1980-luvulla pitkän linjan Fontana levy-yhtiölle ei ihan kuka tahansa päässyt levyttämään, ainoastaan paras pop-eliitti, kuten Tears for Fears, Cocteau Twins, The House of Love ja myöhemmin James ja Ocean Colour Scene. Kasari-ysärin vaiheessa Fontana edusti todellista pophelmeyttä, pelkästään yhtiön syvänsininen etiketti jo tuotti mielihyvää.
Mitenkään tietoisesti Fontana-plättyjä en oo itselleni hankkinut, ne ovat tulleet vastaan pophelmien bongaamisen yhteydessä. Seuraava lause meinaa kertoa sen ilmeisen: Ta Daa! Löysin viime viikonloppuna yhden kadotetun Fontana-helmen, The Lilac Time yhtyeen albumin Paradise Circus (89). The Lilac Time on uinut alitajunnassani aina kasarin lopulta asti. Ihan varmasti olen tuolloin äänittänyt biisin jos toisenkin radiosta. Mielessäni on ollut vahva tietoisuus, että The Lilac Timen piti olla yksi nuoruuteni bändeistä, ehkä juuri tämän Paradise Circus (89) levyn, jolloin olin 18-vuotias. Levy jäi kuulematta tuolloin, mutta henkinen kaipuu selittämättömään jäi leijumaan ilmaan, ehkä ne olivat kotipihan alati rehottavat syreenit, henkinen kotini, sävykäs ja maukas popilmasto.
Miten levy voi yhtä aikaa kuulostaa tutulta ja vieraalta. Paradise Circus on täynnä juuri sellaisia popkappaleita jota vuosi 1989 parhaimmallaan tuotti. Vähän The House of Love Guy Chadwickia ilmeikkäämpi ääni, mutta ilman Tears for Fearsin mahtipontisuutta. Henkinen side yltää tottakai Prefab Sproutiin asti, tuonne nuoruuden sävelieni alkukotiin.
Taustalta löytyy Stephen Duffy, yksi Duran Duranin alkuperäisjäsenistä, mutta aika pian sooloartistina uraansa jatkanut ja vuonna 1986 perustanut The Lilac Timen veljensä Nick Duffyn kanssa. Stephen Duffyn ensimmäinen soololevy The Ups and Downs (84) löytyykin jo levyhyllystä ja aikoinaan olen sen jostain euron laarista itselleni poiminut.
Paradise Circuksessa on jännää juurevaa popestetiikkaa. Se on kevyt, mutta ei liiaksi pilviin kohoava, kappaleet ovat selkeitä ja mukavasti koukuttavia. The Girl That Waves At Trains on silkkaa positiivista rakkaushattaraa, sellaista mitä myytiin 35 vuotta sitten ja jonka tämän ajan sotainen ilmanala kuihduttaisi välittömästi. Kappaleet seuraavat toisiaan miellyttävänä helminauhana, laatu on kauttaaltaan hyvää, etenkin levyn loppupuolelta löytyvä Work For The Weekend on todellinen kadonnut poppisklassikko. Ainakin se on minulle kadonnut.
Tavallaan ymmärrän, että bändi oli vain yksi ihan hyvä tuon ajan popbändi. Suurempi breikkaus jäi, vaikkakin levy pärjäsi kohtuullisen hyvin vuoden 1989 levyäänestyksissä. The Lilac Timeltä puuttuu tunnistettava ominaissoundi, joka voi tulla esimerkiksi vaikuttavan laulusoundin tai vahvojen kappaleiden myötä. Mieleen pulpahtaa useita melkein hyviä tuon ajan poppaajia, kuten The Hurrah!, Haircut 100 ja tämän bändin laulajan Nick Heywardin sooloura. Pienestä epäilyksestäni huolimatta levyssä on hiljaista, vaivihkaa kasvaa charmia ja se peittoaa lopulta kevyesti luuloni levyn mitäänsanomattomuudesta.
