Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Ikuiset Quo-iltamat

Yksi suurimpia harmituksen kohteita on se, että en ole koskaan nähnyt Status Quota livenä, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tämä brittiläinen boogierokin ikoni on keikkaillut Tampereellakin useita kertoja 2000-luvun aikana. Nyt se on vähän myöhäistä, sillä bändin toinen pitkäaikainen jäsen Rick Parfitt kuoli toissa vuonna. Tosin bändi on edelleenkin kasassa ja keikkailee perustajajäsenen laulaja-kitaristi Francis Rossin johdolla. Ehkä tilaisuus vielä tulee, edes jämäsellainen?

Aiemminkin olen tällä blogiareenalla hämmästellyt 70-luvun Status Quo tasaisen varmaa boogiealbumeiden suoraa. Bändi julkaisi tuolla vuosikymmenellä vuosittain tasalaatuisia boogiejötkäleitä. Status Quo voisi olla vähän kuin Rolling Stones, mutta jytä rollariuden saavuttamiseen on liian tasalaatuista. Tosin bändi olisi voinut luoda uraa psykedeelisen rokin saralla, mutta nämä kokeilut jäivät ensimmäisiin, 60-luvun lopulla julkaistuihin albumeihin. On siis hyvä, että Status Quo on oma tasalaatuinen itsensä, armottomalla groovella kulkeva rokkikone. Onko?

Tänä joulukuisena lauantai-iltana kuuntelen Quon albumeita läpi ilmestymisjärjestyksessä. Klassikkolevy Hello (73) maistuu aina hyvältä ja inspiroivalta, mutta sitä seurannutta: Quo (74) albumia en ollut kuunnellut nuottiakaan ennen tätä iltaa. Kaboom! Tyhmä minä. Kyseessä on vahva ja melko hevi levy, jossa yllättävän monta toisistaan eroavaa, hyvää biisiä. Aloituskappaleet Backwater ja Just Take Me ovat todella vakuuttavia boogiejyriä. Quo-levyjen hitaammat huiput meinaavat jäädä näiden suoraviivaisempien hittien varjoon. Quo-levyn ehdottomat helmet ovat hidas Lonely Man ja eeppinen päätösboogie Slow Train.

Quo (74) ja melkein kaikki muut Status Quo - vinyylit ovat helposti löydettävissä pikkurahalla. Itse olen maksanut bändin 70-luvun levyistä keskimäärin kaksi euroa kappaleelta. Tällainen vanhankantainen rokki herättää keski-ikäisessä kuulijassaankin totuttua suurempaa lahkeen vipatusta. Vahva suositus ja muistutus yhä edelleen.

Status Quo - On The Level

Ajaton boogiejuna, levy joka olisi voitu tehdä millä vuosikymmenellä tahansa, mutta sittenkin 70-luvulla. Katsokaa tuota kantta, leveälahkeisten Quo-rokujen pikkutakkeja, liivejä ja poikien arkoja napoja. Juna jyskyttää, mutta pojissa haisee vielä tuon ajan viattomuus(mitä minä muka 70-luvun viattomuudesta tiedän?), tai ehkä enemmänkin tuon ajan suojaamattomuus. Tuota sinistä kangasta ei ole turhan usein pesukoneeseen laitettu, eikä sormenpäitä ole pesty ketterän näppäilyn jälkeen, kahden soinnun boogiekone ei tunne aikaa ja rajoja. Vähän liioittelua, myönnetään.

Down Down, levyn jonkinlainen hitti, jyskää jyskää tolpat kohdille, tasaiseen riviin peltomaahan. Joukossa yllättäviä herkistelyjä, kuten toka vika Where I Am, hyvinkin kelvollinen biisi. Levy loppuu todella rullaavaan versioon Chuck Berryn Bye Bye Johnnysta.

Status Quohan teki läpi 70-luvun aina pitkälti 80-luvun alkuun asti joka vuosi uuden, täysipainoisen boogiepaketin. Levyjen taso melkein nousi vuosi vuodelta kun taidot karttuivat. Yllättäen Quo:n laajassa discografiassa ei ole kovin paljon huteja, useimmiten yleisö on saanut sitä mitä on tilannut, aitoa tavaraa, ilman turhia yllätysmomentteja.

Vainukoiran levypäivityksiä - Päivieni vaihtuva soundtrack

Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.

Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!



Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.

Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.



Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.

Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.



Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.

Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.