiikkaa käsittelevän levyn julkaiseminen ei ollut tuntunut oikealta ratkaisulta. Etenkin kun levy on yleistunnelmaltaan varsin tummasävyinen ja se ei osunut yksiin Brucen tuonaikaisen onnellisen perhe-elämävaiheen kanssa. Monet kappaleista ovat elämän rajallisuutta käsitteleviä sekä ero- tai eroa ennakoivia biisejä.
Streets of Philadelphia kappaletta ei levyltä löydy. Biisi löytyi Philadelphia elokuvan soundtrackilta vuodelta 1994 ja toi Brucelle Grammy-ehdokkuuden. Sen sijaan Greatest Hits (95) kokoelmalla aikoinaan julkaistu Secret Garden löytyy myös tältä levyltä.
Hypnoottisten rumpulooppien päälle on soitettu kitarat, bassot ja kiipparit. Konsepti toimii yllättävän hyvin. Blind Spot toimii onnistuneena aloitukseni albumin mietteliäässä ja tummasävyisessä biisinipussa. Maybe i Don't Know You jatkaa samaa parisuhteen epäilyn linjaa, kun jotain kauhistuttavaa häilyy idyllin yllä. Something in The Well syventää teemaa, kuinka siellä kaivon pohjalla pilkistää jotain pahanenteistä: Things can seem so safe and sure, but you never really fell, there's something in the well.
Levyä kuunnellessa ja siihen syventyessä ymmärtää varsin hyvin, että miksi Bruce jätti levyn julkaisematta. Se olisi ollut täydellinen ristiriita silloiselle auvoiselle perhe-elolle. Ehkä Brucen täytyi pusertaa taiteeksi ne kaikki perhe-elämään kuuluvat pelot ja menetyksen tunteet. Tällaisena dokumenttina Streets of Philadelphia toimii onnistuneesti.
Levyn toisen puoliskon avaava We Fell Down kappaletta kuljettaa toiveikas sävelmä, mutta lyriikkaa kuvastelee jälleen kerran parisuhteen kariutumiseen liittyviä pelkoja. Kaunista ja surumielistä yhtäaikaa. Sen sijaan One Beautiful Morning onkin ripeästi kulkeva, läpeensä toiveikas kappale, kuin raikastava sade tumman sekaan. Levyn katkeransuloinen tunnelma säilyy ihan viimeiseen kappaleeseen The Farewell Party asti, jonka nimi jo kuvastaa paljon edetesssä.
Olen kuunnellut levyä säännöllisesti kesän aikana ja mielestäni se on levy, jonka olisi voinut aikanaan julkaista. Biisien laatu on sitä luokkaa, että ei ole lainkaan syytä hävetä. Ehkä sellaisia yksittäisiä Bruce-klassikoita levyltä ei löydy, vaan kappaleet ovat lähtökohtaisesti tutunkuuloisia, lähellä jo julkaistuja Bruce-biisejä, mutta kokonaistunnelmaltaan levy nousee kiitettävälle tasolle.
Topi Sahan edellinen levy Maailmanlopun rakastavaiset (08) julkaistiin jo seitsemän vuotta. Se on
pitkä aika. Uutta levyä Öitä (25) on
tehty huolella kaikki nämä vuodet. Sahan omien sanojen mukaan levy meinasi
jäädä piippuun, mutta onneksi se saatiin ulos. Tunnelmallinen ja
biisimateriaaliltaan vahva Öitä on yksi alkuvuoden parhaista kotimaisista
pop/rock-albumeista, ellei ylivoimaisesti paras.
Oli ilo
päästä katsomaan Topi Sahaa levynjulkkarikeikalle G
Livelabiin Tampereelle. Sahaa oli säestämässä mainio bändi, kitarassa muun
muassa Knipin soolobändistä tuttu tyylitajuinen Jaakko Murros, bassossa Joni
Teirikangas, koskettimissa Matias Tyni ja rummuissa erittäin herkällä tatsilla
kannutellut Janne Mathlin. Eikä siinä kaikki, keikan puolivälissä mukaan
saatiin vahvan soolouran luonut Ylva Haru mukaan taustalauluihin. Ylva hoiti hienosti Pirun ikävä biisin lauluosuuden, saman jonka Anna Puu versioi levytysversiossa.
Tämän illan
live-elämys oli ehdottomasti osiensa summa. Koko bändi hengitti ja eli Sahan
musiikin mukana. Niin kuin Topi itse kertoi, levyn biisit on äänitetty
liveotteella, koko bändi samassa tilassa. Ilmeisesti vaiheita ja esituotantoa
on riittänyt, koska levy vasta nyt näki päivänvalon.
Keikka alkoi
uuden kappaleella Neuvonantaja. Sahan
eleetön, herkkä, mutta pinnan alta vahva ilmaisu nappasi yleisön heti
otteeseen. Kaikenlainen rock-kukkoilu tai muunlainen itsensä korostaminen ei
kuulu Topin repertuaariin. Pehmeä baritoni, huolella väsätyt lyriikat ja
tietynlainen pidättely riittää, pinnan alla kytee jotain vahvaa, jopa uhkaavaa.
Kuningas on kuollut, oli keikan ensimmäisiä
täysosumia. Yksinkertaisesti helvetin hieno biisi, hienolla väliosalla, jossa
kappale hidastuu, ikään kuin muuttuu hetkeksi toiseksi kappaleeksi. Sahan
tulkinnan alla kyti iso tunne, joka ei jäänyt katsojalta kokematta. Samanlaista
hidasta tunteen paloa tarjosi myös toinen uuden levyn helmi Kaikki mitä on, on juuri niin kuin olin
kuvitellutkin. Ehkä viime vuosien yksi täydellisimmistä rakkauslauluista,
timanttista laululyriikkaa ja aivan läpeensä upeasti toteutettuna, niin levyllä
kuin tänä iltana G Livelabissa.
Keikan
loppupuoli tarjoili valittuja paloja Topin kolmelta aiemmalta levyltä. Näistä
erityisesti jäivät mieleen edellisen levyn eeppinen ja Springsteenin Ghost of Tom Joadin etäisesti mieleen
tuova Valo tulee alhaalta sekä
mielestäni toiseksi parhaan Topi-levyn, eli Nykyajan (16) tunnetuin kappale Paskainen
sydän. Mikä on sitten se paras Topi-levy? Kyllä se on tämä uusi Öitä (25)
albumi. Laulut ovat entisestään pykälän isompia ja vahvempia. Tuleva
suomirock-klassikko. Näin uskallan väittää.
Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.
Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.
Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:
Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen.
Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).
Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.
Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?
Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten.
Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County.
Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi TheE Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.
Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?
Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.
Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.
Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.
Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.
Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:
- Steve, do you wanna go home?
- I do Not wanna go home!
Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.
I'll see you in my dreams When all our summers have come to an end I'll see you in my dreams We'll meet and live and laugh again I'll see you in my dreams Yeah, up around the river bend For death is not the end And I'll see you in my dreams
Miksi kolme kertaa "back"? Noh, näitä heilurimaisia comebackeja riittää, joka vuosi ja vuosikymmen jokin rokkikukkonen ponnistaa syvästä matalasta ja tekee vielä yhden sirkustempun. Niin Brucekin, tuo surullinen rodeotähti, kuivahtanut Cowboy ilmastonmuutoksen vastaisessa mainoksessa. Ikää pitää olla mielellään 70 tai yli, jotta jotain tapahtuu ja jotta maailma uskoo. Muutos on tulossa, tämä on kirje sinulle eksynyt kansalainen tai kosmopoliitti. On se kirje. Väsynyt sellainen.
Olen vähän ilkeä idoliani kohtaan. Ei saa pilkata jos on vanha. Itsekin olen, kiivaasti vanhenemassa. Mutta en voi sille mitään, että viimevuotinen, ensivaikutelmaltaan oikein mukava soolotyö: Western Stars (19) haukotuttaa, puhumattakaan tästä uudesta E Street Bandin kanssa tehdystä veisusta. En yksinkertaisesti halua kuulla väsynyttä Brucea, haluan takaisin sen intohimoisen, tunnevoimaltaan ylivertaisen preeriasuden. Mutta täytyykö vanhan suden vielä osata ulvaista niskakarvoja värisyttävällä tavalla. Eikai, jos eläkeikäkin on ylitetty. Miksi vaatia sitä nuoruuden epätoivoa ja vimmaa, tai edes aikuisuuden räjähtävää vimmaa.
Jos sitä vimmaa ei enää olekaan. Vanhat rokkarit ovat vaan jatkoajalla ammattiaan harjoittamassa. Miksi edes vaatia jotain elämää suurempaa? Entäs Dylan, Cohen, Bowie, kaikki nämä massiiviset joutsenlaulut. Eikö niissä ole muka vimmaa? Kyllä vanhassakin on voimaa ja järisyttävän suurta karismaa.
Mutta Bruce ei ole löytänyt itsestään sitä viimeisen suoran vaikuttavaa voimaa, joka tulee antamisen, ei yrittämisen kautta. Hän pyristelee ja yrittää olla edelleen suuria massoja liikuttava maskuliininen rockvoima. Kuulen vastalauseen: - Mutta hän on se. Hän saa olla se vavahteleva pappa lavalla, joka saa aallon vielä liikkeelle. Niin. Toivottavasti hän ei yritä sitä seuraavalla kiertueella, pelkään että se ei enää toimi. Onhan Brucella toki soolotyönsä ja kiertueensa, jossa hän pärjää vallan mainiosti omillaan.
Hämmästelen itsekin Bruce-kritiikkiäni, sillä tämä papparainen on suurimpia esikuviani ja useat hänen levyt ja biisit ovat elämäni soundtrackin kärkisijoilla. Mutta miksi nyt ei Boss maistu? Kyse on aidosta pettymyksestä, sillä tämän lokakuussa ilmestyvän albumin Letter To You (20) nimikappale ei väräytä mitään minussa. Ei sitten mitään. Maistuu ylijäämäkappaleelta, kuin sähköistetty versio jostain Western Starsin biisistä. Ennen kaikkea E Street Band soittaa todella valjusti, MISSÄ ON INTOHIMO? Huudan ja päädyn soittamaan Spotikasta Riverin ylijäämäbiisejä.
Mutta kun katson ensi kertaa tämän videon, niin yllättäen liikutun. Kaikki nuo ikääntyneet sankarini, miten rehellisiä he ovatkaan omissa elämän juomuissaan. En voi, enkä halua vihata heitä...koska he ovat vuosikymmenien ajan kohentaneet omaa elämänlaatua tähtitieteellisellä tavalla(jos pikkaisen liioitellaan). Ja onhan tuo biisi...
Ehkä tuleva levy onkin erityinen? Toivon. Ainakin biisilistasta löytyy parikin herran alkuaikojen levyttämätöntä kappaletta, kuten If I Was The Priest ja Song For Orphans. Lokakuuhun on vielä matkaa ja saanhan muuttaa mieleni.
Bruce on lännenmies, olen sen jo kauan tiennyt. Nebraska(82) sen aloitti, koko levy oli silkkaa masentunutta maantietä ja raadollisia tarinoita tuon tien varrelta. Tunnel of Loven (87) kannessa poseeraa surumielinen cowboy valkoisessa puvussaan. The Ghost of Tom Joadilla(95) käsitellään Amerikan siirtolaisunelmaa steinbeckimaisessa hengessä, tietenkin kun levyn sytykkeenä oli John Steinbeckin mahtiopus Viha Hedelmät. Devils & Dust (05) on silkkaa pölyä ja autiomaata ja nyt tärähtää eetteriin Broocen puhdaspiirteisen lännenlevy: Western Stars(19).
Western Stars on edellä mainittujen sooloalbumien hyvää jatkumoa. Levy joka on odottanut jo useamman vuoden hyllyllä julkaisuaan poikkeaa edeltäjistään harmonisilla orkestraatioillaan ja pehmeällä menneiden vuosikymmenien kantrirock-soundillaan. Pomo onkin maininnut levyn suurimmiksi vaikuttajiksi Glen Campbelin ja Burt Bacharachin. Itse paljon Campbelin levyjä viimeaikoina kuunnelleena voin kyllä allekirjoittaa nämä vaikutteet. Western Starsista voi löytää vaikutteita aina Campbelin mainioon Galveston (70) albumiin asti. Brucen lauluilmaisu on luonnollisesti karumpaa ja brucemaisempaa Campbeliin verrattuna. Springsteen teki myös viisaasti ja julkaisi tällaisen romanttisen villin lännen - levyn, kuin että olisi tehnyt sen ilmeisimmän, eli Donald Trumpin politiikkaa kritisoivan levyn. Sellaisellekin olisi kyllä tilausta. Ehkä "Trump-levyä" aletaan väsäämään syksyllä, kun Springsteen marssii studion legendaarisen E-Street bändinsä kanssa.