Muistat Paul Ankan, Gene Pitneynkin, mutta muistatko Dionin? The Wanderer, yksi ensimmäisistä ja kuolemattomista popveisuista, joita useat artistit ovat coveroineet, aina Status Quosta lähtien. Amerikanitalialainen Dion DiMucci on yksi suurista ja ensimmäisistä poppareista. Ura juontaa jo 50-luvun puolelle jolloin ensimmäiset Dion And The Belmonts - yhtyeen levyt ilmestyivät. Tyylilajina oli tuolloin doo-wop. Dion siirtyi soolouralle vuonna 1960 ja siirtyi doo-wopista enemmän R&B/pop-tyyliseen musiikkiin. Vuodesta 1960-luvun alussa Dionin menestyshittejä olivat em. The Wandererin, lisäksi Runaround Sue, Lovers Who Wander, Ruby Baby ja Donna the Prima Donna.Dion on edelleenkin relevantti artisti, uusi albumi Girl Friends (24) ilmestyi juuri. Dionin musiikillinenura on kestänyt jo reippaasti yli 65-vuotta ja tulevana kesänä mittariin tulee 85-vuotta. Tähän nähden uusi albumi on yllättävän elinvoimainen ja laulu kulkee edelleen vaivattomasti.
Laulu on avainsana. Dionilla on oma ylväs soundinsa, Amerikan Pepe Willberg ilman Pepen paatosta ja tenoria. Mietin, että olenko koskaan kuullut yhtä hyvää versiota Joni Mitchellin klassikosta Both Sides Now kuin Dionin esittämän version hänen omaa nimeään kantavalta sooloalbumilta vuodelta 1968. Tuskin olen. Kappale on kuin pyhä holvikäytävän henkäys, jota kuljettaa puhdas ja kantava ääni, mutta ei missään tapauksessa liian kliini, enemmän sielukas ja vapaa. Tarinan mukaan Dion on oppinut laulutyylinsä naapurustonsa juutalaisilta kanttoreilta Bronxissa. Jotain ylvästä ja jopa ylimaallista Dionin laulussa kieltämättä on. Tuon levyn suurin hitti oli Abraham, Martin & John, josta Neil Young on sanonut, että ei ymmärrä mistä kappale kertoo.
Tuota vuoden 1968 albumia, kuten muitakaan Dionin 60-70 luvun vaihteen studioalbumeja on kohtuullisen vaikea löytää ainakaan paikallisista levykaupoista tai kirppareilta. Discogsin sormet ulottuvat Atlantin toiselle puolelle, josta albumeja voisi raijata Suomeen, mutta sittenkään ei, koska kalliit postikulut. Pienellä tuurilla saattaa löytää levyn sieltä ja toisen täältä. Studioalbumeja vuosien varrella on ilmestynyt n.35-40. Yli 65-vuotta kestäneen uran aikana se ei ole aivan mahdoton määrä, enemmänkin niitä olisi voinut ilmestyä. Julkaisua ovat hidastaneet etenkin Dionin vaikea huumeongelma 60-luvun puolivälissä, jolloin ura oli hetken sananmukaisesti katkolla. Yhtälailla 80-luvun alussa Dion teki Dylanit ja alkoi tekemään uskonnollisia levyjä, jotka ovat tasoltaan yllättävän hyviä. Näitä uskonnollisia levyjä on löytynyt alelaareista sopuhintaan.
Itse tutustuin Dioniin comeback-albumin Yo Frankie (89) kautta. Levyä buffattiin komealla esiintyjäarsenaalilla, aina Lou Reedin ja Bryan Adamsin kautta Paul Simoniin. Levy noteerattiin hyvin, mutta myynti taisi olla aika kehnoa, koska levyä löytyy tasaiseen kahden euron laareista. Jos osuu silmiin, niin kehotan tarttumaan. Kyseessä on oiva levy, tarttuva kappaleita riittävällä intohimolla ryyditettynä. Tämä levyn avausraita King of The New York Streets iskee heti kultasuoneen.
