sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Kesä on runoutta, musiikki on...








Rakas levyhyllyni, silmiäni hivelevät levyjen selkäpuolet
puhkisoitetut ja uudenkarheat aarteeni
Kelmeän suojamuovin sisällä kuin koomassa,
ajattomassa tilassa valmiina neulan yliajamaksi
Tuhannet muovikiekkoni, mieletön musiikillinen omaisuuteni,
sateisten sunnuntaipäivien iloni
Aina te siinä, jossain kohtaa tajunnassani,
ympärilläni
Rakkaat levyni, tänään aion livahtaa kauniiseen kesäiltaan
älkää peljästykö, etäisyys on vain hyväksi suhteellemme

tiistai 16. kesäkuuta 2009

KESÄLEVYÄ ETSIMÄSSÄ


Se on kehuttu melkein pystyyn, Fleet Foxes - äijä mikä lie Pecknold on sen nimennyt jo vuoden levyksi. Kyseessä on(en sano: ”tietysti”, koska se olisi lukijan musatietämyksen yliarvostamista) Grizzly Bearin: Veckatimest. Okei, löysin levyn biisit helpohkosti eri blogeista ja sain niistä poltettua kokopitkän itselleni. Hmm, tämä vaatii aikaa, tutustumme vielä toisiimme, mutta sinkkubiisi Two Weeks on erinomainen, yhtälailla kuin biisin video:
http://www.youtube.com/watch?v=tjecYugTbIQ

Bowerbirds, bändi josta netissäkin on vielä aika niukalti tietoa. Olisiko tämän ajanmukaiseen folk-rock genreen kuuluvan bändin uutukaisessa Upper Air kesälevyn ainesta? Mukavastihan tämä musiikki helkkyy, mutta valuuko ohi korvien? Mutta jotain jää takkiinkin, miltäs kuulostaisi tämä nykivästi polkeva Northern Lights: http://stereogum.com/archives/mp3/new-bowerbirds-northern-lights_069122.html

Suurimman toivon olen laskenut Dirty Projectorsin uutukaiselle: Bitte Orca. Bändi herätti mielenkiinnon viime syksyisellä Aids-kokoelmalevyllä ”Dark Was The Night” ja biisillä Knotty Pine, jonka taustoilla hönkäili ex - Talking Heads David Byrne. Bitte Orcaltakin olen löytänyt biisit yhtä lukuun ottamatta netistä. Kuuntelussa olen ollut säästeliäämpi, uuden musiikkielämyksen neitseellistä pintakerrosta en ole vielä täysin rikkonut. Tässä on paljon jotain mikä voi olla merkittävää uutta musiikkia tai sitten hikipäistä kikkailua.
http://www.myspace.com/dirtyprojectors

torstai 4. kesäkuuta 2009

Mä, Bruce ja Ratina 2.6.2009

”Springsteenin neljäs Suomen-keikka ei ollut paras täällä nähdyistä” Toimittaja Vesa Sirenin kommentti Helsingin Sanomissa nosti armottoman kiukun pintaan, kolme neljästä Suomen-keikasta nähneenä pidän Tampereen keikkaa selkeästi parhaana. Keikka jonka missasin, oli se toinen vuoden 2003 kesäkuun konsertti, ainoa jossa soitettiin River, sen täytyi olla sitten se paras?

Mutta Mansen keikasta päällimmäisenä nousi pintaan Brucen rennon energinen esiintyminen. Ääni toimi huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten Olympia Stadionilla jossa Brucen ääni oli pahimmillaan melkoista käninää, tästä erityisesti kärsi herkempi materiaali, kuten toka levyn helmi Sandy. Helsingin vetoahan pidetään yleisesti Suomen keikoista parhaana. Ok, energia ja yleisön villitseminen oli tuolloinkin kohdallaan, mutta kyllä Tampereen keikka oli ehjempi, monipuolisempi ja ennen kaikkea rennompi.

Biiseistä ehkä parhaiten toimi uuden levyn aloitusbiisi Outlaw Pete, jossa Bruce oli todellakin jokaista ihokarvaansa myöten läsnä, intensiteetin saattoi varmistaa screenin kuvassa, jossa Jerseyn miehen silmäkulmassa oli kostean tuulen jälkiä. Muita herkkuja keikalla olivat muun muassa vain live-levyltä löytyvä ”työttömyys-laulu” Seeds, Johnny 99 ja ysärihelmi Ghost of Tom Joadin sähköinen versio, jossa erityisesti kitaristi Nils Lofgren pääsi esittämään parhaintaan. Aika harva tietää, että kyseinen Mr.Lofgren on luonut varsin tanakan soolourankin ja herrahan pääsi levyttämään ennen Brucea jo Grin-yhtyeen riveissä vuonna 1971. Nilsin soololevytkään eivät ole lainkaan pöhkömpiä, 90-luvun tuotannossa hän pesee kevyesti itsensä Maestro Springsteenin, tsekatkaapa esim. vuoden 1991 Silver Lining tai vuoden 1995 erinomainen Damaged Goods, joita pyöri Citymarketin alennuskoreissa 2 euron kappalehintaa vuosi pari sitten, harva edes tiesi, että kuka vitun Nils L?

Okei palataan takaisin Tampereelle. Sanoisin, että yleisö oli kiitettävästi mukana, vaikkakin kaikki vähemmän Brucen tuotantoa tuntevat odottivat sitä Born in the U.S.A:a ihan turhaan, yhtälailla kuin Riveriä, jonka allekirjoittanutkin olisi mielellään kuullut. Pienoisena miinuksena voisi sanoa tämän herkemmän osaston vähäisyyden, Bruce soitti isolla energialla isoja rokkibiisejä, muutaman akustisen vedon kun olisi pudottanut joukkoon, niin homma olisi parantunut entisestään. Uuden levyn biiseistä jäin kaipaamaan ennen kaikkea herkän merkityksellistä Life Itselfiä, joko nyt hukattua klassikkoa?