Kolmentoista biisin Western Stars on hyvin soljuva kokonaisuus, jonka kaikki kappaleet jättävät tarpeeksi koukkuja ja muistikuvia korvien väliin. Levy on raikkaampi ja monipuolisempi kuin aikoinaan varauksetta kehuttu: The Ghost of Tom Joad (95), jonka melodiat pyörivät valitettavan pienessä kehässä. Western Stars alkaa mietteliäällä Hitch Hikin' kappaleella, eikö "mietteliäs" ole aina hyvä termi kuvaamaan tummasävyistä, voimaa uhkuvaa käyntikorttibiisiä levyyn? The Wayfarer summaa alkusäkeissään paljon levyn tematiikasta: Same old story, love and glory, goin' round and round. Pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen näissä kaipuuta ja lähtemistä tihkuvissa tummissa lauluissa. Onko kyseessä depressiivisin Bruce-levy? Parin vuoden takainen elämänkerta Born To Run valotti, että Springsteen on paininut voimallisesti mielenterveytensä kanssa aina viime vuosiin asti. Voisiko Western Starsia pitää tietynlaisena liiallisen melankolian siivouslevynä, jossa maanläheisiä ja tummia lyriikoita musiikki kauniilla tavalla kohottaa.
Levyn tarttuvinta antia edustava Tuscon Train tuo mieleen jonkin toisen Bruce-kappaleen, mutta en muista minkä? Nimikappale Western Stars ja sen ensi rivit kertovat kaiken oleellisen: I wake up in the Morning, just glad my boots on,
sekä myöhemmin etsimisen läpi kimaltavan menneisyyden: Tonight Westers Stars are shining bright again.
Niin, puhdasta ja paksua nostalgiaa, mutta aina niin koskettavaa. Ilman unenomaisia ja romantisoituja muistoja meillä olisi kovin vähän musiikkia, ei ainakaan tietynlaista musiikkia joka kutittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Sleepy Joe's Cafe on nopeasti ohi kulkeva pikku biisi, ei kovinkaan merkittävä. Drive Fast (The Stuntman) on vahvaa tarinallisten Bruce-biisien jatkumoa ja myös yksi levyn parhaita kappaleita. Chasin' Wild Horses ja Sundown kohottavat levyn kauniisti sen puolen välin yli, josta löytyy vielä useita tutkimattomia Bruce-kappaleita, kuten hyvin potentiaalisen kuuloinen veisu nimeltään: Stones. Aivan levyn loppuu on sisällytetty jo aiemmin julkaistut "sinkkubiisit": Hello Sunshine ja There Goes My Miracle. Niin, voidaanko puhua enää singlejulkaisuista jos yksittäiset kappaleet julkaistaan vain suoratoistopalvelujen kautta. Oman logiikkani mukaan singlejulkaisun pitää olla myös käsinkosketeltava, eli levyksi asti prässätty.
Voisin väittää Western Starsia parhaaksi Bruce levyksi sitten The Risingin(02). Myös tästä viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Magic(07) olisi voinut olla erinomainen levy maltillisemmalla tuotannolla ja turhien biisien karsimisella. Tämä uutukainen palauttaa uskon Springsteenin hyvään laatutasoon. Syksyllä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä papparainen on ollut yksi suurimpia syitä ja seurauksia siihen miksi olen ylipäänsä alkanut kuuntelemaan rockmusiikkia. Voinko toisaalta kovinkaan objektiivisesti analysoida tätä omassa kategoriassa liki messiaana pitämäni hahmon musiikkia. Ehkäpä en. Ja jos kuulisin Springsteeniä eka kerran tämän uuden levyn kautta, niin pitäisinkö sitä vain yhtenä vanhan kantrirokkarin comeback-levynä? Ei, en sittenkään usko tähän, sillä Bruce Springsteen on siunattu harvinaisella musiikillisella osaamisella ja karismalla joka nousee helposti keskinkertaisuuden yläpuolelle.
Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.
Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)
Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.
Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.
Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:
Of course, we all grow up, and we know "it's only rock 'n' roll"...but it's not. After a lifetime watching a man perform his miracle for you, night after night, it feels an awful lot like love.
tiivistää Bruce Springsteen jotain olennaista urastaan tuoreessa omaelämänkerrassaan: Born to Run(16). Kyseessä on Springsteenin itsensä kirjoittama yli 500 sivuinen pikku järkäle, syväluotaava katsaus Brucen elämään ja rock'n' roll unelman toteutumiseen, sen jälkiseuraamuksiin ja ennen kaikkea taiteiluun rock- ja normaalielämän välillä.
Sain eilen päätökseen joulupukin tuoman alkuperäiskielisen version. Lukukokemus oli varsin väkevä. Springsteen luo kirjassaan laajan kuvan lapsuudestaan, omista perheenjäsenistään, oman musiikillisen kutsumuksen heräämisestä ja sen toimeenpanosta rähjäisissä New Jerseyn lapsuusmaisemissa. Kirjassaan Springsteen keskittyy erityisen paljon oman isäsuhteen ruotimiseen. Doug Springsteen kuvaillaan tunnekylmäksi, alkoholisoituneeksi ja vahvasti mielenterveysongelmaiseksi mieheksi, joka ei hyväksy poikaansa, vaan haastaa hänet jo lapsuudessaan kännipäissään keittiönpöydän äärellä samalla aiheuttaen Brucelle elinikäisen trauman, jota hän on purkanut useissa lauluissaan uransa varrella.
My father's house shines hard and bright. it's stand like a beacon calling me in the night Calling and calling so cold and alone Shining cross this dark highway Whre ours sins lie unatoned (My Father's House)
Isäsuhteen lisäksi kirjassa on paljon nostattavaa ja realistista tarinaa rock 'n' roll unelman toimeenpanosta ja Brucen yllättävän häilyvän luonteen monista vivahteista ja sivupoluista. Springsteen kirjoittaa psykologisen tarkasti, hän tekee kautta linjan vahvaa yksilöllistä ja yhteiskunnallista analyysia, aivan kuin hänen parhaissa levyissään: Born to Run(75), Darkess on the Edge of Town(78), Born in the U.S.A(84), The Ghost of Tom Joad(95), The Rising(02) ja Wrecking Ball(12). Edellä mainitut levyt nousevat Brucen tuotannosta merkittävinä ja ehjinä kokonaisuuksina, myös artistille itsellensä. Hän hieman harmittelee, että Wrecking Ball(12) ei saanut ansaitsemaansa huomiota mestarillisena levynä, etenkin kun Springsteen siihen panosti erityisen paljon. Tosin levy menikin listaykköseksi monissa maissa ja oli fanien mieleen.
