Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Levymessut - Kåren. Turku. 3.12.2016.

Levynälkäni ei ollut sittenkään täysin tyydytetty ja löysin itseni tänä joulukuisena lauantaina Turusta Kårenin levymessuilta. Olin kellontarkkaan klo:11.00 paikalla ja pääsin melkein ensimmäisten joukossa noukkimaan mustaa muovia pohjattomista levylaareista. Paikalla oli paljon tuttuja myyjiä, sekä Suomesta, että Ruotsista. Myös uusia myyjätuttavuuksia oli paikalla, mutta en päässyt heidän kanssa vielä ostokontaktiin. Muutamalla uudella(?) suomalaisella myyjällä hinnat olivat törkeästi pilvissä, selvä messulisä on paiskattu levynkanteen´. Maksaisinko Allman Brothersin: Eat a Peach(72) tuplasta kolme-neljäkymppiä? En todellakaan. Vuosi pari sitten tilasin kyseisen lätyn ulkomailta parilla eurolla. Hämmästelin hetken ylihinnoiteltuja lättyjä joiden kuntokaan ei välttämättä ollut ihan Minttiä. Kohta siirryinkin tuttujen kojujeni ääreen.

Record Hunter Ruotsista on ollut joka messuilla varma ja sopuhintainen kohde. Aina on ollut mukana muutama laarillinen halppislevyjä, niin tälläkin kertaa. Kolmen euron laarista kaivoin pitkälti toistakymmentä rokkiklassikkoa, muun muassa seuraavat älpyt: Cream: Disraeli Gears(67), Bob Dylan: Bob Dylan(62), Carole King: Tapestry(71), The Mothers: Just Another Bans from L.A.(72), Little Feat: Sailin Shoes(72) ja The Clash: Combat Rock(82). Pääsääntöisesti levyt olivat riittävän hyvässä kunnossa, etenkin Cream soi pintanaarmuista huolimatta varsin hyvin.
Samaisen kojun vieressä päivysti pari venäläistä asiakasta, jotka olivat kahmaisseet noin puolen metrin verran levyjenselkiä ja tutkivat niitä suurella antaumuksella. Aikoinaan Kårenin messuilla sai ottaa varaslähdön jos maksoi muutaman euron ekstraa, luulen, että nämä heput olivat juuri näitä early birdejä.

Seuraava ilon kohde oli yhden tutun suomalaisen myyjän koju, jossa oli varsin edustava kattaus viiden euron herkkuja. Led Zeppelin: II(69), Pink Floyd: Relics(71), Mott The Hoople: All The Young Dudes(72), Creedence Clearwater Revival: Green River(69), Big Brother an the Holding Company: Cheap Thrills(68) ja yksi uudempi platta Santanan: Milagro(92), jota hyvin harvoin olen vinyylinä nähnyt.

Levymessuilla oli myös paikalla Svart Recordsin oma tiski. Tältä kojulta ostin: Radiopuhelinten albumin: Pian Pian(91) kympillä ja Eero Koivistoisen: Valtakunta(68) albumin, josta maksoin vähän enemmän. Molemmat tietenkin uusintapainoksia.
Ihan loppuun vielä napsaisin yhden tutun svedumyyjän laarista kolme kahden euron lättystä: Toto: IV(82), Madness: Keep on Moving(84) ja The Godfathers: Birth, School, Work, Death(88). Näin levymessut tulivat makoisaan päätökseensä. Budjetissa pysyttiin ja pahimmat heräteostokset jäivät tekemättä. Ainoastaan harmittelin sitä, kun missään kojulla ei ollut myynnissä levyjen suojamuoveja. Myös Rollareiden tuoretta albumia: Blue & Lonesome(16) ei saanut vielä messuilta.

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

Maaliskuun levynuohous vol.1.

Ensinnäkin, kiitokset vaimolleni ymmärryksestä tätä hupakkomaista harrastustani kohtaan, jota myös levyjenkeräämiseksi kutsutaan. Musta muovi on asettunut muutamiin tiiviisiin neliöihin kodissamme, uusi käsintehty levyhylly on löytänyt paikkansa olohuoneemme yhdellä seinustalla. Huomatkaa, vain yhdellä seinustalla, eikö se olekin aika kohtuullista? Myönnetään, että on näitä ns. "komerolevyjäni" sinne tänne piiloteltuina, metri jos toinenkin. Mutta olen valmis, siivoamaan tätä muovia menneisyyden jättömailtani, olen valmis luopumaan ja tiivistämään, olen valmis jopa vuokraamaan sisälämmitystilaa levyilleni. Rajansa kaikella, puhuttaisko kuitenkin kohtuullisesta määrästä älpee-levyjä, laadukkaasta 2000 yksilöstä ja tuhannesta muuten vaan mukana kulkevasta muovimateriasta.


Selittelyt sikseen vaikka selittelyjä minä tarvitsenkin, raikastavia synninpäästön hetkiä näiden levyhurmostilojeni jälkeen. Tänään taas parit pikalevykännit tuli vedettyä. Turku ja Manhattanin kirppis ensimmäisenä kohteenani. Kyse oli kuitenkin vasta sormien verryttelystä huomista Big Bangia varten, eli Kansainvälisiä Levymessuja Turun T-Talolla. Olin tehokas, mutta maltillinen. Vajaassa tunnissa skannasin Manhattanin lävitse. Luotin levynkerääjän kahden euron sieraimiini, nuuhkaisin vain niistä kohdin jossa tuoksu oli terävin. Kolme euroa sentään maksoin muutamasta namupalasta: Jesus Jonesin: Doubt(91), Albert Hammondin: It Never Rains...(72) ja Kirsty MacCollin: Electric Landlady(91) sujahti levykassiini, niijja Simple Mindsin vähän harvinaisempi kasarikokoelma: Celebration(82).