Encoreista aina voi olla montaa mieltä, joidenkin mielestä sinne kuuluvat Glory Days, Dancing in The Dark ym. itsestään selvät yleisönhuudatukset, mitäpä jos Mr.Boss lopettaisi konsertin vaikka johonkin harvinaisempaan akustiseen numeroon, riittäisikö rohkeus? Nojoo, loppulaukka Ratinassa oli joka tapauksessa upeaa kuultavaa ja jopa upeaa hypittävää, vaikka tämän option Manse jätti totta kai käyttämättä. Moni ihmetteli, että mikä olikaan se encoreiden kovin tutunkuuloinen kansanlaulu American Land? Kyseessä ei ollut Poguesin biisi, vaan Brucen oma veisu joka syntyi parin vuoden takaisen Seeger-sessions levyn jälkikuohuissa.

Ilma oli sopivan kesäkuinen, ei hellettä, ei koleuttakaan, aurinkokin paistoi muutaman armollisen tunnin taivaalla. Välillä täytyi katsoa ympärilleen ja kysyä itseltä: tapahtuuko tämä todella Tampereella? Aika monessa yhteydessä Brucen keikkaa verrattiin humoristisesti saarnatilaisuuteen, niin, aikalailla samoja hurmoshenkisiä elementtejä siitä kieltämättä löytyi. Ennen kaikkea energian välitys oli konsertin suurinta antia, toivon luominen, uskominen omiin arvoihin ja ihanteisiin, ja kun artisti tekee sen suurella sydämellä ja kaikkensa antaen niin se välittyy muillekin, erittäin merkittävä piirre herran konserteissa sanoisin. Jonkin sentimaalisen hetken aikana mietin, että onko Bruce ollut suurin vaikuttaja elämässäni, antanut sytykettä unelmilleni, näyttäen sen luvatun maan jota kohti pitää taivaltaa. Niin, miten on?
”Mister I ain’t a boy no I’m a man, and i believe in promised land”

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Bruce the Wild, Bruce the Innocent.



Harvalta lienee jäänyt huomaamatta, miten Pomo on jälleen kierrossa myös uudemman rokupolven piirissä. Suomessa Damn Seagulls julisti joitakin vuosia sitten suureen ääneen oppi-isäkseen E-Street Bandin, ja maailmalla muun muassa Killersin sedät ovat olleet musaa ja kuontaloa myöten 70's -Pomon lumoissa. Oi aikoja. Jopa Bruce on itse ryhtynyt jäljittelemään jäljittelijoitään. Tämä ajatus tuli väkisinkin mieleen edellisen levyn Radio Nowhereä kuunnellessa.

Pomo. Juu, eräänlaista stadion-nostalgiaa tosiaan. Ajoilta jolloin tehtiin musiikkia Wembleylle, musaa joka oli vähän liian paljon Ullevin stadionin perustuksille. Musiikkia valkoisen duunarin mielenmaisemaan - Budweiser-six-packeille, baseball-lippiksille ja veekaseille. Juu, Born to Run, taannoin maailman parhaaksi äänestetty rock-albumi. Kaikkea tätä.

Mutta malttakaahan, kyseiseltä sedältä löytyy muutakin. Musiikkia, joka on juuri klubin kokoista, mutta pyrkii silti ahmimaan koko suurkaupungin yön. On olemassa levyjä, jotka on tehty tulessa, mielettömän, tuskin kontrolloitavan hurmion vallassa. Pomon toinen albumi The Wild, the Innocent & the E-Street Shuffle on näitä tuiki harvinaisia levyjä. E-street -poppoo oli vuonna 1973 jo muodostunut, mutta ei vielä nykyisessä kokoonpanossaan. Conanin maskotti Weinberg ei hakannut vielä rumpuja robotin lailla, vaan Vini Lopezin rytmissä on hävytöntä funk-potkua. Ranteiden ja lanteiden letkeys on viety äärimmäisyyksiinsä. Komppi meinaa aina karata käsistä, kuten E street shufflen Curtis Mayfieldin mieleen tuovassa loppurevityksessä. Clarence Clemmonsin saksofoni taitaa yllättäen olla kaikkein maltillisin instrumentti tällä levyllä.

Tuntuu kuin Pomo olisi vasta tullut täysi-ikäiseksi ja löytänyt viskin ja naiset, virittänyt tusinan ylistyksiä nousuhumalan, keskiyön humalan ja laskuhumalan ansioille.

Kappaleet ja sävellykset eivät ole olennaisia. Tämä levy on mielentila - jos kliseinen ilmaus sallitaan. Ei siis ihme että tämän levyn myötä, erään keikan jälkeen kriitikko Jon Landau saattoi todeta:

"I saw rock and roll future, and its name is Bruce Springsteen. And on a night when I needed to feel young, he made me feel like I was hearing music for the very first time."

Otto Talvio kehottaa perjantain Nytissä kysymään Pomolta, mikäli herra sattuu tulemaan Tammelan torilla vastaan, minkä vuoksi keikoilla ei käy lainkaan mustia faneja. Talvion näsäviisas pointti sikseen, mutta harvemmin kuulee valkoiselta mieheltä mustempaa (ja samalla irlantilaisempaa, van morrisonimpaa) musiikkia kuin Pomon toisella albumilla.