Kirja etenee kronologisella ja varmalla otteella. Kirjan alkupuolella musiikki, ensimmäiset levyt, menestykset, E Street Bandin muotoutuminen ja se yksi surullisenkuuluisa oikeusjuttu ovat tapetilla. Born to Runin jälkeen Springsteen tappeli oikeusteitse managerinsa Mike Appelin kanssa kolmisen vuotta omien laulujensa oikeuksista ja pääsi julkaisukantaan vasta vuoden 1978 Darknesilla. Oikeusjuttua on käsitelty niin monissa elämänkerroissa ja yhteyksissä(myös Appelin omassa), pääpointti lienee se, että Springsteen meni allekirjoittamaan huonon jatkosopimuksen Appelin kanssa ja sen purkaminen vaati vaivaa ja lopulta myös dollareita. Lopputuloksena Bruce sai täydet oikeudet kaikkiin lauluihinsa, eli paljon parempi lopputulema kuin esimerkiksi John Fogertyllä tapellessaan Fantasy levy-yhtiön kanssa omien CCR-biisien oikeuksista.
Vuoden 1982 Nebraskaan asti keskiössä on musiikki ja Springsteen itse. Miltei kaikki aika ja energia menee musiikkiin ja sen luomiseen. Nebraskan jälkeen Springsteen kirjautui ensimmäistä kertaa ammattiauttajan luo. Springsteenin häilyvä, levoton, paikallaan pysymätön persoona altisti häntä masennukseen ja monenlaisiin ahdistustiloihin. Bruce kirjoittaa omista ahdistuksistaan suorastaan hämmentävän rehellisesti, mutta samalla ne jotenkin vapauttavalla tavalla läpikäyden. Kaiken tuskan takaa pilkistää aina toivo, kun sen aika tulee. Yllättävää on muun muassa se, että Bruce on vielä viime vuosien aikana kärsinyt pitkään ja voimakkaasti erilaisista masennustiloista. Kirjan kautta tulee ilmi, että tohtoreilla on käyty, perhettä on usein laiminlyöty masennuskausien ja levottomuuksien takia, mutta ruotuunkin on myös aina palattu.
Kirjan puolessa välissä hiipii mukaan perhe-elämä. Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan rakkaustarinaa kuvataan myös pieteetillä. Riidat ja lemmenlomat kerrotaan avoimesti. Patti ja Brucen kolme lasta: Evan, Jessica ja Sam juurruttivat levottoman sankarimme melkein lopullisesti normaaliin elämään. Springsteen kirjoittaa suurella kunnioituksella perheestään ja tuo Pattin suuren merkityksen esiin monessa käänteessä, jossain kohtaa hän toteaakin, ehkä hän on saanut Pattilta tukea ja ymmärrystä paljon enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Perhe-elämän kuvaus kulkee tasa-arvoisena ja luonnollisena musiikillisen kertomuksen kanssa. Se tekee tarinasta kokonaisen ja ehjän, kuin kaunokirjallisen lukukokemuksen.
Bruce kirjoittaa rehellisen kauniisti kaikista muistakin läheisistään, etenkin jo edesmenneen saksofonistin Clarence Clemonsin ja Brucen suhde tulee kirjassa usein esille. Clarence kuvataan luonnonvoimaiseksi, hyvin autenttiseksi hahmoksi, joka eli elämänsä täysillä seuraamuksista välittämättä ja näin oli aika usein elämänsä aikana monenlaisissa vaikeuksissa, naiset, raha-asiat ja terveys. Brucen ja Clarencen veljellisen suhteen sielukas kuvaus antaa todellisen ymmärryksen, mikä oli ja on edelleen The E Street Bandin suurin missio, sen yhden tai usean selittämättömän tunteen esille tuominen, ilon, vapautumisen, rakkauden ja välittämisen.
I miss my friend. But i still have the story that he gave me, that he whispered in my ear, that we told together, that one we whispered into your ear, and that is going to carry on.
Kirjana Born to Run on moniulotteinen, syvällinen ja kieleltään välillä liiankin rikas tällaiselle keskinkertaiselle englanninkielen taitajalle. Kieli mukailee paikka paikoin Springsteen laulujensa runollisia sävyjä, välillä se kertoo laajasti ja kokemusperäisesti amerikkalaisen unelman ja yhteiskunnan eri vaiheista, usein se palaa pieneen ihmiseen ja arjessa pärjäämiseen. Kirja luo kuvan syvää luotaavasta ja rehellisestä miehestä, jonka henkinen elämä on ollut yllättävän vuoristoratamaista, mutta joka hyvien asioiden ja omien hyvien aikeiden kautta on päässyt aina jaloilleen ja luonut meidän kuultavasti relevanttia rock-musiikkia jo yli neljän vuosikymmenen ajan. Jossain määrin tämä artistin levottomuus ja rikkinäisyys on kai ollut syy ja seuraus miksi Springsteenin laulut ovat aina koskettaneet, ainakin minua.
Palataan vielä tämän hienon rock'n' roll tarinan alkulähteille, jolloin kaikki oli mahdollista ja arkitodellisuuteen oli vielä matkaa:
Ensimmäisen musiikkikokoelman väänsin c-kasetille jo vuonna 1984. Tältä kokoelmakassulta löytyivät muun muassa Kirkan Hengaillaan ja Dingon Sinä ja Minä. Alkuun kokoelmat koostuivat vain radiosta äänitetyistä hyvistä biiseistä ilman sen suurempaa tematiikkaa. Jokunen vuosi tästä eteenpäin sain ensimmäisen levysoittimen joka johti hieman hallitumpien kokoelmien äänittämiseen. Enimmäkseen artistien tuotannosta poimittujen yksittäisten helmien koostamiseen tietyn teemallisen otsikon alle tyyliin: Best Bits, Rare Gems ym.
Kukkeimman nuoruuteni ja täysi-ikäisyyteni ensivuosien aikana äänitin tolkuttomasti erilaisia kokoelmakasetteja. Pelkästään radiosta tuli äänitettyä jotain 200-300 sataa kokoelmakasettia, joista suurin osa taitaa olla vielä tallessakin. Jossain kohtaa huomasin äänittäväni erilaisia, tunnetilaani myötäileviä biisikokoelmia, ei siis pelkästään vain ja ainoastaan hyvien biisien kokoelmia. Tärkeää oli seurata sen hetkistä tunnettani tai, että miten etenisin jostain elämäni jumitilasta kokoelmieni musiikillisen selonteon avulla seuraavan hetkeen. Syntyi paljon itselleni rakkaita kokoelmia...jotka jäivät myös enimmäkseen omaksi kuunteluomaisuudekseni.