Pitkä lauantaipäivä vaati sittenkin kunnon intervallitreenin huomista varten, niimpä kipaisin Manhattanin päähaastajan luo, eli Hassisen kirppikselle. Selkeästi halvempi levymateriaali on alkanut valumaan Manhattanilta Hassiselle, tämä lienee paikallisille jo pitkään tiedossa ollut juttu, mutta minulle ns. vakivieraalle varsin uusi havainto.


Hassisen kirppis täytti kuuppani kivasti pvc:n ilokaasusta. Reippaan kokoiset vinyylilaarit tulvivat muutaman euron laatuvinyylejä. Ensinnä tärähti kouraani New Order oiva maxi-sinkku: Regret(93)kahdella ekellä, ou jee, tätä remixsattua hyvyyttä tullaan paukuttelemaan levysoittimessani antaumuksella. Kassiin tippui kahdella ekellä muun muassa: Iggy Popin: Blah Blan Blah(86), Grincos Locosin: Punch Drunk(89), Waterboysin: Room to Roam(90) ja U2:n eepee-oudokki: Wide Awake in America(85). Siinä mielessä oudokki, että se saa useimmiten U2:n historiikeissa miltei studiolevyn kaltaisen aseman, miksi ihmeessä? Pelkkä neljän biisin ep, josta vain 2 on ennen julkaisematonta.


Hassisen parhaat löydöt olivat kuitenkin ehtaa wantlist-kamaa. Kinksin eka: Kinks(65) löytyi 7 eurolla ja ilmeisesti Pye-originaalina(Pye oli Kinksin levylafka 60-luvulla) ja kunto melkoisen hyvä, aijai. Myös David Bowien: The Rise and Fall of Ziggy Stardust(72) löytyi vihdoinkin aikalailla jenkkioriginaalina pitkän pitkän metsästyksen jälkeen, hinta myös huokea 7 ekee ja kunto sellainen VG+. Ei paha. Myös Lloyd Colen ns. viimeinen vinyylialbumi: Don't Get Weird on Me(91) löytyi kolmella ekellä ja mint-kuntoisena. Mukavana sokerina pohjalla oli Earth, Wind & Firen kunnianhimoisin työ: Faces(80) tupla-albumi eurolla ja todella hyväkuntoisena.


Tämä pyörryttävä reippaan kymmenen levyn ostoreissu Hassisella tarjosi melkein levymessuihin verrattavaa levyjentonkimisen hurmosta. Hassisen kirppiksellähän on erikseen tämä LP-kirppis, jossa kymmenkunta paikallista levymyyjää on keskittänyt muovinsa yhteensä mukavaan levykaupanomaiseen nurkkaukseen. Varsin mainio juttu, tuolta nurkasta vedin suurimman osan löydöistäni ja paljon jäi hyvää kamaa laareihin koska kaikkea ei vaan voi yksinkertaisesti ostaa. Sen verran kerkesin katsettani nostaa levyjenpöyhimisen ohessa, että huomasin ympärilläni kymmenkunta kanssapöyhijää, ikäistäni setämiestä, ikuista poikamiestä tai perheellistä, yhtälailla lauantai-iltapäivän vapaahetkeä viettämässä. En ole yksin.

Record fair in heaven, almost - Kåren, Turku. 7.12.2013.

Taas oli levymessut tarjolla Turussa, edellisistä oli jo tovi aikaa, kenties ne olivat keväällä? Kovasti yritin tähdätä klo:11.00 aloitukseen, mutta myöhästyin puolisen tuntia. Olin ihan varma, että levyhaukat olivat kerenneet jo ostaa kaikki minulle kuuluvat helmet, mutta eivätpä olleetkaan, sillä paikalla oli harvinaisen kova kattaus mustaa muovia ja yllättävän paljon levyjä ns. want-listaltani. Fokukseni laareihin oli tiukan intensiivinen, en siis sortunut vilkuilemaan ympärilleni ja pahoittamaan mieleni siitä mitä helmiä kaikki muut olivat kerenneet jo syliinsä haalia. Jos vähän liioitellaan, niin nämä Kårenin levymessut hipoivat jo taivasosastoa, hyvässä mielessä.

Levymyyjiä oli paikalla pikkaisen normaalia vähemmän, Kårenin portaiden yläpäästä puuttui pari ns. vakikojua. Ruotsalaisten myyjien kojuja oli paikalla 4, joista kahdesta kauhoin levyjä kassiini liki kilokaupalla. Näistä länsinaapureista etenkin Delicious Goldfish Records ja Record Hunter tarjosivat valtavan määrän laadukasta muovia hintahaarukassa 1-3 euroa.

Okei, sitten löytöihin. Herkullisen kultakalan laarista löytyi muun muassa seuraavanlaisia euron herkkuja: Steve Miller Bandin: 5(70), ja tämä uskomaton hyväkuntoisena jenkki-originaalina. Muita olivat Springsteenin: River(80), Ike & Tina Turnerin: Nuff Said(71), Southside Johnnyn: This Time it's for Real(77) ja Dr.Johnin: Tango Palace(79). Kun maksoi kaksi euroa, sai sellaisia levyjä kuin Lou Reedin: New York(89), Janis Joplinin: Pearl(71) ja Eric Claptonin: Eric Clapton(70). Tästä laarista lähti melkoinen kasa muovia mukaan ja kivat toivoitukset Tukholman Solnaan levykaupoille joskus tulevaisuudessa.

