tag:blogger.com,1999:blog-18175799806397788852024-03-16T11:51:45.970-07:00Subterranean Homesick HoundsMielleyhtymiä musiikista jo vuodesta 2007 lähtien.Unknownnoreply@blogger.comBlogger532125tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-78033822087599800752024-02-18T01:40:00.000-08:002024-02-18T01:42:13.681-08:00Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhynw72_T2IlsHROm7DGIyaNNEukvbKbnGTa3Bw_EDPtMR1pK_aMgNkHwOwtp7ncxvy9v_tRQPDLalVr0BJ26WhWhx-IQwGJ9PtEwcicoonF4Dt5CuG62xqfxz_f3TcrF_Xk1gaqnqh1Drf6b1IxipZ_5SXeMbs4d2ALQg609Jh1tvF3GAerUV40nkWsElG/s1600/Pekka%20Nisu%20Telakka%2016.2.2024.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhynw72_T2IlsHROm7DGIyaNNEukvbKbnGTa3Bw_EDPtMR1pK_aMgNkHwOwtp7ncxvy9v_tRQPDLalVr0BJ26WhWhx-IQwGJ9PtEwcicoonF4Dt5CuG62xqfxz_f3TcrF_Xk1gaqnqh1Drf6b1IxipZ_5SXeMbs4d2ALQg609Jh1tvF3GAerUV40nkWsElG/s320/Pekka%20Nisu%20Telakka%2016.2.2024.jpeg" width="320" /></a></div>Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas<b> Delta (19) </b>yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt <b>Papillon (21)</b> ja<b> Kaiken täytyy mennä (22)</b> jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.<p></p><p>Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen <b>Lauhanmaa (24) </b>albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja:<b> Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87)</b> ja <b>Big Daddy (89)</b>. Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: <i>Paskanhajua.</i></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJgCf2T0E1WrnGjNgtRbPNSTQxYACkQraHHSu28GJkEtelAw6OgZtWH5o9KUCLlLTphleCpSbxBi3vEbV0ly6CQ0Z_m8miPT0aM1IRL37oOOiAPjbNP7DdeomKoyN6Q-QtZJGBoYu-vjp-6wa1QVneeJ0X5U1eUJVk8dVGGTP1WDJ-CUnk9FSa1_h09pkM/s1600/Pekka%20Nisu%20Lauhanmaa.jpeg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJgCf2T0E1WrnGjNgtRbPNSTQxYACkQraHHSu28GJkEtelAw6OgZtWH5o9KUCLlLTphleCpSbxBi3vEbV0ly6CQ0Z_m8miPT0aM1IRL37oOOiAPjbNP7DdeomKoyN6Q-QtZJGBoYu-vjp-6wa1QVneeJ0X5U1eUJVk8dVGGTP1WDJ-CUnk9FSa1_h09pkM/s320/Pekka%20Nisu%20Lauhanmaa.jpeg" width="320" /></a></div>Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja.<i> Kova Sade</i> on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?<p></p><p>Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.</p><p>Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten <i>Nyt kun oon jo menettänyt sut</i>, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla.<i> Askeleet </i>kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.</p><p>Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys <i>Huittisten hirvenpää </i>on jylhyydessään hieno<i>, </i>maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli <i>Jouni</i> nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava <i>Se aika ei palaa</i>, sekä ehjä ja vaikuttava tarina <i>Haaveissani Eloise</i>. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.</p><p>Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen:<i> Jatkaja</i>, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. <i>Jatkaja</i> iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. <i>Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. </i>Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.</p><p>Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), <i>Soihtu, Uusi Maa, Dynamo</i> sekä viimeisenä kuultu, eeppinen <i>Suomen kesä, osat 1 & 2.