Aikuisiälläni kävin jonkin verran kokoelmien vaihtoa ystävieni kanssa ja huomasin vähän harmikseni, että tämähän on sen verran yleinen harrastus, että siitä on väännetty hyvä kirja ja sen pohjalta elokuva, nimittäin Nick Hornbyn: High Fidelity (Uskollinen äänentoisto). Maailmassa oli paljon muitakin musiikkikokoelmia vääntäviä jannuja. Oli jossain määrin yleistä, että musiikkia diggaileva nuori mies äänitti mielitietylleen ylistävän kokoelmakasetin. Tähän olen langennnut itsekin, muutaman kerran ainakin, tosin joskus sisu on mennyt kaulaan ja kasetti ei ole mennyt kohteelle saakka.
Vuosien edetessä tulivat polttavat cd-asemat, helposti netistä poimittavat mp3:set ja lopulta nämä tämän ajan streemauspalvelut, korkeimpana kärkenään tietenkin spotify. Alkuun vierastin pitkään Spotify:ta sen helppouden vuoksi. Tuli ihan valtava ähky kun koko maailman musa oli nokan edessä, eikä ollut mitään mahdollisuutta tai syytä kuunnella albumikokonaisuuksia kun pystyi niin helposti hyppimään biisistä toiseen, artistista ja tyylilajista toiseen, ties minne. Minut yhdisti Spotifyhin oivallus soittolistoista: nehän ovat kuin vanhan ajan kokoelmakasetteja, jos jaksaa hakea teemaa ja tunnelmaa? Valitettavan usein soittolistat ovat vain biisejä toisensa perään ilman mitään sen kummempaa liimaa toisiinsa. Hyvänä(tai huonona) esimerkkinä on Soundinparasta juuri nyt - soittolista, jonne vain päivitetään uusia ja tyylilajiltaan hyvin vaihtelevia biisejä. Ei sellaisia kokoelmia halua kuunnella, en minä ainakaan. Onneksi Spotify on täynnä hyviäkin soittolistoja, musiikin tyylilajien ja erilaisten teemojen ympärille sidottuja, jos vaan jaksaa ja haluaa etsiä niitä.
Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt aika monta soittolistaa, tosin enimmäkseen hyvien biisien jatkumo - periaatteella, mutta myös jonkin löyhän teeman ympärille sidottuja kokoelmia kuten: 70-luvun sinkkubileet, Suomitippoja, 90 to rise ym. Olen oikeastaan aikalailla jäänyt koukkuun soittolistojen tekemiseen, kuinka paljon nopeammin ja helpommin kokoelman vääntää kuin kasarin kasettiaikoina, jolloin yhden kokoelman koostamiseen käytti helposti koko päivän. Nyt pystyy varttitunnissa väsään maukkaita musakokoelmia, kun Spotikka ehdottaa samansuuntaisia artisteja, niin on helppo myös pysyä musiikillisessa teemassa mukana.
Tämä helppous nostaa myös esiin kysymyksen jota myös aidosti pohdin: onko syytä edes tehdä kokoelmia, kun on aina helppo löytää samansuuntainen biisi edellisen jatkeeksi, kun musiikillinen taivas on koko ajan auki joka suuntaan, miksi lukita biisejä mihinkään erityiseen järjestykseen, eikö päivän fiilis voisi ratkaista mikä tsipale soitetaan seuraavaksi...tai käytetään vain ja ainoastaan näitä Spotifyn itsensä ehdottamia ihan päteviä mielentila- ja tyylilajikokoelmia.
Ei tietenkään näin, tottakai oma kädenjälki on tärkeintä, että saa ihan itse luoda oman mielentilansa soundtrackin, tänä helpon musiikin aikana se on monin kerroin helpompaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tartutko sinä tähän haasteeseen? Jaksatko tehdä teemallista kokoelmaa, vai jääkö se vain hajanaiseksi soittolistaksi hyviä tsipaleita sieltä sun täältä, irvokkaita tyylilajien vaihteluja ja väsähtämistä edes hakea edes kuin yhden tai kahden artistin biisejä?
Tässä alla annan teille Spotikkalinkin johon päivitin kukkeimman nuoruuteni kokoelmakasetin: S1(Songs 1.) vuodelta 1989. Kasetin koostamiseen käytin aikoinaan päiviä, ellei viikkojakin, nyt sen päivitin vajaassa vartissa Spotikkaan, biisitkin löytyivät kahta lukuun ottamatta, jotka korvasin samaisen artistin vähintäänkin yhtä kovalla vedolla(Kinks ja Bob Seger). Teemaltaan levy edustaa kesää 1989, täysi-ikäisyyttä, siirappisen sentimentaalisia nuoren miehen alun ajatuksia, olla vain ja ainoastaan omassa musiikillisessa haavemaailmassa, ehkä vähän lipsahtaa siitä hajanaisiin viihdereissuihin ja tökeröihin lähestymisyrityksiin vastakkaista sukupuolta kohtaan. Vuonna 1989 levykokoelmani oli kolminumeroinen, eli valinnanvaihtojakin nuoruuden soundtrackin biiseiksi oli tarjolla.
Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.
Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.
Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!
Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.
Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.
Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.
Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.
Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.
Levymessuja, niitä oli tullut ja
mennyt, aina vaan löysin itseni puolihermostuneena tonkimassa näitä
mustan mulla jättömäitä. Aina oli lupsakkaita ja ärsyttävän
positiivisia ruotsalaisia levymyyjiä ja paikoillaan jurottavia
suomalaisia, vinoon kasvaneita ja korkeilla levyjen hinnoilla itsensä
turraksi puuduttaneita.
Leveimmät svedu-hampaat mitä olin
koskaan nähnyt nakkasivat eteeni euron herkkuja, helpolla ähkyyn
saavaa peeveecee-saastetta. Napsin löytöjä, napsin
kaksoiskappaleita, napsin levyjä hienoisella
kirppari-myyntiajatuksella. Oli järisyttävää huomata, että
eräänkin Bruce Springsteenin 70- ja 80-luvun tuotanto tursuili
alelaareissa. Kuinka monta kaksoiskappaletta mies voi ostaa, kuinka
monelta kaveriltani puuttuu Bossin helmi-albumit ja kuinka helvetin
monet rokkibileet minun täytyy järjestää, jotta saan näitä
rehellisen rokin keskeisoiä lättyjä kiertoon?
Silmiini osui Brucen tupla-albumi
River(80) euron laarista. Tuotakin lättyä minulta löytyi
komeroistani muutama. Pakkohan tuollainen euron löytö oli poimia
mukaan. Kannet olivat kuluneet, mutta levyt sisällä täyttä
minttiä. Saadessani kyltynmättömän muovinnälkäni hetkeksi
tyydytettyä, kannoin ostokseni kotiin ja aloin puolihuolimattoman
vinyylien soittelun. Neula raapi vakaasti noita mustia mierolaisia ja
irroitti huoneistooni rollaavaa rokkia, syntistä funkkia, eteeristä
folkkia ja munatonta aaooärrää.
