Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.
Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.
Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.
Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.
Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...
Death is a pony, that's waiting for me His name is luigi, he's tied to the black tree...
Steve hoilasi isoon ääneen levyn ensimmäistä kappaletta: Blacker Than Black. Siitä oli muodostunut perjantai-illan suuri nostatutusbiisi. Blackpoolin perukoilla ei tuona syksynä 1991 mitään ihmeitä tapahtunut, Nick Cave oli välttänyt ansiokkaasti keikkailua entisessä kotikaupungissaan. Steven mieltä oli piristänyt muutaman vuoden kasassa ollut skottibändi: Goodbye Mr.MacKenzie ja heidän uusin albuminsa: Hammer and Tongs(91). Levy joka oli äänitetty jo vuonna 1989 melkein suoraan erinomaisen esikoisalbumin Good Deeds and Dirty Rags(89) jatkeeksi.
Steve kuunteli albumia huolellisesti seuraavat pari vuotta. Usein levy läi lojumaan ilman sisäpussia lattialle, koska kutsu oli käynyt Blackpoolin hämyiseen iltaan. Nurkkiin kertynyt pöly ja auringonpaiste ahtaasta ikkunasta patinoi Hammer and Tongs(91) albumiin eletyn elämän leiman jo kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. 1990-luvun edetessä Steve päätti luopua kokonaan vinyylilevyistään ja siirtyä cd-aikaan. Samoihin aikoihin musiikin osuus elämässä oli pienentynyt, kiitos seurustelun viehättävän punapää Lucyn kanssa. Sittemmin tämä seurustelu johti työläisluokkaisen perheen perustamiseen ja kolmeen punertavakiharaiseen tyttölapseen.
Hammer and Tongs(91) myytiin ison lp-levyerän yhteydessä Hollantiin, jossa erään omintakeisen entisen levymyyjän missiona oli sisustaa omakotitalonsa lp-levyjen kansilla ja toiveena saada tästä kohtuullisen toimiva elinkeino tulevaisuudessa. Mutta tämä bisnesajatus tyssäsi melkein alkuun erinäisiin rahoitusongelmiin ja puhtaasti tahdon puutteeseen. Vuonna 1998 Hollannissa vieraillut suomalainen levynkerääjä Pekka, osti muutalla guldenilla ison muovikassillisen lp-levyjä kirpputorilta, jotka hän kiikutti mukanaan Suomeen. Tämä Pekka jolla oli ystäviä tamperelaisessa levyliikkeessä lahjoitti levypussin levymyyjä Tonille, joka jätti levyt lojumaan vuosiksi varastoon mahdollista jatkokäyttöä varten.
2000-luvun edetessä vinyylialbumi alkoi taas nostamaan hienoisesti päätään ja tämä tamperelainen levykauppa laittoi myyntiin käytettyjä lp-levyjä. Hammer and Tongs(91) oli näiden levyjen joukossa. Levykaupanmyyjä Tonilla oli sellainen hatara mielikuva, että Goodbye Mr.MacKenzie oli aika tiukkaa kamaa aikoinaan ja tästä levystä kehtaa sen 10 euroa ainakin pyytää. Tämä oli aikaa juuri ennen Discogsia ja muita kansainvälisiä nettilevykauppoja, joista nykyisin näppärästi tarkistaa levyn käyvän myyntiarvon. Tällöin levykaupoista saattoi tehdä aivan tolkuttoman hienoja levylöytöjä, kun kansainvälistä myyntiarvoa ei pystynyt parilla hiiren klikkauksella tarkistamaan.
Tässä kohtaa, eli noin vuoden 2005 tienoilla, kuvaan astui allekirjoittanut puoliaktiivisena vinyylilevyjen kerääjänä(sittemmin täysaktiivisuuden jo saavuttanut). Hammer and Tongs(91) pisti silmääni useilla levykauppareissuillani, mutta mielestäni 10 euroa oli aivan liikaa tästä sinänsä erinomaisesta lätystä, sillä edellisellä viikolla olin ostanut walesilaisen hippibändin Man 70-luvun tuotantoa viiden euron kappalehintaan. Muutama vuosi tämän jälkeen Hammer and Tongs(91) siirtyi ns. jämälevynä tämän tamperelaisen levykaupan etäpisteeseen Lempäälän Ideaparkkiin. Pari vuotta sitten huomasin ilokseni, että Ideaparkin levykauppa on ottanut myyntiinsä ison määrän käytettyjä levyjä, jotka vaikuttivat varsin tutuilta.