Dionin yksi merkittävimmistä levyistä Born to Be With You (75) syntyi Phil Spectorin tuottamana. Levytyssessioista on monenlaisia tarinoita, kuinka humalainen ja kaikin puolin arvaamaton Spector oli uhannut aseella artistia. Levy julkaistiin aikoinaan vain Britteissä ja se floppasi pahasti. Ajan myötä levy on kasvattanut arvostustaan ja sitä pidetään nykyisin yhtenä parhaimmista Dion-levyistä sekä Phil Spectorin viimeisimmistä onnistuneista tuotannoista. Myös tätäkin levyä on erityisen vaikea saada sopuhintaan minkäänlaisena fyysisenä äänitteenä.
Loppuvuodesta ilmestyy Dionin elämänkerta The Rock and Roll Philosopher (24) joka kertonee miehen urasta kaiken. Romanttisen ja dramaattisen katupopin/rockin lisäksi Dion on levyttänyt useita blueslevyjä, joista pidetään parhaana levyä nimeltään: Son of Skip James (07).
New Yorkin Bronxissa varttuneen kauniskasvoisen artistin yllä leijui tähtipölyä jo uran ensimmäisissä hetkissä, sillä ihan ensimmäisen julkisen esiintymisen aikana tytöt olivat alkaneet kiljua kesken kappaleen, se oli selvä merkki ja lähtölaukaus Dionin pitkälle uralle.
Tämä levy on tuunattu täydellisesti tähän maailman tilaan sopivaksi. Mitä muuta me nyt tarvitaan kuin kunnon luomuleipää, viihteellistä rieskaa aidosti soitettuna ja laulettuna. Tämä musiikki kuulostaa korvassani varsin luonnonmukaiselta. Tässäkö on sellainen levy, jossa kunnianhimo ja soittamisen riemu peittoaa tekoälyn...ja autotunen. Toivottavasti korvani eivät valehtele.
Matti Mikkolan sävelkynä vaikuttaa ehtymättömältä. Uutta levyä on tiedotteen mukaan äänitetty hartaasti viime vuosien aikana. Lopputulos on tässä. Mikkola on saanut avukseen kolme naislaulajaa ja yhden mieslaulajan. Kokoonpano on suuri, ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin Saimaan uralla.
Avauskappale Pää räjähtää on nimensä mukaisesti räjähtävä viihdeavaus levylle. Lyriikka viittailee heti bändiin itseensä, kuinka Saimaan pinta värähtää. Tietoisen taitavaa. Levylle on valjastettu riittävän hyvät lyyrikot ja kieltämättä sanoituspuoli toimii oivallisesti, vaikka se on samanaikaisesti hivenen oletettua ja turvallista.
Muistan sen niin on myös aikamoista viihdelaulantaa, ehkä liiankin oletettu lyriikka ajan käsistä valumiseen, haikailua maailmaan jossa kaikki oli paremmin, kun aikaa ja läskisoosia oli enemmän. Mutta, sittenkin, laulu koskettaa. Taisin odottaa tätä sanomaa, vai olisinko itse halunnut tehdä tämän lyriikan? Pidän naislaulajan äänestä, joka on oma ominaisvärinsä. Kolmoskappale Äiti on tehty itkettäväksi balladiksi ja siinä onnistutaan varsin hyvin. Melodia on tutunkuuloinen, mutta hyvin paikkansa minussa löytävä. Soitto on silkkaa rautaa, putkivahvistimen ja hammondin tuhinaa. Vai mitä lie soittimia? Myös erittäin hyvä ja aidonkuuloinen(lue: autotunevapaa) laulusuoritus jälleen kerran.
Kolmiosainen Kivi jota vierittää kappale on silkkaa Pepe & Saimaata, äänessä on Pepeä muistuttava, mutta nuorekkaampi miesääni. Kappale voisi tunnelman, sisällön ja soiton puolesta löytyä joltain 70-luvun Pepe & Paradisen levyltä. Kolmiosaisuus kääntyy lopulta voitoksi ja pidän kappaletta yhtenä albumin keskeisempänä teoksena.