Pian tuli Riverin(80) vuoro, pakkohan
se oli taas kertaalleen läpi kuunnella, tsekata että onko lätyn
soundit kohdillaan. En muistanutkaan, että levy alkoi noin jykevästi
ja säpäkästi The Ties That Bindilla, aivan kuin oman levyni versio
olisi vaisumpi? En myöskää muistanut, että levyn ykköspuolella
oli peräti seitsemän biisiä, kuten minulta täysin unohtunut:
Johnny, I'm Ready:
Johnny I'm ready, like windows turn
the haze
Johnny we're ready, like fool's
rock'n' roll game...
A-posken vika biisi
Independence day soi sittenkin sinä neitseellisenä
live-versiona, jonka olin kuullut eräältä live-bootlegilta.
Kuinkas se nyt näin, tämän täytyi olla joku Riverin
erikoispainos, josta olen ollut täysin tietämätön. Olotilani
muuttui innostuneeksi ja kuumottavaksi, onko todellakin tällainen
Riverin spessuversio jäänyt minulta väliin.
Kakkospuoli
kuulosti aiempaa raaemmalta ja demomaisemmalta, esmes Hungry Heart
vedettiin liki hc-punkkina, niin, eiks tään biisin pitänyt
alunperin mennäkin Ramonesille? Outoja levyversioita hämmästellessä,
neula alkoi tavoittamaan väistämättömästi albumin
nimikappaletta. Sydäntäni alkoi oudosti kylmätä, vapautuuko
korviini jotain ennenkuulumatonta Bruce-vaikerrusta, jokin aivan uusi
kulma tähän Bossin ehkä merkittävimpään kappaleeseen. Ensi
tahdit eivät lähteneen huuliharpusta vaan tinapillistä, kurkkasin
levynkanteen, totta tosiaan, eihän River ollutkaan River,
vaan Rai ou water (Ode to celtic dream). Mitä ihmettä? Levyn
sisäpussi paljasti kyseessä olevan ns. alkuperäisen irkkuversion
kappaleesta. Häh, eikös tuntemani River ollutkaan se
alkuperäinen River.
Itse kappale soljui
oudon eteerisenä ja vaikertavana. Brucen ääni oli korkeampaa kuin
ajokoiran ulina, tinapillit ja harmittavan munattomat rummut loivat
piiskasivat hahmotonta kappaletta eteenpäin. Tunsin ärtyväni, ei
näin saa tehdä, Riverin pitää olla se ainut oikea River,
tämän täytyy olla jonkin Bruce-kloonin huijausyritys. Aivan biisin
lopussa tuli tunne, että jotain irtosi, soittimet katosivat
jonnekin, mutta Brucen ääni vaikersi sellaisessa ulottuvuudessa,
että kuulijana vain rohkealla heittäytymisellä siihen saattoi
saada otetta.
Kuunnellessani
levyn C- ja D-poskea levy alkoi palaamaan uomiinsa, levyversiot
olivat melkein normaalit. Nyt minusta taas tuntui, että jokin
kappale oli leikattu levyltä pois, mutta en millään saanut biisin
nimeä mieleen. Toka vika biisi, eeppinen Drive all Night kesti
melkein 15 minuuttia, näin laskin kellosta, mutta levyn sisäpussin
mukaan vain 8 ja puoli. Yksi biisi oli todellakin poissa, koska
viimeistä kappaletta ei koskaan tullut. Sen sijaan levynkannen
välistä putosin seiskatuumainen Bruce-sinkku Hungry Heart,
jonka b-puolena oli suomenkielinen biisi Aavikon laki. Nyt
olen kyllä tullut huijatuksi?
Taas oli levymessut tarjolla Turussa, edellisistä oli jo tovi aikaa, kenties ne olivat keväällä? Kovasti yritin tähdätä klo:11.00 aloitukseen, mutta myöhästyin puolisen tuntia. Olin ihan varma, että levyhaukat olivat kerenneet jo ostaa kaikki minulle kuuluvat helmet, mutta eivätpä olleetkaan, sillä paikalla oli harvinaisen kova kattaus mustaa muovia ja yllättävän paljon levyjä ns. want-listaltani. Fokukseni laareihin oli tiukan intensiivinen, en siis sortunut vilkuilemaan ympärilleni ja pahoittamaan mieleni siitä mitä helmiä kaikki muut olivat kerenneet jo syliinsä haalia. Jos vähän liioitellaan, niin nämä Kårenin levymessut hipoivat jo taivasosastoa, hyvässä mielessä.
Levymyyjiä oli paikalla pikkaisen normaalia vähemmän, Kårenin portaiden yläpäästä puuttui pari ns. vakikojua. Ruotsalaisten myyjien kojuja oli paikalla 4, joista kahdesta kauhoin levyjä kassiini liki kilokaupalla. Näistä länsinaapureista etenkin Delicious Goldfish Records ja Record Hunter tarjosivat valtavan määrän laadukasta muovia hintahaarukassa 1-3 euroa.
Okei, sitten löytöihin. Herkullisen kultakalan laarista löytyi muun muassa seuraavanlaisia euron herkkuja: Steve Miller Bandin: 5(70), ja tämä uskomaton hyväkuntoisena jenkki-originaalina. Muita olivat Springsteenin: River(80), Ike & Tina Turnerin: Nuff Said(71), Southside Johnnyn: This Time it's for Real(77) ja Dr.Johnin: Tango Palace(79). Kun maksoi kaksi euroa, sai sellaisia levyjä kuin Lou Reedin: New York(89), Janis Joplinin: Pearl(71) ja Eric Claptonin: Eric Clapton(70). Tästä laarista lähti melkoinen kasa muovia mukaan ja kivat toivoitukset Tukholman Solnaan levykaupoille joskus tulevaisuudessa.
Toiset hyytävät laarit tarjosi em. Record Hunter Tukholmasta, jossa olen paikan päälläkin käynyt noin neljä vuotta sitten. Kaikki älpyt olivat kolme euroa kappale. Henkilökohtaisella tasoilla sykähdyttävimpiä löytöjä olivat Talk Talkin: Spirit of Eden(88), Tom Verlainen: Tom Verlaine(79), CSNY:n : 4 Way Street(71), Cowboys Junkiesin: Trinity Sessions(88), Stephen Stilsin: 2(71), Rushin: Permanent Waves(79) ja Steely Danin hieno originaali avattavilla kansilla: Can't Buy a Thrill(72).