Eilen päätin etsiä Goodbye Mr.MacKenzien Hammer and Tongs(91) vinyylialbumin käsiini Ideaparkin levykaupan second hand - laarista. Olin varma, että levy odottaa edelleen siellä minua, koska tuskin näillä leveyksillä on yhtäkään levynkerääjää, joka erityisesti muistaisi bändiä tai haluaisi itselleen Goodbye Mr.MacKenzien levyjä. Pläräsin Ideaparin levylaarit useampaan kertaan läpi ennenkuin Hammer and Tongs(91) oli käsissäni pölyisen suojamuovin kera. Pienen neuvottelun jälkeen levyn hinta putosi mukavasti viiteen euroon. Levykaupasta poistui onnellinen levynkerääjä, jolla nyt oli Goodbye Mr.MacKenzien tuotannon alkupää hallussa.
Death is a pony, that's waiting for me His name is luigi, he's tied to the black tree I will decide when the day's gonna be No bureaucrats are making these decisions for me
Blacker than black iskee lujaa minuunkin. Mietin, että miksi tämä biisi, albumi ja bändi on liki täydellisesti jäänyt unholaan. En löydä siitä mitään hyvää syytä, mutta musiikki on edelleen hyvää, hieno hybridi Nick Caven ja The Blue Aeroplanesin välimaastosta. Niin ja musiikkiknoppina kerrottakoon, että eräskin The Garbagen Shirley Manson aloitteli uraansa tämän bändin taustalaulajana.
Pitkällisen, miltei piinallisen odotuksen jälkeen levymessut tulivat jälleen Ideaparkkiin. Edellisistä Lempäälän messuista oli kulunut aika lailla tarkalleen yksi vuosi. Etukäteen seuratessani levymessujen Facebook-sivustoa huomasin kutsuttujen ruotsalaismyyjien joukossa tiettyä niukkuutta, esmes varsin mainion Solnalaisen Delicious Goldfish Recordisin sympaattinen myyjä ei ollut ilmoittautunut Ideaparkin messuille. Syynä lienee viikkoa aiemmin olleet Södermalmin levymessut. Näin ollen jouduin sanomaan hyvästit mainioille euron laareille, sillä Ideaparkin tämänpäiväinen kattaus ei millään muotoa yltänyt samanlaisiin euron tai kahden hirmulöytöihin mitä aiemmin.
Ruotsalaisia myyjiä oli tästäkin huolimatta puolisenkymmentä paikalla. Niitä halppislaareja oli vähemmän. Ajoissa paikalle tulleena kerkesin etunenässä varsin mojovalle ruotsalaisen Record Palacen neljän euron laarille, josta tassuuni tarttui muun muassa Doorsin: The Soft Parade(69), The Bandin: Stage Fright(71), XTC:n harvinaisen ns. pyöreällä kannella varustettu: Big Express(84) sekä ZZ Topin: El Loco(81) ja erittäin hyväkuntoinen Todd Rundgerinin Utopian kentien laadukkain platta: Adventures in Utopia(79). Alku oli lupaava ja tuntui siltä, että olennaisimmat löydökset olivat jo reppuni pohjalla.
Tämän jälkeen odottelin aika pitkään, että yksi keskeinen ruotsimyyjä saisi levylaatikonsa asetteltua paikoilleen. Kyttäsin tietty niitä muutaman euron laareja ja avot, kolmen eukun rivistöä löytyi ihan mallikkaasti, mutta ilmeisesti levykokoelmani on jo tietyllä tasolla koska ainoa löytöni oli The Farmin: Spartacuc(91). Sinänsä hyvä löytö, koska se sisälsi bonusremix-eepeen. Levyhän pikkuklassikko All Together Now - hoilauksineen. Huomioni oli, että ruotsalaisen olivat tuoneen mukanan aika paljon heviämusaa, esmes erinäköiset Iron Maidenin liveplatat tuntuvat tekevän hyvin kauppaansa, ehkä he olivat pikku hiljaa oppineet millainen oli perusmanselainen musamaku?