Rokkaamaan pyrkivä Yksi flirtti on kyllä epäilyttävän tutunkuuloinen, kuin Virve Rostin Sata Salaman julkaisematon jatko-osa. Ei ole suosikkejani tällä levyllä. Pitkii päivät jatkaa haikailun linjoilla, se on tuunattu selkeästi perheelliseen ja keski-ikäiseen makuun. Tavallaan koskettava, mutta sanomaltaan tuhanteen kertaan kerrottu. Vaan voiko lyriikka olla sittenkin riittävän terävä jotta se nousisi tavanomaisuuden suosta? Aika näyttää. Melodia on jälleen kerran onnistunut.
Matkalla tutkalla on kuin tehty kesähitiksi. Kulkeva ja itseensä viittaileva biisi: Matti Hurisee...ilmiö on Saimaa. Käsissä on onnistunut biisi, rento ja kulkeva. Vaikka osa levyn biiseistä yskittää, niin tämä putoaa saman tien. On jäänyt jo korvamadoksi. Levyn viimeinen kappale Totuuden rappio on vielä liian iso pala purtavaksi ja analysoitavaksi. Parempaa huomistahan siinä toivotaan.
Levylle ilmestyy elokuussa jatko-osa: Vol.7 (24), joka tehty samoissa sessioissa ja on tekijöiden mukaan tasavahva edeltäjänsä kanssa. Odotukset suunnan muutoksesta ovat kai turhia, sillä jotain äkkivääryyttä ja särmää tähän olisin toivonut. Urheilu-Suomi (16) ja Pyhimys & Saimaa (19) levyt ovat edelleen ylittämättömiä teoksia. Vol.6 on viihteellisyydestä onnistunut, sisältörikaskin, mutta ehkä vähän liian pliisu minun makuuni. Eittämättä levy täyttää Ultra Bra:n kokoisen aukon, ja kysymys herää: tätäkö kansa nyt haluaa, kohottavaa yhteishoilausta kaikilla Suomen festareilla? Ei se huono toive ole, mutta levy ei mahdu vielä korvieni väliin tai se valuu sieltä liian nopeasti pois. Voi olla, että aika tekee hyvää tälle albumille, sillä olenhan sen vasta kuunnellut noin neljä kertaa läpi.
Ikisuosikkini, kanadalainen elohopea, Daniel Romano on julkaissut juuri uuden, noin kahdennenkymmenennen studioalbumin. Romano aloitti uran kantrilaulajana ja loi ihan menestyksekästä uraa jenkeissä, ainakin mitä voin näiden kantribiisien striimausmääristä perustella. Vuonna 2016 julkaistu Romanon Mosey (16) albumi laajensi musiikillista palettiaan enemmän rokin suuntaan. Tuo levy oli ensikosketukseni artistiin ja samana vuonna näin Romanon onnekkaasti Tampereella klubikeikalla. Ohessa bloggaus tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016
Korona-aikana Romano äityi erityisen tuotteliaaksi, saldona oli kymmenen julkaisua, joista suurin osa kokopitkiä studioalbumeja. Koronavuoden 2020 sadon helmi on ehdottomasti: Vision of The Higher Dream (20), jota olen auliisti kehunut tässäkin blogissa aiemmin: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano's Outfit - Okay Wow
Jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkää viittailua aiempiin bloggauksiini, niin otetaan käsittelyyn Romanon ja Outfit bändinsä uunituore rieska: Too Hot To Sleep (24). Edellisestä La Luna (22) teema-albumista oli kulunut peräti puolitoista vuotta, joka Romanon asteikolla on varsin pitkä julkaisutauko. Toki viime vuonna julkaistiin muutama ns.arkistojen aarre vinyyli, mutta se on taas oma tarinansa.