Toiset hyytävät laarit tarjosi em. Record Hunter Tukholmasta, jossa olen paikan päälläkin käynyt noin neljä vuotta sitten. Kaikki älpyt olivat kolme euroa kappale. Henkilökohtaisella tasoilla sykähdyttävimpiä löytöjä olivat Talk Talkin: Spirit of Eden(88), Tom Verlainen: Tom Verlaine(79), CSNY:n : 4 Way Street(71), Cowboys Junkiesin: Trinity Sessions(88), Stephen Stilsin: 2(71), Rushin: Permanent Waves(79) ja Steely Danin hieno originaali avattavilla kansilla: Can't Buy a Thrill(72).

Ei olisi uskonut, että edelleen muovia lähtee näinkin paljon mukaani...tai noh, onko se sitten yllätys, kun levyjenkeräys on aika syvällä verissäni, yhä edelleen, valitettavasti ja onneksi. Levyjen keskihinnaksi tuli 2 euroa ja kokonaishintakin pysyi kaksinumeroisena. Sen verran innostuin lopussa sijoittamaan, että ostin kolmannelta ruotsimyyjän kojulta yhden levyn peräti seitsemällä eurolla. Plätty oli Alan Vegan: Saturn Trip(83). Vega on siinä mielessä ajankohtainen, että tulevalta Springsteenin: High Hopes(14) levyltä löytyy Suicide-cover(Vegan bändi) Dream Baby Dream.

Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.

Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.

Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.

Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.

Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.



Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.

Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin  2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.

Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.

Manhattan says: Oh Yeah!

Kyllä, levynenä on taas hullaantumaan päin, eilinen pvc-karkelointi Turun Manhattanilla oli taas sitä luokkaa, että oksat pois ja lisää hyllytilaa pliis! Edellisestä Manhattan-keikasta oli kulunut kaksi kuukautta, vakiolaarien vinyylikattaus oli tässä ajassa kerennyt mukavasti uusiutumaan. Siitä yhdestä, todennäköisesti svedu-importtia toimittavasta kojusta tuli taas haalittua muovia mukaan liian paljon. Tämä innoittava levynurkkaus koostuu alalaarien kahden ja kolmen euron melkoisen pätevästä muovista ja ylälaarien hieman kalliimmista laadukkaista kiekoista, mutta enimmäkseen alle kympin matskusta.

Käteen osui ensimmäisenä Dylan-voittoinen Hearts of Fire – soundtrack(87), jonka kolmesta Dylan-biisistä kahta ei löydy muualta kuin tältä platalta. Kaksi euroa ja iso kiitos! Jimi Hendrixin yksi monista kuoleman jälkeistä kiekoista kapusi kassiini, nimeltään Midnight Lightning(75) ja levyltä löytyvä veisu Machinen Gun on yksi keskeisiä Jimpan postuumeja vetoja. Sydämentykytyksiä aiheuttivat em.lisäksi Santanan Caravanserai(72), Bee Geesin Cucumber Castle(70), Blood, Sweat & Tearsin III(70) ja George Harrisonin: Thirty Three ⅓(76) sekä mainion Osibisan Happy Children(73). Kaikki nämä kolmen ja seitsemän euron välistä.

Luonteva eteneminen Manhattanin kujilla vei kohti muita antoisia levykojuja. Tässä kohtaa mainitsen muutamia kaksoiskappaleita, jotka jätin laariin odottamaan seuraavaa muovin onkijaa, eli: Led Zeppelinin: Presence(76) 7 ekellä, useista Elvis Costellon laatulättysiä 3 eurolla, Popedan Harasoo 3 eurolla, Kinksin kasarihelmia kahdella eurolla tsipale. Mutta joo, kaksoiskappaleiden tie löytää joko bileiden pääpalkinnoiksi tai omaan kirpparilaariin. Tässä kohtaa tuplamuovitus ei ole niin tarpeellinen.

Muista Manhattanin kojuilta nappasin mukaani muun muassa Hall & Oatesin H2O(82) yhdellä eurolla, Roger Watersin eka soolon The Pros and Cons of Hitchhiking(84) kolmella eurolla ja Dylanin Another Side of Dylan(64) myöskin kolmella eurolla. Makoisana lisänä ostin muutaman laadukkaan euron CD-levyn, kuten erinomaisen(mutta unohdetun) The Sundaysin: Static & Silence(97).

Runsasta Manhattan-kierrosta täydensin vielä pistoilla Turun levykaupoissa. Iki-Popista ja 8-Raidasta mukaan tarttui Pil:n Album(86), Mick Ronsonin: Play Don’t Worry(75) ja Todd Rundgrenin: Runt – The Ballad of Todd Rundgren(70) parilla eurolla kappale sekä samaisen Rundgrenin jo jonkin aikaa etsimäni kasarihelmi: Nearly Human(89). Herra Rundgren on tulossa toukokuun lopulla Tavastialle Helsinkiin, lippu löytyy jo takataskusta. Yksi rokin piiloon jääneitä legendoja, josta on tulossa laajempi blogijuttu vielä tulevan kevään aikana.