Ei olisi uskonut, että edelleen muovia lähtee näinkin paljon mukaani...tai noh, onko se sitten yllätys, kun levyjenkeräys on aika syvällä verissäni, yhä edelleen, valitettavasti ja onneksi. Levyjen keskihinnaksi tuli 2 euroa ja kokonaishintakin pysyi kaksinumeroisena. Sen verran innostuin lopussa sijoittamaan, että ostin kolmannelta ruotsimyyjän kojulta yhden levyn peräti seitsemällä eurolla. Plätty oli Alan Vegan: Saturn Trip(83). Vega on siinä mielessä ajankohtainen, että tulevalta Springsteenin: High Hopes(14) levyltä löytyy Suicide-cover(Vegan bändi) Dream Baby Dream.
...vanhaa ystävää, amerikan multakurkkuamme, raastavien laulujen tulkkia. Niin, tässäkin blogissa herra Springsteenista on tullut kirjoitettua ties mitä, fanaattisen ylistäviä keikka- ja levyarvioita, rinnastuksia saarnamieheen, tosifanin uskontunnustuksia, kaikkea mahdollista ja vähän enemmän.
Se hetki kun luuli saavansa edes hetken rauhan Brucen edesottamuksista, niin eiköhän taas ole pukkaamassa uutta studioalbumia. Tänään tuli julki tieto, että tammikuussa ilmestyy ihka uusi albumi: High Hopes (14). Ooh mama, tässä on jo pienet maistiaiset jo saatu, nimikappaleen em. video tuli julki tänään ja alta löytyvä Dream Baby Dream jo kuukausi sitten Wreckin Ball - kiertueen päätyttyä, kuin lupauksena uudesta matskusta. Noh, sitähän se sitten oli. Tällä sedällä vaan riittää virtaa, syyskuussa tärähti 64 lasiin ja vauhti senkun kiihtyy. Wrecking Ball - kiertue kesti melkein kaksi vuotta, siinä samalla on pykätty levy kasaan ja nyt uusia konsertteja on sovittu Australiaa ja Uutta-Seelantia myöten. Huhujen mukaan jonkinmoinen jenkkilän kesäkiertue olisi suunnitelmissa, ehkä Eurooppakin, tuskimpa nyt sentään Suomi?
Tuleva levy High Hopes (14) on sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua. Levyllä on kolme coveria, edellä mainitus High Hopes ja Dream Baby Dream, sekä vanhan aussi-punkbändin The Saintsin: Just Like Fire Would. Osa Bruce-originaaleista tällä levyllä on vanhaa kamaa, ns.arkistojen aarteita. Löytyypä joukosta uusi versio The Ghost of Tom Joadista. Paperilla sillisalaattimainen levy, ehkä välilevy tai sitten suuren energiahurmoksen synnyttämä väistämättömyys. Hieman tähän suuntaa Bruce vihjaili levyn saatekirjeessään, että energia on nostettu nyt uudelle tasolle. Ainakin nimibiisi on tuttua Bruce-nostatusta, voimaa, jaksamista ja toivoa, sitä perusbrucesaarnaa. Mutta hyvä niin, on tärkeää, että edes jokin kansanmiehen oloinen jantteri jenkeistä nostaa nyrkkinsä koholle näinä haastavina aikoina ja luo uskoa tulevaan, vaikka väkisin. Mielenkiinnolla jään odottamaan tammikuuta, joka on jo pelottavan lähellä.
Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.
Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.
Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.
Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.
Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.
Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.
Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin 2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.
Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.
Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).
Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.
Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.
Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.
Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.
Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?
Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.
Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?
Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.
Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.
Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.
Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.
John Steinbeckin kirjassa Hyvien ihmisten juhla on kohtaus jossa päähenkilöt yltyvät sellaiseen juhlimiseen, että he saavat miltei yliluonnollisia voimia, kasvavat itseään suuremmiksi, hyppäävät melkein kallionkielekkeeltä alas. Jotain samaa oli tämän iltaisessa Brucen keikassa, jossa illan päähenkilö mainioine taustabändeineen loi sellaisen tunnevallin että oksat pois. Kyseessä oli keikka jota voin hyvällä omallatunnolla kutsua kaikkien aikojen parhaimmiksi Bruce-keikaksi…jonka minä olen nähnyt Suomessa. Vuoden 2003 ensimmäinen Suomen keikka oli vähän jäykähköä lihasvoiman esittelyä, joka tarjosi ennen kaikkea Brucen hämmennyksen tuolloin melko vaisun suomalaisyleisön edessä. 2008 Olympiastadionilla oltiin lähempänä hurmioita, keikka oli latautuneempi ja vapautuneempi, paitsi pomon ääni ei ollut tuolloin parhaassa iskussa. 2009 Tampereen Ratinassa Bruce esitti jo isännän ja saarnamiehen otteita, ilmassa oli tuolloin suuren herätysjuhlan tuntua. Keikka olikin Brucen paras Suomen kamaralla, ennen tätä iltaa.
Tämäniltainen keikka alkoi yllättäen etuajassa Brucen akustisella osuudella. Bruce soitti mies ja kitara-otteella 5 hyvällä maulla valittua biisiä, joista kaksi löytyi Brucen ekalta levyltä Greetings From Ashbury Park NJ(73). Bruce vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta. Kontakti yleisöön oli peloton ja itsevarma, herra oli selvästi päättänyt antaa tänään vähän enemmän meille, näin Euroopan kiertueen päätöskeikalla. Akustisen setin jälkeen seurasi puolentoista tunnin tauko, ennen kuin E Street Band koko komeudessaan tuli lavalle.
Fogerty-laina Rockin’ all over the world oli erinomainen valinta aloituskappaleeksi ja toi leveän hymyn huulille. Alkutahdeista näki, että tänään mennään eikä meinata. E Street band oli kasvanut soittajamäärältään sitten viime näkemän. Torvisektio oli nelihenkinen(oliks ennen pelkkä Clarence?), jota tosin dominoi edesmenneen saksofonisti Clarencew Clemonsin veljenpoika Jake Clemons. Taustalaulujia, rumpaleita ja muita kilkuttajia löytyi lavalta aika määrä, veikkaisin että bändin koko lähenteli 20 henkilöä(korjatkaa jos olen väärässä?)
