Lämmin kesäyö ja TDK AD60 kokoelmakasettini laukkasivat eteenpäin nuoren mielen/miehen herkässä unisonossa, Marquee Moonin tunnistettava kitarakomppi ja biisin myötä kasvava kitaramyrsky loppui vasta, kun olin ajanut Opel Kadettini tien takana olevaan ulkorakennukseen ja lukinnut oven. Tuo kesäyö, tuo kokoelkakasetti ja varsinkin Televisionin Marquee Moonin kymmenminuuttinen hurmoksellinen tunnelma syöpyi ikuisesti mieleeni. Tuona iltana olin minä ensimmäistä kertaa, en ollut pelkkä teini-iän jatke P-Pohjanmaalta, olin nuori mies jolla vielä suurempi ajatus ja unelma jostain, jota tuskin koskaan tulen täysin saavuttamaan.
The Circuksen liveilta alkoi nousevan suomalaisen singer-songwriter tähden Mirel Wagnerin kitara ja nainen sooloesityksellä. Itselläni ei ollut aiemmin mitään kosketusta kyseiseen Wagneriin, paitsi ne lukemani ylistävät musiikilliset arviot neidin lavapreesensistä ja syvällisestä materiaalista. Ok, Wagner hoiti tonttinsa hienosti, biisit olivat selkeitä ja jollain tapaa muotovalioita. Kitaransoitto oli tyylikästä ja äänenkäyttö vahvaa. Tästä huolimmatta matsku ei ihan täysillä iskenyt, luulen etten tule Wagnerin levyjä ostamaan, vaikka musiikilliset ansiot ovatkin ilmeiset. Löysin jopa pari yhtäläisyyttä Mirel Wagnerin ja Kari Peitsamon väliltä: molemmilla on lyhyitä englannikielisiä biisejä joiden sanat on helppo kuulla ja ymmärtää. Tosin mitään muuta yhteistä ei näillä artisteilla taida olla keskenään.
Pitkään, pitkään odottamani Television aloitti oman osuutensa aikalailla tarkkaan kello kymmenen, kuten ohjelmassa luki. Aluksi viriteltiin kitaraa pari minuuttia ja sitten pamahti eetteriin Television(92) levyn aloituskappala 1880 or so. Varovainen, ihan hyvä aloituskappale. Pääjehu Tomppa Verlaine tuntui vielä vähän arastelevan kitarankäyttöä ja valokeilassa olemista. Ilta lämmitteli kappale kappaleelta bändiä parempaan iskuun. Alkupuolella keikkaa kakkoskitaristi Jimmy Ripp hoiteli soolo-osuudet, kun taas Verlaine ripotteli sinne tänne omaa tyylitajuista kitarointiaan. Keikan biisit koostuivat enimmäkseen klassikkoalbumin: Marquee Moonista(77), taisi jäädä vain kaksi biisiä soittamatta tältä levyltä: Friction ja Torn Curtain.
Tom Verlaine ja koko bändi pääsivät viimeistään lentoon julkaisemattoman Persia(?) kappaleen aikana. Biisi oli aivan käsittämättömän huikea ja monipuolinen teos, kuin kehittyneempi ja nyanssirikkaampi versio Marquee Moonin kitarabattlesta, biisi oli helvetin pitkä ja jollain tapaa kuin kertomus. Soittimet kertoivat mielenkiintoista musiikillista tarinaa, jossa sanoilla ei ollut niin suurta arvoa. Jimmy Rippin antaman tuoreen haastattelun mukaan Television huhuttu neljäs levy on enää kiinni sanoituksista, kun Verlaine saa ne aikaiseksi. Niin, jollain tapaa pidän Television musiikissa sanoituksen osuutta aika pienenä tai Verlainen laulu kuulostaa vähän falsetinomaisessa ulvahtelussaan yhdeltä lisäinstrumentilta. Viimeisin soololevykin: Around(06) olikin silkkaa minimalistista kitarataidetta ilman laulua.
Keikan loppupuolella bändiltä tuntui onnistuvan kaikki, aiemmin vähemmän noteraamani kappale Guiding Light toimi upeasti, ensimmäisenä encorena tullut jo vuonna 1974 tehty levyttämätön kappale I'm Gonna Find You toimi myös upeasti, Entäpä se Marquee Moon? Väkevästi kulki myös tämä nuoruuden eeppinen statement, P-pohjanmaan kummuilla soinut finnimyrskyn läpäissyt styge. Koitin saada otetta tuosta 25 vuoden takaisesta tunnelmasta, suljin silmäni ja annoin itseni vaipua jonnekin. Törmäsin kipeytyneeseen selkään ja jäykistyneeseen niskaan sekä vähän löystyneen tuntuiseen ihoon, kadotettuun fokukseen. Oli miten oli, matkani Helsingin Circukseen oli ollut antoisa rockretki, matkaa on kuljettu valtava ajallinen matka ja lisää on tulossa. Suurin keikalla syntynyt oivallus lienee se, että kaikenlaiset unelmat ja päämäärät ovat tavoittelemisen arvoisia, näiden finniaikojen muisteloita ei pidä väheksyä. Jostain nuori mieleni yritti saada otetta 25 vuotta sitten ja jotain samaa tavoitellaan edelleenkin.