Aika paljon tuli tällä kertaa myös katsastettua suomipoikienkin levylaareja ja samalla huomattua, että levymateriaali saattaa olla inasen laadukkaampaa kuin ruotsipojilla, mutta hinnasta mentiin aina eurosta kymppiin ylöspäin. Messun kallein ostos oli eräältä kojulta tinkaamani The Beach Boysin: Wild Honey(68) kymmenellä eurolla. Originaali Tanska-painos, ihan hyvin soiva sellainen. Rantapoikien tuotanto on jo melkein hallussa vuodesta 1967 tähän päivään asti. Pet Sounds(66) puuttuu edelleen, Mutta esimerkiksi kauan etsimäni Holland(73) alkuperäisen singlelevyn kera tuli löydettyä viime kesänä.
Muita yksittäisiä laarilöytöjä olivat Queenin Flash Gordon(80) soundtrack kuudella eurolla, J.J.Cale kokoelmastani vielä puuttuva: Okie(74) The J.Geils Bandin: Ladien Invited(73) kahdella eurolla. Yksi mainittava kahden euron löytö oli The Manfred Mann's Earth Bandin vokalistin Chris Thompsonin mainion sivuprojektin The Night kakkosaälpee: Long Distance(80). Sanotaan, että tässä oli bändi Fleetwood Macin ja Toton välissä kera rouhean Thompsonin laulun. Kadonnut AOR-klassikko.
Levymessut meni tällä kertaa kategoriaan: ihan ookoo! Mitalisijoja ei nyt hätyytelty, levymateriaali oli niukempaa ja hinnaltaan vähän korkeampaa mitä niillä ns. hyvillä messuilla. Levyjä tuli ostettua rapiat parikymmentä, keskihinta oli 4,30 euroa. Muutama ceedeekin tuli ostettua, kuten Jukka Takalon uutukainen vitosella. Plussana myöskin mainittakoon, että Ideaparkin levymessut ovat nykyisin asuinsijainnistani johtuen vain pienen pyöräilymatkan päässä.
Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.
Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.
Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.
Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.
Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.
Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.
Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.
Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?
Luin tänään sunnuntain Hesarista erittäin hyvän kolumnin levykauppojen katoamisesta, kirjoittajana toimi Flaming Sideburns – mies Jarkko Jokelainen. Erityisesti jutussa kosketti loppupyyntö olla tilaamatta niitä levyjä näiltä verottomilta saarilta parin euron takia. Haluammeko, että paikkakuntamme kivijalkalevykauppamme kuolevat pikkuhiljaa pois, voinko kuvitella tilannetta että Swamp Music tai Epe’s Tampereelta lopettaisi toimintansa? En voi, enkä halua.
Juttu oli tietenkin kirjoitettu tätä viime lauantaista 21.4 Record Store Day:ta silmällä pitäen, eli kansainvälistä levyjenostopäivää. Tänä päivänä useat artistit julkaisivat jotain spesiaalimateriaalia ja muutenkin levymyyntiin saatiin yksi kiimainen piikki lisää. Kuulemma tämän päivän ansiosta levyjä myydään enemmän kuin jouluna. Erittäin hyvä homma sanon minä.
Itse pääsin tuttuun levyjenpöyhimishurmokseen seuraavana päivänä Ideaparkin levymessuilla. Taskuun oli laitettu nätti nippu seteleitä, nahkarotsi oli jätetty keväisen ilman vuoksi autoon ja kankainen levykassi roikkui huolettomana olalla. Mies oli taas valmis sukeltamaan syvään pvc-muovin jättömaille.
Ensimmäinen laari tarjosi varsin antoisan kattauksen, Cat Stevensin: Mona Bone Jakon(70), pari kappaletta Beach Boysia, Policen Ghost in a Machine(81) ja Ry Cooderin Jazz(77) olivat eka laarin kärkilöytöjä vaatimattomaan kahden ja puolen euron kappalehintaan. Sormien lämmetessä seuraavalta, edellisen tapaan svedulaarilta, löytyi hulppea euron löytö: Was(Not Was): Are You Okay?(90).
