Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?
Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti! Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...
Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?
Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.
Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72),Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).
Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla
Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.
Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.
Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.
Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.
Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.
Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10
The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.
Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.
2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome –The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.
Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.
Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.
The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.
Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.
Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.
Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.
Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.
Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.
Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.
Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.
Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.
Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.
Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.
Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.
Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.
Katsotaan K:n kohdalta: Kinks, Knack, Kolmas Nainen…mutta missä on Kiss? Totta se on, levyhyllystäni ei löydy yhtäkään Kissin levyä. Niin, liekö tuo suuri menetys, vai olisiko sittenkin? Mietitäämpä…
Vuonna 1984 sain koulukaveriltani Kiss:n Animalizen(84) kasetille äänitettynä, taisi olla Maxelin 60 minsan kassu. Levyn isoin hitti oli tietenkin Heaven’s on fire, muistan jotain muitakin biisien nimiä, kuten henkevästi nimetyn Burn Bitch Burn. Kasetti oli tietty kovaa valuuttaa tuon aikaisten Waspin, Scorpionsin ja Iron Maidenin levyjen rinnalla. Kiss oli ehkä kuitenkin se heikoin lenkki, musiikillisesti ainakin. Ookoo, onhan Kissin ura varsin kunnioitettava verrattuna Maideniin ja Waspiin, mutta kuitenkin…jokin mätti, se musiikki….
Tietenkin 80-luvulla aika monen yläasteikäisen tytön farkkutakin hihaan oli kuulakärkikynällä raapustettu nämä legendaariset neljä kirjainta: KISS. Niin, ehkäpä pidin Kissiä enemmän tyttöjen bändinä, laskin sen samaan kastiin Hanoi Rocksin ja muun pitkätukkarokin kanssa. Vasta vanhempana tajusin, että tämä Hanoi Rocks, Smack, New York Dolls ym. sifonkihuiviosasto oli musiikillisestikin ihan toimivaa kamaa.
Vähän aikaa sitten otin kuunteluun nettiteitse Kiss:n Dynastyn(79), levyn joka pitää sisällään bändin ehkä suurimman hitin I Was Made For Lovin’ You. Yllätyin positiivisesti. Levy on varsin mukavaa kuunneltavaa ja siitä löytyy muutakin hyvää kuin tuo em. megahitti. Bändi coveroi mainiosti Rollareiden biisiä 2000 Man, yhtälailla levyltä löytyy mukavasti kulkevia omia biisejä, kuten Sure Know Something ja Magic Touch. Niin, onko kyseessä sittenkään pöllömpi bändi?
Täytyy tunnustaa, että olen tutustunut myös Kiss:n uusimpaan levyyn Sonic Boom(09), joka on myös ihan kelpo platta, ei mikään rokin klassikko, mutta sellainen naatittavan puoleinen musapläjäys. Levyn ässäbiisi Modern Day Deliah on ihan klassikkoainesta ja näyttää olevan nykyisten Kiss-keikkojen avausbiisi. Ja tästä päästäänkin monen aasinsillan kautta itse asiaan, nimittäin…
Kiss esiintyy Tampereen Sauna Open Airissa ensi torstaina 10.6.2010. Toiset sanovat, että Kiss on ennen kaikkea paska livebändi, hyvä oheis-show mutta kehnoa soittoa, toiset taas kumoavat tämän väitteen ja vannovat että kyllä se soittokin toimii. Sen verran kiinnostusta löytyi(edelleen) bändiä kohtaan, että tsekkasin bändin biisilistan joka täysin identtinen joka keikalla, mitä vittua siis? Noh, eipä AC/DC:kään mikään riskinottaja tässä suhteessa ollut ja nyt olisi se tuhannen taalan(tai 60 euron) paikka nähdä bändi. Mitähän tässä sitten tekisikään…
Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