Levynkerääjälle kevät näyttäytyy kukkaronnyörejä kiristävänä, tasan kuukauden päästä olisi tiedossa kansainväliset levymessut Turun Kårenilla, myös Lempäälän Ideaparkin levymessut ovat mahdolliset!?

http://www.youtube.com/watch?v=zN-GGeNPQEg

Yhteydenottoja Hectoriin

Viime aikojen käsittämättömin uutinen on Hectorin ja 60-luvun folkstaran Donovanin konsertit Turun linnanjuhlissa 24.8. Hieno tilaisuus nähdä Hectorin Palkkasoturi myös alkuperäisversiona, eli Donskun Universal Soldier, vaikkakaan Donovan ei ole tämän biisin tekijä, vaan Buffy Saint Marie.

Hectorin, eli Heikki Harman edesottamukset musiikin saralla viime vuosina ovat olleet vähäisiä. Talvella Hector aktivoitui pitkästä aikaan kiertueelle Freemanin kanssa. Tuolla tyyriillä konserttikiertueella kuultiin myös uusia biisejä. Talven haastattelujen mukaan Hectorilta olisi tulossa uusi levy vielä tämän vuoden puolella. Edellisestä erinomaisesta Ei Selityksiä(04) levystä on jo aikaa. Hectorin ura tai oikeastaan ns.rock-uskottavuus taisi mennä joskus uuden vuosituhannen vaihteessa. Syntyi hitaasti levy nimeltään Hidas(99), jota pidetään Hectorin uran pohjanoteerauksena. Noihin aikoihin Hectorin sentimentaalista ja ehkä vähän ennalta-arvattavaa musiikkityyliä kritisoitiin aika surutta ja henkilökohtaisuuksiin mennen. Edellä mainittu Ei Selityksiä(04) oli tarpeellinen ryhtiliike ja myös syy eläköitymiseen. Niin, tällaista viestiä Hectorilta tuli muutama vuosi sitten, että musahommat on nyt nähty. Onneksi(vai onks se onneksi?) mies on päättänyt vielä jatkaa musiikkihommia.

70-luku oli Hectorille sitä taiteellista kultakautta: Nostalgia(72), Herra Mirandos(73), Hector-rock 1(74), Liisa Pien(75) ja Hotelli Hannikainen(76) ovat laadukkaita ja rakastettuja levyjä. 70-luvun loppupuolella ilmestyi mielestäni Hectorin uran yksi parhaita albumeja: Kadonneet Lapset(78). Levy muistetaan ennen kaikkea ”lamahitistä” Ei Mittää, jota harvemmin enää sitäkään missään kuulee. Nimikappale on erinomainen, puhumattakaan aloitusbiisistä Tuulisina öinä. Levy on vahvasti kantaaottava, tuon ajan Helsinki – Shangri-La, vaikkei ihan Palefacen terävyydellä. Levyn kakkospuoli pitää sisällään ehkä Heikin parhaimmat coverversiot kautta aikojen: Alice Cooperin Only Women Bleed ja Al Stewartin Year of a Cat. Aivan tyrmäävän hienoja esityksiä Hectorin versioina: Nainen yksin on ja Kissojen yö.

70-luvun loppu ja 80-luvun alku eivät lienee Hectorin uran muistettavimpia. Linnut Linnut(80) albumi luokiteltiin jo kehnoksi. Eurooppa(81) oli uutta, kokeellisempaa Hectoria. Seuraavalla Hyvää yötä bambi(82) tämä kokeellinen linja jatkui. Albumin muistettavin kappale on hassusti artikuloiden laulettu Piironginjalka. Albumilla on muitakin hyviä biisejä, kuten hieman hämärä aloituskappale Mistä on kysymys? ja hienot Dire Straits – kitarat omaava Kultainen noutaja. Tämän ajan Hector-levyjä löytyy yllättävän hyvin ja halvalla divareista. Em. Bambin löysin muutamalla eurolla.

90-luvun taitteen albumit Varjot ja Lakanat(88) ja Yhtenä Iltana(90) nostivat Hectorin taas takaisin suosion valokeilaan. Puhkisoitettu, mutta tekstiltään yllättävän hyvä Juodaan viinaa kappale on noilta ajoilta. Kuunnelkaapa vaikka Ei Selityksiä(04) levyn uusi versio tuosta juomarallatuksesta. Tekstihän on oikeasti hyvä ja osuva.

Monet hyvät Hectorin kappaleet tunnistaa häpeilemättömästä ja maailmaa syleilevästä tunnelatauksesta. Joskus tämä paksu tunne ja teksti kohtaavat hienolla tavalla, kuten kappaleissa Kadonneet lapset ja Kuunnellaan vaan taivasta. Biisin aiheet pyörivät joko oman navan tai koko maailman ympärillä. Hector ei ole pieni taiteilija, ei edes fyysiseltä kooltaan. Itse en ole koskaan nähnyt Heikkiä livenä, olen pitänyt jotenkin automaationa, että tämä iso mies ei voi olla mitenkään erityinen liveartisti. Niin, oli miten oli, loppukesästä on oiva tilaisuus tsekata mikä on totuus kun Heikki ja Donsku panevat parastaan Turkkusessa.

Täyteläistä settiä Turkkusessa - Kirppis Center 16.7.2011

Vinyylihaukka ilmoittaa: tämän kesän paras vinyylikippis on nyt löytynyt: Kirppis-Center Turun Manhattanilta. Empä olisi uskonut, että kyseinen kirppis tarjosi näinkin täyteläistä vinyylinostatusta. Laajahkon kirppisrakennelman kojuihin oli selkeästi pesiytynyt ex-levymyyjiä Vinskyineen. Laajahko levykauppojen alasajo viimeisen kymmenen vuoden aikana lienee aiheuttanut tämän ilmiön, jolloin levykauppiaiden on etsittävä muita myyntiväyliä, parhaimpia ratkaisuja ovat huuto.netti ja tällaiset megakirppikset. Olin erottavinaan myös tuulahduksen Ruotsia levylaareja tonkiessani, liekö ihan ruotsalaisia levymyyjiä vaiko levymessujen jäämistöjä?