Keskiössä olivat jälleen kerran ruotsalaiset levymyyjät antoisine laareineen. Vähän kirpaisi kun tuli käveltyä välinpitämättömästi kotimaisten myyjien laarien ohitse, mutta ei voinut mitään, kun ruotsipoikien hinnat olivat kohdillaan. Ei silti, esimerkiksi Tamperelaisen Swamp Musicin vinyylitarjonta oli varsin edustavaa, mutta saman 15-20 euron Neil Youngin löysi rajanaapureiden pöydästä puolet halvemmalla. Piti tehdä kukkaroa kuunteleva valinta. Niin, kuka niiden kivijalkalevykauppojen puolesta oikein puhukaan?
Seikkailu jatkui laarilta toiselle. Parhaimmat löydöt tein vähän sieltä täältä. Levykassiin eksyi muun muassa The Clashin: Combat Rock(82) vitosella, ex-rollarikitaristi Mick Taylorin soolo: Mick Taylor(79) ja No Nukes(80) – livetriplalevy myös vitosella, jossa eri artistit, muun muassa Bruce Springsteen, Doobie Brothers ja Jackson Browne kampanjoivat ydinvoimaa vastaan yhteisessä konsertissaan.
Levymessut huipentui muutamaan rokin klassikkolevylöydökseen. Pitkään olin suhtautunut vähän välinpitämättömästi tähän 60-70-luvun superkokoonpanoon Crosby, Stills, Nash & Young, enkä ollut oikein tosissaan ottanut edes heidän rokin klassikoihin lukeutuvaa esikoisalbumiaan: Deja Vu(70). Esimerkiksi Fleet Foxes – miehen Robin Pecknoldin ynnä muiden nykymuusikkojen ylitsevuotava CSN&Y diggailu oli pistänyt lähinnä ärsyttämään. Kyllä niitä stemmoja ovat muutkin osanneet laulaa, esmes niinkin reliikki bändi kuin Beach Boys. Joka tapauksessa nyt otin tietoisen riskin ja ostin varsin sopuisaan hintaan levyt: Deja Vu(70), CSN(77) ja Stephen Stills(70) soolon. Nyt olen vasta varovaisessa ensimmäisen ja toisen kuuntelun vaiheessa ja täytyy kertoa, että kritiikin kuoreni on murskana, tuo Stephen Stillsin soolo on hävyttömän hyvän kuuloista tavaraa, puhumattakaan tästä Deja Vu – klassikosta. Lähteiden mukaan myös pätevä platta: CSN(77) saa vielä odottaa vuoroaan, ei makeaa mahan täydeltä.
Ostomääräni levymessuilla pysyi oman mittapuuni mukaan kohtuudessa, noin kaksikymmentä levyä kolmen ja puolen euron keskihintaan. Väittäisin jopa, että huttua tuli tällä kertaa hankittua vähemmän ellei Roy Orbisonin ”köyhän kauden” sooloa Regeneration(77) laske sellaiseksi? Kaikkien aikojen levymessut listallani tämä tapahtuma kipusi pistesijoille, muttei millään muotoa mitalisijoille. Ihan hyvät messut, naapurin levymyyjiä tuli taas tuettua sen verran, että heillä on syytä tulla ensi syksynä uudelleen Tampesteriin. Toivotaan niin.
Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.
Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.
Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.
Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).
Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.
Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!
Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.
Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.
Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.
Ehkä ei ole oleellista kertoa, että kuinka monta vinyylilevyä tuli tällä kertaa ostettua ja kuinka käsivarteni venyivät ja selkäni uupui kanniskellessa levykasseja. Joka tapauksessa tulos oli hyvin riittoisa, muovi poikineen tuli taas täyttämään jo ennestään raskasta vinyylihyllyä(lattiasta kattoon), niin että hyllyn jalat viimeistään nyt painautuvat valtavalla massallaan parketin pinnan läpi.
Mutta joo, tällä kertaa levymessut oli järjestetty Lempäälän Ideaparkkiin, itse asiassa toista kertaa, vuoden takaisiin levymessuihin en päässyt. Myyjiä oli Suomen ja Ruotsin lisäksi myös Saksasta. Tulin hyvissä ajoin paikalle, kello kahden pintaan, jolloin messut olivat juuri alkaneet. Aikaisemmilla levymessuvierailulla taktiikkani oli tulla viimeisille tunneille, jolloin pahimmat levyfriikit ovat jo poistuneet paikalta ja on tilaa tonkia. Tänään tein toisin, olin etulinjassa pöyhimässä euron laareja.