Kakkosbiisinä oli takuuvarma Born to run(75) levyn vauhtipala Night, sen jälkeen löylyä lisäsivät biisit Out in the street ja harvinaisempi valinta: Loose ends. Varsinainen hurmos alkoi kuudennen(?) biisin Prove it all night tienoilla, joka alkoi itse pomon pitkällä ja taidokkaalla kitarasoololla. Kitara sinänsä näytti vanhalta ja kärsineeltä lankunpalalta, mutta melkoiset saundit siitä lähtivät. Illan parhaasta kitarasoolosta vastasi kuitenkin Nils Lofgren, joka taikoi kepistään vimmaista sähkövirtaa ja pyöri paikallaan kuin väkkärä. Yhtälailla Little Stevenin kitarointi oli maininnan arvoista. Tuntui siltä, että lavalla käytiin yleisön kannalta antoisaa kilpailua muusikoiden kesken, jokainen antoi itsestään parasta osaamistaan. Erittäin mukava oli myös todeta rumpali Max Weinbergin edelleen kovaksi luuksi, pauke oli intohimoista ja nopeaakin. Ehkä basisti Gary Tallentin ja pianisti Roy Bittanin suoritukset eivät tarjonneet mitään virtuositeettiä, mutta tukivat hyvin kokonaisuutta.
Keikka oli täynnä huippukohtia, merkillisiä ja merkittäviä musiikillisia yksityiskohtia, on valitettavaa, että pienen ihmisen mieli pystyy niistä tallentamaan(muistamaan) vain rajallisen määrän. Tärkeintä kaikista oli Brucen vapautunut olemus, on hämmästyttävää kuinka yksi mies voi sytyttää stadionin verran ihmisiä tuleen, puhumattakaan omasta bändistään. Tuollainen tunteellinen, umpipaatoksellinen, ja mikä tärkeintä, rehellinen ilmaisuvoima ei voi muuta kuin viedä mukanaan. Voin kuvitella, että herra Springsteen on esittänyt jotain vastaavan hurmioitunutta showta ns. uransa parhaimpina päivinään 70 – ja 80-luvun hämärissä. Vai ovatko Brucen ja E Street bandin parhaat päivät juuri nyt käsillä? On totta, että ilman Brucen merkittävää uraa ei yleisön ja artistin välillä olisi yhtä hedelmällistä lähtökohtaa. Yleisö syö Brucen kädestä, vaikkei hän tekisikään mitään, mutta Pomo - totta Mooses - tekee kaikkensa jotta yleisö nauttisi olostaan, bailaisi ilman huolia pikkutunneille asti, unohtaisi edes hetkeksi arjen murheensa, pääsisi irti arkiroolistaan ja uskaltaisi vaan heittäytyä. Brucelle tällaisen unohtumattoman hetken saavuttaminen on tärkeää, eikö se ole myös meillekin? Jos tunnustelee kipeytyneitä jäseniään, selkää, rokkikeikan intensiteetistä uupunutta kehoaan, niin olemmehan mekin oman osamme antaneet tänä merkityksellisenä heinäkuun viimeisen päivän iltana, jolloin pastori Springsteen tarjosi meille parastaan.
Palataan vielä keikan yksityiskohtiin, Bruce on aina kiertueillaan soittanut reilusti uusimman levyn materiaalia, niin nytkin. Uudelta Wrecking Ballilta(12) kuultiin peräti 7 kappaletta, joista parhaiten toimivat(yllättäen) Jack of all trades ja We are alive. Levyn ”hitti” We take care of our own on myös takuuvarmaa bruce-klassikkoainesta, viimeistään tämä keikka sen todisti. Piristävää oli kuulla eka levyn harvinainen pikkubiisi Does this bus stop at 82nd street? Varsinaisen setin huippukohdat ovat hyvin spirituaaliset versiot biiseistä My city of ruins ja harvinainen Back in your arms. Jälkimmäinen biisi oli positiivinen yllätys, jonka Bruce esitti vähintäänkin nahka auki rullattuna, niin sanotusti vereslihalla.
Encore oli vaatimattomasti kymmenen biisin mittainen. Tässä kohtaa koko bändi oli jo sellaisessa lyönnissä, että ihan vakavalla naamalla voisin puhua tämän hetken parhaasta rokkibändistä. Yhteissoitto oli yhtä juhlaa, kaikki toimi erinomaisesti, Brucen hullu hurmos oli tarttunut kaikkiin bändin jäseniin, puhumattakaan yleisöstä. Jos Brucella rockura joskus loppuu, niin herätysjuhlissa olisi varmasti kysyntää. Toisaalta voi kysyä, onko mitää järkeä vetää yli neljän tunnin rokkikeikkoja? Tiukalla puolitoistatuntisellakin saisi Bruce ja kumppanit tuhoisaa jälkeä aikaan. Mutta neljä tuntia ja risat? Ei voi ymmärtää. Näin pitkä show vaatii artistiltaan jonkinmoisen positiivisen mielenhäiriön, alttiuden liki maanisuuteen menevään heittäytymiskykyyn, kukaan ei oikeasti vaadi Brucelta neljää tuntia rockenrollia. Vai vaaditko sinä?
Encoren ilmeisimmät tsipaleet Born to run ja Born in the U.S.A. toimivat todella hyvin, varsinkin jälkimmäisessä bornarissa oli aivan mahtavaa hurmosta ja myös uskollisuutta alkuperäiselle levyversiolle. Kolmanneksi vika biisi oli Little Stevenin I don’t wanna go home, joka löytyy Southside Johnnyn samannimiseltä albumilta vuodelta 1976. Hykerryttävän hienoa duetointia a’la Bruce ja Stevie, kotiinpaluu ei todellakaan näyttänyt olevan herrojen toivelistan kärkipäässä. Keikka loppui asiaankuuluvasti Twist and shoutiin, jonka aikana rikottiin tuo maaginen neljän tunnin raja. Ainakin River – kiertueella uutena vuonna 1981 New Yorkissa Bruce on heittänyt 38 biisin keikan, jota pidetään Brucen pisimpänä keikkana. Tämä Helsingin keikka lienee Euroopan pisimpiä, ellei pisin.
Vaikka keikka - arviosta tuli poikkeuksellisen pitkä, niin tuntuu etten pystynyt kertomaan läheskään Bruce Springsteenin ja E Street Bandin huikean keikan kaikkia merkittäviä yksityiskohtia ja käsinkoskeltevaa, liki ylimaallista tunnelatausta. Aika monen rokkikeikan kokemuksella julistan tämän Helsingin keikan kaikkien aikojen parhaaksi keikaksi missä minä olen ollut mukana ja samalla toivon vilpittömästi, ettei Bruce tulisi enää koskaan Suomeen konsertoimaan bändeineen, sillä en usko, että pystyisi ylittämään tätä keikkaa, ei vaikka hän soittaisi sen Riverinkin.