Jepa,ens alkuun vältin nämä ilmeisimmät levykauppiaiden kojut ja tsekkasin haukankatseellani hikikarpalot otsalla ekaksi ns. tavallisten ihmisten kojut, joista löytyikin melkoisia helmiä. Sydän meinasi jäätyä pidellessäni kädessä Temptationsin All Directions(72) vinyyliä joka oli hinnoiteltu 5 euron alihintaan. Oi oi oi, Papa was more than rolling stone!



Samalta kojulta nappasin mukaan myös kauan etsimäni Pocon Legendin(78) 3 eurolla. Mutta suurempaa herkkua oli vielä luvassa, seuraavassa eksyin pöytään jota koristi 50% kesäalelappu. Tätä huomiota seurasi ankara vinyylipläräys ties missä asennossa selkäkramppienkin uhalla. Halpaa euron kahden herkkua tipahti kassin pohjalle, kuten sevari-partasudin Michael McDonaldin pornoisa sooloalbumi No Lookin’ Back(85), Todd Rundgrenin jälkituotannon helmiä, harvemmin mistään löytyvä 2nd Wind(91) ja musiikillisesti varsin pätevä Absolute Beginners(86) - soundtrack, jolta löytyy muun muassa missään muualla julkaisematonta David Bowieta ja Ray Daviesia.



Kojujen seuratessa toisiaan napsin vielä tasaiseen tahtiin monia muitakin vinyyliherkkuja pikkurahalla, kuten The Carsin: Candy - O(79), Billy Joelin Street Life Serenade(75) ja John Hiatin: Warming Up The Ice Age(85). Kirpparikierroksen loppukruununa oli Grateful Deadin liki virheetön Go To Heaven(80) kuudella eurolla ja täysin unohdetun Singer/songwriterin Steve Forbertin tuotannon yksi vahvimmista albumeista: Streets Of This Town(88)

Rahnaa kului rapiat kolmekymppiä ja Vinskyjä kertyi 16 kappaletta, ei paha hintalaatusuhde tälläkään kertaa. Ei silti, nytkin laareihin jäi vielä nostettavia vonkaleita, kuten: Mike Oldfield: Hergest Ridge(75), Nils Lofgren: I Came to Dance(77) ja 10CC: Orinal Soundtrack(75) originaalina kolmella ekellä.

Alkaa kesäkipparit olemaan paketissa. Vilpittömästi toivon, että tällaisia houkuttelevia tilaisuuksia ei tule vähään aikaan vastaan. Turun Kirppis-Center kohoaa kaikkien aikojen parhaat vinyylimestat listallani Top 10:n jälkipäähän, joka on ihan hyvä sijoitus. Ykkösenä on edelleen se Treehouse Records Minneapoliksesta(juttu 5/2009).

RUISRÄÄKÄISY 2011

Hajanainen setäleegio otti haasteen vastaan ja osti kolmen päivän lipun Ruisrockiin 8-10.7.2011. Ohessa yhden sedän havantoja ja mietteitä tästä kolmen päivän rokin ja auringon pyhästä liitosta.


Perjantai 8.7

Kuumaa, kuumempaa, melkein polttavan kuumaa. Ruisrokkiin menemiseen kuuluu valuminen pitkin pyöräteitä, metsäteitä, läpi ruissalon maaston. Sanovat, että rauhoitettuja lintuja, kenties jotain hanhia tai harvinaisempia ruislintuja? Minä sanon, että rauhattomia teinejä, pohjanmaalaisia sankareita, paahtuneita setiä ja kesäpäivän räpäyttäjiä. Jollain perverssillä tavalla pidän festariörvellyksen alkuvaiheista, en nosta tuomitsevaa sormeani holtittomien teinien kaatuilusta, epäilen vain omaa henkistä ikääni, pitäisikö tässä jotenkin aikuistua?

Musiikillinen kattaus näyttää hyvältä, vaihtoehtoa laidasta laitaan, räyhää, kerkeävää bassolinjaa, krautrokkia, poppispunkkia, indietuubaa, primitiivistä sähköä ym ym. Ensimmäiseksi kohtaamme kohtaamme The Circlen Converse-lavalla, Porin psykoprogen sedät kaahaavaat tutulla tavalla:

Auringon lapset, sekalaiset
tulikuuman lavapärskeet
Värikäs joukkue, kumia ja muovia
DDR:n sinistä ja oranssia
Se kiehuu kahdessa sadassa
Keittää kannen pehmeäksi
Lyö lommon sielun varteen
Metalli palaa, tekee ilkeää
Raivopäänä kraut-suvantoon
Sinne hukkuu, virittyy
Kuumalla tervalla peitellään
Kukaan ei kävele
Kukaan ei muista todistaa
Kuinka hulluus syöksyi luihin ja ytimiin



Circleä katsoo sen 20 minuuttia, sen jälkeen kaipaa musiikille muotoa. Seuraavana kohteena on Primus, jolla on myös täysin oma musiikillinen luonteensa, etulinjaan tuodut bassottelut, tuon ketterän ja vekkulin soundin. Aikas mukavaa, muttei sitä ominta mitä itse kuuntelee. Erotan pari tuttua biisiä ja ymmärrän bändin kulttisuosion.