.Ajoissa paikalle tuleminen tuotti murhaavaa tulosta, vaikkakin muutamat jantterit napsivat pelottavan hyvän näköistä muovia kainalooni ennen minua, tässä kohtaa ei arvannut katsoa, että millaista muovia? Ensimmäiseltä kojulta lähti mukaa viisi euron plattaa, muun muassa Donovanin tuplakokoelma(ei siis Jason Donovanin). Tältä kojulta sain vinkin toiselle Ruotsalaisen myyjän kojulle, jossa oli kuulemma erityisesti halpaa muovia tarjolla
Sitten taivas repesi, komeat rivit euron vinskyjä makasivat ryhdikkäinä edessäni. Herkullisena kärkenä näkyi Steve Miller Bandin: Fly Like an Eagle(76), jota seurasivat kiihkeän pläräämisen myötä muun muassa Paul Simonin originaali avattavilla kansilla: There Goes Rhymin’ Simon(73), kauan etsimäni Pocon: Rose of Cimarron(76), Princen syntisimmin funkkaava: Controversy(82) ja Elton Johnin myöskin originaali herkulliset kannet omaava: Honky Chateau(72) sekä puolen kymmentä muuta herkkua. Kahden euron laari jäi alkuhuumassa vähäisemmälle huomiolle, näin jälkeenpäin voin vain kuvitella millaisia kaloja olisin sieltä rannalle vetänyt?
Matka jatkui kojusta toiseen, enimmäkseen vierailin ruotsalaisten myyjien kojuilla, muutaman suomalaisen, en juurikaan saksalaisten. Syy oli yksinkertainen: ruotsalaisilla oli enemmän ja halvempaa muovia tarjolla. Eräs ruotsalainen myyjä kertoi, että muovia on valtavasti, levymessuille tuotu levymäärä on vain pieni osa koko materiasta, ei siis ihme että Paul Simonin ja Steve Millerin kaltaisten artistien keskeisiä levyjä voi napsia mukaan euron laareista.
Kuvaavaa on, että messujen kallein ostokseni oli Queenin: Sheer Heart Attack(74) neljällä eurolla ja toiseksi kallein Blondien: Parellel Lines(78) kolmella eurolla. Kaikki muut olivat joko euron tai kahden euron vinskyjä. Palasin vielä takaisin tuohon ruotsalaisen myyjän euron lätty – paratiisiin. Myyjä heitti vielä täkyn, että jos otan 15 levyä, niin maksan vain 10:stä. Nielaisin syötin koukkuja myöten. Toisellakin kiekalla mukaan tarttui kovia plattoja, kuten Cat Stevensin: Numbers(75), Blood Sweat & Tearsin: IV(71), Supertrampin: Even The Quietest Moments(77) ja The Who – basistin John Entwistlen harvemmin näkemäni sooloalbumi: Too Late For Hero(81). Myyjä tyrkkäsi mukaani minulle tuntemattoman bändin Icehouse kiekon: Primiteve Man(82). Varsin mielenkiintoista aussi/syntsapoppia, kuin sekoitus Eurythmicsia ja Gerry Raffetya(laulajan ääni).
Tämän uber-kojun jälkeen napsin vielä hienoja kahden euron vinskyjä sieltä täältä, muun muassa John Lennonin: Plastic Ono Bandin(71), The Smithereensin: Blow Up:n(91), Television kitaristi Tom Verlainen soolon Words From The Front(83). Koko toimintoon meni noin kaksi tuntia. Sen jälkeen takki oli aika tyhjä ja halpalaarit pääosin tongittu. Ihme kyllä, lompakkoon jäi vielä 10 euroa, budjettini alittui vaikka muuten ennätykset paukkuivat.
Jokaisen levymessu- tai levykauppakierroksen jälkeen jää mieltä kismittämään muutama sellainen levy, jota ei tullut ostettua. Tällä kertaa ne olivat: Stephen Stillsin ja Neil Youngin: Long May You Run(75) ja Paul McCartney & Wingsin liki koskematon livetripla: Wings Over America(77), molemmat viiden eken kappalehintaan. Eli nälkää jäi vielä, tämänkin ahmaisun jälkeen. Itseäni kiusaten, pieni näyte tuolta em. Stills & Young – platalta, erinomainen nimibiisi ja Niilon nykykunto.