</i> Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku <i>Kevään valoihin,</i> mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="375" src="https://www.youtube.com/embed/cqJKeh4ofI8" width="452" youtube-src-id="cqJKeh4ofI8"></iframe></div><br /><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-38450535672730865082024-01-21T02:08:00.000-08:002024-01-21T02:08:04.404-08:00Melrose - Klubi. Tampere. 20.1.2024<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjv8kMuxm9TyM5nmgUHV-Sqd9XVDnOWyg1O939cogcvvVxPOiwNzUGY8p8rPKmmnQCHvzGQjBc7aqKtFHE7lHKnvxIz0YLFpoajUPcF6NoE7bzQP9LPlsmBaGhfG2uFcOofMX1Maod2KHWnH69TKXd1ndE6jSsCCHjCoN-fbcdd3wnYTrPFPR8W_Khg9cyH/s1600/Melrose%20klubi%2020.2024%20kuva.2.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjv8kMuxm9TyM5nmgUHV-Sqd9XVDnOWyg1O939cogcvvVxPOiwNzUGY8p8rPKmmnQCHvzGQjBc7aqKtFHE7lHKnvxIz0YLFpoajUPcF6NoE7bzQP9LPlsmBaGhfG2uFcOofMX1Maod2KHWnH69TKXd1ndE6jSsCCHjCoN-fbcdd3wnYTrPFPR8W_Khg9cyH/s320/Melrose%20klubi%2020.2024%20kuva.2.jpeg" width="240" /></a></div>Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990. <p></p><p>Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä <b>Melrose (86)</b> nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. <i>Rich Little Bitch</i>, <i>Gang War</i> ja <i>Coming Out Soon</i> ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi. </p><p>Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi <b>Another Piece Of Cake (87) </b>ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut <b>Full Music (90).</b> Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: <i>Waitin' For a Call.</i> Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi <b>Rock my world (93)</b> oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen <i>Whatever </i>ja Ismo Alangon kynäilemä<i> Human rights for snakes</i>, joka on Sielun Veljet bändin <b>Softwood Music (89)</b> levyn ylijäämäraita.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIaSi7_YXMmFPNTM5hnOIMXEokiJIqQhZQ-i5LqAHnvuU5U6IcRzmis1X5kml6BmxxhF-FGktPoz-Z_ItFMRI4kBEIh7kihWlOA1o1pg8T1sPbbbA5yz-g1gAgwVRjWJoXTnUXtiMRq9t638udwYKpxgIjWwUbgdlgh32NqrElb5V49vt7XYd_xekfu5tU/s225/melrose%20trio.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="214" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgIaSi7_YXMmFPNTM5hnOIMXEokiJIqQhZQ-i5LqAHnvuU5U6IcRzmis1X5kml6BmxxhF-FGktPoz-Z_ItFMRI4kBEIh7kihWlOA1o1pg8T1sPbbbA5yz-g1gAgwVRjWJoXTnUXtiMRq9t638udwYKpxgIjWwUbgdlgh32NqrElb5V49vt7XYd_xekfu5tU/w214-h214/melrose%20trio.jpg" width="214" /></a></div>Melrosen kolme viimeisintä levyä: <b>Trio (95),</b> <b>It's In The Bag (02) </b>ja <b>Got It Made (15)</b> ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle. <p></p><p>Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa <i>Rock N Roll Cliche</i> Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)</p><p>Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas <i>Gang War, </i>It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, <i>MVP </i>sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: <i>The Chief.