Too Hot To Sleep (24) poikkeaa aikaisemmista Romanon soololevyistä siinä, että tämä uutukainen on täyttä rokkia alusta loppuun. Vähän punkahtava, sopivan rosoinen, riittävän melodinen ja erittäin tiukalla otteella soitettu levy suorastaan huutaa kuulemaan nämä kappaleet livenä. Sellainen tilaisuus tulee marraskuun alussa Tavastia-klubilla Helsingissä. Bändin keikkakalenterissa näyttää olevan viikko löysää ennen seuraavaa, niin voisi kuvitella, että keikkapäiviä vielä lisätään tuonnempana, ehkä Turku ja Tampere!?
Vähän yli 27 minuuttisesta uutuuslevystä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kymmenen biisin kokonaisuus rokkaa oikein kunnolla. You Can Steal My Kiss lyö heti luun kurkkuun, nyt mennään eikä meinata. Kakkosbiisi Where's Paradise on vielä rullaavampi kuin eka ja tuo keskiöön Danielin veljen, Ian Romanon huikean rumputyöskentelyn. Vaikka paketti on tiukka ja punkahtava, se sallii myös löysempää rollausta. State of Nature on juuri sellainen keskitempoinen, karismaattinen kappale, jota tekisi mieli verrata johonkin muuhun artistiin, mutta mieleen ei tule yhtäkään. Biisin loppupuolella kappale kiihdyttää tahtiaan ja muuttaa sen paremmaksi.
All Oh Thee Above on rivakka ja hivenen erikoinen kaahaus. Vaikka biisit ovat pinnaltaan rokkibiisejä ja yhdessä soiton helmiä, niin pinnan alla kuplii monenlaisia vaikutteita, jotka nostavat ne ylös tavanomaisuuden vaarasta. Tämä kappale on juuri sellainen, kiehtova ja mukaansa tempaava, josta ei täysin ota selvää. A-puolen päättää kiivas That's Too Rich, joka kellottuu aikaan 1,23. Vaikka kappale on lyhyt ja nopeatempoinen, niin sen keskellä saadaan upotettua hidastempoisempi osio. Tämä ja seuraava kappale Chatter on jälleen täynnä Ian Romanon kiivasta rummutusta, jota pitäisin varsin keskeisenä levyn yleissoundin tekijänä.
Levyn pilottisinkku Field Of Ruins on tutunkuuloista powerpop-Romanoa, joka potkii edelleen punkisti eteenpäin, levyn yleisilmeestä kiinni pitäen. Kappaleesta on julkaistu myös hauska video, jossa Daniel poseeraa hämmentävässä "kirjastotätilookissa". Daniel Romanon back-kataloogista löytyy iso liuta vaikuttavia ja osittain hämmentäviäkin videoita, artistin taiteellinen näkemys laajenee helposti videoilmaisun ja kuvataiteenkin puolelle. Levyn loppupuolen kappaleista You Saw Me In Sunshine on mukavaa keinuntaa ja levyn nimikappale jatkaa samalla vähän rauhallisemmalla linjalla. Loppuun säästetty Generation End tekee ehkä kaikista suurimman vaikutuksen. Kappale on silkkaa 70-lukuista powerpoppia punkilla twistillä.
Käsissä tiukka ja varsin kuunneltava levy. Romanon levyt ovat usein aika täyteen ahdetun kuuloisia, vaikka se ei välttämättä ole koko totuus, vaan enempi havainto hyvin voimakkaasta ja pidättelemättömästä soittamisen ja ennen kaikkea laulamisen intensiteetistä. Tällä levyllä, tämä joskus aika hengästyttävä intensiteetti, on hyvässä tasapainossa riittävän vaihtelevan ja rennosti rokkaavan materiaalin kanssa. Levy menee Romanon listalla ehkä jopa Top 5:seen, joka on tämän fanin suusta sanottuna paljon.
Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.
Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.
Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?
Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.
Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.
Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hieno, maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.
Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.
Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.
Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990.
Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä Melrose (86) nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. Rich Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi.
Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi Another Piece Of Cake (87) ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut Full Music (90). Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: Waitin' For a Call. Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi Rock my world (93) oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen Whatever ja Ismo Alangon kynäilemä Human rights for snakes, joka on Sielun Veljet bändin Softwood Music (89) levyn ylijäämäraita.