Paramore, please no more! Teinisuosion kyllä ymmärtää. Nuori naislaulaja on kuin soljuvaääninen american idols-finalisti, lavamaneerit ovat hanskassa, yhtälailla kuin liiallinen vaikuttuminen keskinkertaisista biiseistä. Melkein nolottaa tällaisen musiikillisen hämäyksen edessä, mutta toisaalta samaa sumutusta tarjoaa Billy Talent ja Green Daykin. Pointsit pirteydestä, mutta tarvis paremmat biisit ja roisimpaa karismaa. Tämän jälkeen kävin katsomassa myös kolmen siivun verran Pelle Miljoona Oy:ta. Meno oli verratonta, bändin soitto ja laulu yllättävän tiukkaa ja jopa Andy McCoy:kin pysyi suunnilleen tällä planeetalla.

National. Illan pelastus, kruunu, yksinkertaisesti perjantaipäivän parhautta. Alkuun biisien tasapaksuus hieman vaivasi, keikan edetessä meno ja biisitkin(?) parani. Bloodbuzz Ohio soi vaisuna, mutta moni muu itselle tuntematonkin biisi soi erityisen komeasti. Laulaja lauloi hillitysti, karjui sopivissa kohden hiljaisuutensa alta. Vaikuttavaa. Keikan lopetus oli yksi hienoimmista mitä olen nähnyt: laulaja käveli viimeisen biisin aikana yleisön joukkoon ja katosi sinne.

Lauantai 9.7

Lauantai oli selkeästi ”Se” päivä ruisrokissa. Ihmisiä valui valtavana jonona alueelle. Suu lippasi lämmennyttä kaljaa ja väljähtänyttä valkkaria. Melkein joka puolella soi Jaren & VilleGallen pienissä häissä, kesän megahitti.

Päivän ensimmäinen näkemämme akti oli Scandinavian Music Group. Keikka soi alusta lähtien komeasti, vaikka jäljet johtavat monelle sylttytehtaalle, kitaristi/säveltäjä Melasniemi on ottanut paljon lainauksia rokin historiankirjasta, mutta jälki on tyydyttävän omintakeista.

Ruotsin powerpop-ylpeys Bob Hund täräytti lauantaipäivän todella käyntiin. Itselleni musiikillisesti melko tuntematon bändi heitti onnistuneen, liki Stoogesmaisen rockkeikan. Virkeän ja langanlaihan solistin lavatyöskentely oli myös ripattu rokin historiankirjasta, sekä Mick Jagger että Iggy Pop tulivat mieleen herraa katsellessa.

Hundin jatkeena tarjottiin olutta ja Von Herzen Brothersia joka ei kaikesta taidokkuudesta huolimatta oikein vakuuttanut. Soitto oli kohdallaan, laulu oli kohdallaan, biisit olivat taidokkaasti rakennettu, mutta ihan kuin ne biisit ei oliskaan olleet kovin hyviä? Ehkä pitäisi tutustua paremmin bändin levyihin. Let thy will be donen kuulin bajamajojen luona, jossa se kuulosti hyvältä!

Itselleni yksi odotetuimmista artisteissa oli telttalavalla esiintynyt Anna Calvi. Ujosta opiskelijatyttölookistaan huolimatta Annan laulu ja kitarointi oli silkkaa tulta, eräskin Von Herzeeni jäi kakkoseksi skeban käytössä. Keikan parhaimmistoa olivat biisit Desire ja Devil, jotka riipaisivat varsin syvältä. Annan keikka oli ruisrokin ydin, se raikas ja elähdyttävä kohta, syy miksi tuli lähdettyä rokkiin, lupaus ja lunastus, itku ja ilmainen hoito.



Varsinainen illan kermakakku tuli Elbowin keikan muodossa. Bändin ajoitus oli täydellinen, suomen suurimman festivaalin kaikista humalaisin kohta, yleisö söi bändin kädestä alusta alkaen. Bändin laulaja, hieman The Office-sarjan David Brenttiä muistuttava engelsmanni, ei meinannut uskoa yleisön reaktioita todeksi, niinpä hänen täytyi kokeilla mitä hassuimpia yhteislaulatuksia, jotka myös yleisö nieli mukisematta. Ehkäpä keikka oli oikeastikin hieno, minä ainakin nautin ja tunnistin bändin setistä monta uuden levyn Build The Rocket Boys(11) hyvää biisiä, kuten tämän pilottisinglen Lippy Kids:



Illan päätti PMMP:n kaikin puolin laadukas keikka, liekö koko kesän ainoa? Ainut kritiikki PMMP:n suhteen on lienee oman yli-ikäisyyden ja miessukupuolen vaikutus, tekstit eivät välttämättä enää kosketa, vaan aika usein ärsyttävät. 20-30+ ihmissuhdekuvasto tietyllä vaikeudella on sellaista riistaa, johon ei välttämättä enää halua palata.

Sunnuntai 10.7

Ruisrokin sunnuntai on usein jo jäähdyttelyä. Ensimmäisenä kohteena oli Magenda Skycode. PMMP:n biisien säveltäjän Jori Sjöroosin oma bändi. Jori vaikutti varsin maanläheiseltä ja tavalliselta tyypiltä, lavaspiikit olivat vaisuudestaan huolimatta jotenkin humoristisia. Yleisössäkin tuntui puolet olevan Jorin tuttuja, muun muassa PMMP:n Paula. Musiikki toimi melkoisen hyvin. Oli eduksi jos oli kuullut bändin tuotantoa aiemmin levyltä. Keikan parhaimmistoa oli uuden Relief(10) levyn eeppinen We’re Going To Climb, joka myös päätti keikan.

Yksi ruisrockin odotetuimmista bändeistä oli Fleet Foxes. Seattlen poikien kakkosalbumi Helplessness Blues(11) oli osoittautunut vähän hankalaksi palaksi, nyt toivoin että keikka avaisi tuota levyä? Näin itse asiassa kävikin, vaikka mistään riehakkaasta rock-showsta ei todellakaan puhuttu. Bändi soitti moitteettomasti, lauloi stemmojakin upeasti ja toi myös esiin biisien vahvan tason. Pieni riskinotto olisi ollut kyllä paikallaan. Bändin kitaristi/laulaja Robin Pecknold ei juurikaan ottanut kontaktia yleisöön, vaan veti osuutensa virttyneessä flanellipaidassaan ja oudosti polven kohdalta kastuneissa housussaan ilman minkäänlaisia showmiehen elkeitä. Näitä laadukkaita, mutta keikalla pahasti jäätyviä nykyartisteja tuntuu olevan nykyisin aika paljon. Missä ovat rokkikukon elkeet, missä ovat kunnon poseeraukset ja tuuletukset. Ehkä Pecknold voisi mennä Tampereen Ikuriin herra Pauli Mustajärven oppiin, niin tulis lavalla vähän rähinää. Mutta musiikin hyvyys itsessään pelasti keikan.



Loppupäivä sunnuntaista meni heikommalla intensiteetillä. Isobell Campbell & Mark Lanegan eivät jaksaneet enää innostaa, kuten yhtä samaa biisiä veivaava Manu Chaokaan. Koko ajan mietimme, että joko tämä on ”se biisi, se hitti”? Monta kertaa arvasimme väärin, koska Manun kaikki biisit alkoivat samalla tavalla. Lopulta ”se biisi” tuli ja kesti noin kymmenen minuuttia.

Levymessuilla! - Turku, Kåren 4.12.2010

Historia toistaa itseään, jälleen itsenäisyyspäivän tienoo, Turku ja levymessut Kårenissa. Vuosi sitten levymessujen jälkeen asettauduin kesään asti kestävään levyjenostolakkoon. Nooh, lakko piti melkein kutinsa, mitä nyt sallin itselleni pari ostopoikkeamaa ja päivän Tukholman levykaupoissa.

Tässä sitä ollaan taas, raskaiden vinyylikassien kanssa. Messujen saldo oli 29 vinyylilevyä yhteishintaan 74 euroa, joka nopeasti päässä laskien tarkoittaa noin 2,50 euroa/vinyyli. Ei siis pöllömpi hinta. Vaan onko laatu kohdallaan, millaista muovia tulikaan kotiin raahattua? Katsotaan!

Noustessani Kårenin rappuset ylös tupsahdin suoraan yhden ruotsalaisen levymyyjän pöytien luo. Havainnoin heti alevinyylilaatikon, josta lähti 4 levyä 10 euron yhteishintaan. Mukaan tarttui Randy Newmanin: Born Again(79), Neville Brothersien: Yellow Moon(89), Suzanne Vegan: Days of Open Hand(90) ja 80-luvun kadotettu(?) pop-klassikko Michael Pennin(on muuten Sean Pennin veli) March(89). Kirsikaksi kakun päälle löysin vielä 3 euron laarista kohtuullisenkuntoisen Patti Smith Groupin: Radio Ethiopian(76).

Loistavan alun jälkeen työnnyin sisään varsinaiseen levysaliin. Myyjiä oli yltympäriinsä salia, havaintoni mukaan hieman enemmän kuin viime vuonna. Seuraavana kohteenani oli varsin surumielisen näköisen ruotsalaismyyjän euron ja kahden euron laarit. Liekö surumielisyys johtunut siitä, että noin halvoilla hinnoilla ei paljon tältä reissulta rahaa kerry, tuskin edes paluulippua Ruotsiin? Jokatapauksessa miehellä oli vielä erikoistarjous 4 levyä kahdella eurolla. Runsaasta vinyylimäärästä napsin itselleni levyt: The Pretenders: II(81), Blue Öyster Cult: Some Enchantet Evening(78), Joe Jackson: I’m the Man(79) ja sooloilemaan lähteneen Supertramp-miehen Roger Hodgsonin: In the Eye of the Storm(84). Tässä vaiheessa mietin, että mitähän tästä vielä seuraa kun alku oli näin lupaava, kassissa oli jo yhdeksän vinyyliä, mutta rahaa oli kulunut vain 15 euroa.

Olin tietoisesti tullut levymessujen kahdelle viimeiselle tunnille, jolloin porukkaa on vähemmän ja kaikista pahimmat levyfriikit olivat käyneet jo keskinäiset tappelunsa. Viime tunteina hinnatkin yleensä putoavat ja tinkiminen on helpompaa. Tosin ihan mikä tahansa hinta ei mennyt läpi, Kinksin: Soap Opera(75) vinyyliä en saanut pudotettua 8 eurosta viiteen. Tuolloin taskun pohjalla ei ollut enää kuin se vitonen. Sitä ennen levyjenpläräys-flowssa olin jo haalinut ne 20 muuta vinyyliä maittavista alelaareista: Muutamia herkkuja mainitakseni: originaali mutta naarmuinen Beatlesien: Rubber Soul(65), Neil Youngin: Time Fades Away(75), molemmat noin neljällä eurolla sekä Elton Johnin ylväin klassikko, tupla-albumi Goodbye Yellow Brick Road(73), Lou Reedin: Sally Can’t Dance(74) Ja Marvin Gayen: Midnight Love(82) kolmella eurolla kappale.