Melrosen kolme viimeisintä levyä: Trio (95),It's In The Bag (02) ja Got It Made (15) ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle.
Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa Rock N Roll Cliche Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)
Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas Gang War, It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, MVP sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: The Chief. Bändin tunnetuimman biisin, Rich Little Bitchin aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: "Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas"
Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:
En ole ihan varma olenko jo kirjoittanut tästä levystä? Ainakin se on ollut mielessäni pitkään...ja vielä pitempään olen jahdannut levyn vinyyliversiota löytämättä sitä, vaikka kyseessä on periaatteessa halppislevy.
No sittenhän levy löytyi kahdella eurolla Tampereen Silinteri-kirppiksen laarista. Ah ja kaiken lisäksi miellyttävä originaali jenkkipainos. Abandoned Luncheonette (73), miten mainiosti nimetty levy. Kyseessä on tosiaankin viidenkymmenen vuoden taakse hylätty herkkupala, soulduo Hall & Oatesin järjestyksessään toinen studioalbumi.
Esikoinen Whole Oats (72) ei herättänyt vielä suurempaa kiinnostusta ostavassa yleisössä ja musakriitikoissa, mutta tämän kakkoslevy noteerattiin korkealle, ainakin musakritiikeissä, mutta isompi menestys vielä odotti muutaman vuoden. Levyn tunnetuin kappale She's Gone breikkasi hitiksi kolme vuotta myöhemmin uudelleen lämmityksen myötä. Kappale on äänestetty sijalle 336 Rolling Stone lehden kaikkien aikojen Top 500 biisilistalla.
Kyllähän kappale on edelleen komeaa kuunneltavaa. Merkille pantavaa kappaleessa ja koko levyssä on tietynlainen orgaaninen lämmön tunne, joka on harvinaista herkkua nykyaikana. Kyse on oikeista soittimista, kuten mellotronista ja tenorisaksofonista. Ja kyllähän nämä pojat ovat osaavat laulaa, kalpeanaamaisempi Daryl Hall on aikansa ensimmäisiä valkoihoisia soullaulajia, ehkä Steve Windwood väläytteli soululaulukykyjään vajaa vuosikymmen aiemmin, mutta Daryl Hall on todellinen samettikurkku. Partneri John Oates ei teknisesti häviä piiruakaan, mutta Darylin äänessä ripaus enemmän lämpöä ja karismaa.
Biisien teko sujuu molemmilta kavereilta mainiosti. Levyn avaava, Hallin tekemä, When The Morning Comes tihkuu samaa lämpöä kuin megahitti She's Gone. A-puolen päättävä I'm Just A Kid on taas Oatesin tekemä merkityksellisen kuuloinen kappale. Biisintekovastuu jakautuu aikalailla puoliksi, kuten kautta historia muillakin duon levyillä. B-puolen avaava nimikappale tarjoaa 70-luvun, vähän Billy Joel-tyylistä ravintolaromantiikkaa. Moniosainen kappale on levyn kunnianhimoisimpia.
Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan vahvaa tekoa, jota sujuva soitto ja nämä hunajaiset miesäänet kuljettavat eteenpäin. Tunnetuin termi tälle musiikille on blue-eyed-soul, joka tietenkin tarkoittaa valkoihoisten tulkitsemaan soulmusaa.
Abandoned Luncheonette (73) oli tietenkin vasta lähtölaukaus duon pitkälle ja menestyksekkäälle uralle. Seuraava levy olikin täysin erilainen, Todd Rundgrenin tuottama, taidepopimpi War Babies (74), joka taisi ilmestyessään vähän flopata, mutta vuosien myötä levy on saanut kadonneen klassikon statuksen. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi melkein joka vuosi aina ysärin alkuun saakka. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Daryl Hallin ääni on edelleen terässä, ainakin viitisen vuotta ilmestyneellä Todd Rundgrenin erinomaisella White Knight (17) albumilla,jossa Hall vokalisoi vielä komeasti. Mutta lopuksi sukelletaan tähän em.mainittuun klassikkoon.