Tyydytys oli täydellinen. Levymessut olivat parhaimmat tähänastisista. Levykauppiaiden karavaani jatkaa kulkuaan Helsinkiin ja Lahteen vastaaville levymessuille, mutta kermat kuorittiin päältä jo Turussa. Kuvaavaa oli se, että laareihin jäi vielä paljon poimimattomia helmiä muutaman euron hintaan, kuten Bee Geesiin 70-luvun alun hyväkuntoisia vinyylejä, Van Morrisonin vinyyli 70-luvun alusta ja yllättävän paljon originaalia 70-luvun Zappaa ja Bowieta.

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, mikä voisi 70-lukuisempaa kuin Elton John kera ajanmukaisen karvapäägallerian:

Turku, Kåren 5.12.2009

Itsenäisyyspäivän aatto, Turku ja levymessut, levynmyyjiä ulkomailta saakka, ei siis paskempi yhdistelmä. Tämän vuoden aikana vinyyliäänitteitä on kertynyt kokoelmaani melkoisen riittoisa määrä, lukumäärällisesti uskaltaisin veikata 100-200 uutta vanhaa, eli käytettyä vinyyliä. Vuoden parhaita apajia ovat ehdottomasti olleet Minneapoliksen levykauppa Treehouse Records ja vierailu Kangasalan rompepäivillä. Minnepoliksesta irtosi n.20 laadukasta levyä ja Kangasalta reilut 10.

Mihin tällä oikein pyrin, näin suurella määrällä rokkiäänitteitä? Keskeisimmät rokkiplatat jo löytyvät hyllystä, karkeasti arvioiden 2000-3000 vinyylin kokoelma on jo aika riittävä. Jos tänä vuonna olen ostanut 157 vinyyliä, niin paljonko olen uhrannut aikaa yhden levyn kuuntelemiseen? En paljoa, en tässä muutenkin niin kiireisessä elämänvaiheessa. Olisiko jo aika laittaa levynkeräilyhanskat tiskiin tai hattuhyllylle, olisiko hyvä levynkeräämiseen menevä energia suunnata johonkin aivan muuhun, eli juuri niihin asioihin joita en kerkeä tekemään hulppean levyharrastusten vuoksi. Toisaalta, eihän tämä paha addiktio ole, kyse on sentään musiikista eikä mistään stimulanteista. Mutta addiktio kuitenkin, olisiko siis aika…

Vielä raporttia viimeiseltä ristiretkeltä for the long time. Paikalle saapuminen Turun ”rokkiklubiin” Kårenin ajoittui mukavasti kahden nurkille, eli messujen kahdelle viimeiselle tunnille(messuaika: 11-16). Tämä tarkoittaa sitä, että myyjät pudottavat hintoja ennen sulkemista ja näin kävi näilläkin messuilla. Ensimmäiseltä tiskiltä lähti mukaan David Bowien Low ja Leonard Cohenin Recent Songs viiden euron yhteishintaan. Onnistunut alku, levyt osoittautuvat vielä originaaleiksi. Hieman lisää pyöriskeltyäni jumiudun hieman Joe Strummeria muistuttavan Ruotsalaismyyjän kojulle, erityisesti pläräsin tiskin alla olevaa ”kympillä kolme laatikkoa”. Nostin laatikosta melkoisia herkkua tyyliin: Bowin: Aladdin Sane, Genesiksen: Trespass, Skynyrdin livetuplan, Procol Harumin Grand Hotellin ym. Maksoin onnellisena kolmekymppiä ja sain aimokasan hyviä rokkiplattoja ja samalla tunsin pääseväni levynkeräämisen Flow-tilaan.

Viereiseltä kojulta lähti kolme euron löytöä: Paul Simonia, Simon & Garfunkelia ja Status Quota. Reilun tunnin päästä vatsa alkoi olemaan jo mukavasti täynnä herkullisista levylöydöistä. Vielä ulko-ovella käännyin takaisin ja palasin yhdelle kojulle jossa olin nähnyt originaalia Pocoa, Joni Mitcheliä ja Todd Rungrenia, kaikki kolme plattaa lähtivät kympin yhteishintaan, tämä oli se kirsikka kakun päälle.

Yhteensä 18 vinyylilevyä ja 58 euroa. Pidän tätä hinta- ja laatusuhdetta varsin oivallisena. Kävelin varsin kylläisenä ulos Joulukuun harmauteen tietoisena siitä, että tämä on todennäköisesti viimeinen levyreissuni hyvin pitkään aikaan. Tästä päivästä lähtien olen päättänyt ryhtyä levynostolakkoon joka saa kestää ainakin ensi kesään saakka. Lakko sallii pari-kolme ostopoikkeamaa jos vaikka Rollarit tekee uuden levyn kevääksi? Lakon toivon näyttävän levyaddiktioni laajuuden ja myös sen että kuinka tarpeellista levyjen keruu minulle oikeasti on? Voi olla, että lakon jälkeen se ei enää ole tarpeellista ja onko tämä sitten lainkaan huono tulos?

Kritisoi rakkaimpiasi, sillä moni hyväkin asia voi muuttua ajan myötä riippuvuudeksi. Nyt minun on aika pyyhkiä levynostorähmä silmistäni ja kirkastettava katsettani muita asioita kohden. En tunne surua tästä päätöksestäni, en vielä...