</i> Bändin tunnetuimman biisin, <i>Rich Little Bitchin</i> aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: <i>"Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas" </i></p><p>Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:</p><p><a href="https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875">https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875</a><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="408" src="https://www.youtube.com/embed/Vunx8LAWE_Y" width="490" youtube-src-id="Vunx8LAWE_Y"></iframe></div><br /><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-39612478369098395862024-01-07T01:41:00.000-08:002024-01-07T01:41:25.758-08:00Daryl Hall & John Oates - Abandoned Luncheonette<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMOsFLrF2aQJotTHB3P1AtoZ66hedXcu1uBmNbe86P-IlFKr7qNe4PyFvlRj8XJo92-1X_JWTkLMr2n5zXjnGZOFkje8ssCgTBL62rHMQE5j40Jo1VJ0qb1-MJin3JzkIPuzbfyWTWeO3Bv_SuanxbKj6uefH-x8vVs9CcCV2HeyXCSvXCkrtd4mm71UfQ/s224/hall%20oates%20abandoned.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="224" data-original-width="224" height="224" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMOsFLrF2aQJotTHB3P1AtoZ66hedXcu1uBmNbe86P-IlFKr7qNe4PyFvlRj8XJo92-1X_JWTkLMr2n5zXjnGZOFkje8ssCgTBL62rHMQE5j40Jo1VJ0qb1-MJin3JzkIPuzbfyWTWeO3Bv_SuanxbKj6uefH-x8vVs9CcCV2HeyXCSvXCkrtd4mm71UfQ/s1600/hall%20oates%20abandoned.jpg" width="224" /></a></div>En ole ihan varma olenko jo kirjoittanut tästä levystä? Ainakin se on ollut mielessäni pitkään...ja vielä pitempään olen jahdannut levyn vinyyliversiota löytämättä sitä, vaikka kyseessä on periaatteessa halppislevy.<p></p><p>No sittenhän levy löytyi kahdella eurolla Tampereen Silinteri-kirppiksen laarista. Ah ja kaiken lisäksi miellyttävä originaali jenkkipainos. <b>Abandoned Luncheonette (73)</b>, miten mainiosti nimetty levy. Kyseessä on tosiaankin viidenkymmenen vuoden taakse hylätty herkkupala, soulduo Hall & Oatesin järjestyksessään toinen studioalbumi. </p><p>Esikoinen <b>Whole Oats (72) </b>ei herättänyt vielä suurempaa kiinnostusta ostavassa yleisössä ja musakriitikoissa, mutta tämän kakkoslevy noteerattiin korkealle, ainakin musakritiikeissä, mutta isompi menestys vielä odotti muutaman vuoden. Levyn tunnetuin kappale <i>She's Gone</i> breikkasi hitiksi kolme vuotta myöhemmin uudelleen lämmityksen myötä. Kappale on äänestetty sijalle 336 Rolling Stone lehden kaikkien aikojen Top 500 biisilistalla. </p><p>Kyllähän kappale on edelleen komeaa kuunneltavaa. Merkille pantavaa kappaleessa ja koko levyssä on tietynlainen orgaaninen lämmön tunne, joka on harvinaista herkkua nykyaikana. Kyse on oikeista soittimista, kuten mellotronista ja tenorisaksofonista. Ja kyllähän nämä pojat ovat osaavat laulaa, kalpeanaamaisempi Daryl Hall on aikansa ensimmäisiä valkoihoisia soullaulajia, ehkä Steve Windwood väläytteli soululaulukykyjään vajaa vuosikymmen aiemmin, mutta Daryl Hall on todellinen samettikurkku. Partneri John Oates ei teknisesti häviä piiruakaan, mutta Darylin äänessä ripaus enemmän lämpöä ja karismaa.</p><p>Biisien teko sujuu molemmilta kavereilta mainiosti. Levyn avaava, Hallin tekemä, <i>When The Morning Comes</i> tihkuu samaa lämpöä kuin megahitti <i>She's Gone</i>. A-puolen päättävä <i>I'm Just A Kid </i>on taas Oatesin tekemä merkityksellisen kuuloinen kappale. Biisintekovastuu jakautuu aikalailla puoliksi, kuten kautta historia muillakin duon levyillä. B-puolen avaava nimikappale tarjoaa 70-luvun, vähän Billy Joel-tyylistä ravintolaromantiikkaa. Moniosainen kappale on levyn kunnianhimoisimpia. </p><p>Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan vahvaa tekoa, jota sujuva soitto ja nämä hunajaiset miesäänet kuljettavat eteenpäin. Tunnetuin termi tälle musiikille on blue-eyed-soul, joka tietenkin tarkoittaa valkoihoisten tulkitsemaan soulmusaa. </p><p>Abandoned Luncheonette (73) oli tietenkin vasta lähtölaukaus duon pitkälle ja menestyksekkäälle uralle. Seuraava levy olikin täysin erilainen, Todd Rundgrenin tuottama, taidepopimpi <b>War Babies (74)</b>, joka taisi ilmestyessään vähän flopata, mutta vuosien myötä levy on saanut kadonneen klassikon statuksen. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi melkein joka vuosi aina ysärin alkuun saakka. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Daryl Hallin ääni on edelleen terässä, ainakin viitisen vuotta ilmestyneellä Todd Rundgrenin erinomaisella <b>White Knight (17)</b> albumilla,<b> </b>jossa Hall vokalisoi vielä komeasti. Mutta lopuksi sukelletaan tähän em.mainittuun klassikkoon.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="428" src="https://www.youtube.com/embed/bnVXIUyshng" width="514" youtube-src-id="bnVXIUyshng"></iframe></div><br /><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-58683989737525001892023-12-29T01:50:00.000-08:002023-12-29T02:03:10.458-08:00Pekko Käppi & K:H:H:L - Vastavirtaklubi. Tampere. 16.12.2023.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjaaXsmRlv17EtLJ82OUCsT2Hy7EdaDQn_cp2cPJW0NuDBTCOPmhTlOpGbZ3RO_CMdUDdXUUNm9yHV1K2vAJjWJPyLOAbaXcI1QYln53yZzn5JzluRDwP_68iEV6RENqLWcj6bYlkFuwpoeoFIukPvBRxLCkttHuiZKDNRrOasnNVHD3iSkumsKKqPJIO8m/s1600/Pekko%20k%C3%A4ppi%20vastavirta%202023.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjaaXsmRlv17EtLJ82OUCsT2Hy7EdaDQn_cp2cPJW0NuDBTCOPmhTlOpGbZ3RO_CMdUDdXUUNm9yHV1K2vAJjWJPyLOAbaXcI1QYln53yZzn5JzluRDwP_68iEV6RENqLWcj6bYlkFuwpoeoFIukPvBRxLCkttHuiZKDNRrOasnNVHD3iSkumsKKqPJIO8m/s320/Pekko%20k%C3%A4ppi%20vastavirta%202023.jpeg" width="320" /></a></div>Joskus on vaan pakko lähteä kuuntelemaan livemusiikkia, kuten tänä joulukuisena lauantai-iltana. Vaikka mukaan ei saisikaan ketään kaveria, niin livemusiikin kutsua voi olla vaikea vastustaa. Vastavirtaklubin neljän bändin kattaus vaikutti yksinkertaisesti vastustamattomalta ja kirsikkana kakun päällä oli Pekko Käppi ja yhtyeensä K:H:H:L. <p></p><p>Käpin lisäksi Vastavirrassa esiintyi kolme muuta bändiä. Kymmenen euroa tästä kattauksesta ei todellakaan ollut liikaa. Muista bändeistä nostan esiin pumpun nimeltä: Dark Bottle. Karismaattisella äänellä varustettua jenkkilaulajaa säesti kotimaisista muusikoista koottu laadukas joukko. Kotisivuillaan bändi kutsuu musiikkiaan punk-americanaksi ja doombillyksi. Energinen livesetti piti hienosti näppeissään. Laulut olivat vahvaa tekoa ja soitto toimi komeasti. Jälkeenpäin sain selville, että kyseessä oli laulaja Donin eläkkeellesiirtymiskeikka professorin virastaan. Toivotaan, että eläkepäivät pitävät sisällään paljon musiikkia ja sen tekemistä.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="385" src="https://www.youtube.com/embed/ala18jgL4ns" width="462" youtube-src-id="ala18jgL4ns"></iframe></div><br /><p>Pekko Käpin keikka oli juuri sellaista laadukkuutta mitä osasin toivoakin. Uusi <b>Credo (23) </b>albumi oli odotetusti keskiössä. Tuon levyn kuuntelin ensimmäisen kerran vasta keikkapäivänä. Hyvältä kuulostava, ilmeisesti aikalailla kerralla purkkiin äänitetty albumi, toimi hyvin korvalapuissa ja myöhemmin tällä keikalla. <i>Uskontunnustus</i>, eksoottisesti svengaava <i>Kolme ruusua</i> ja rumpali Gilbert Kuppusamin laulama <i>Melanz Kiltir</i> olivat keikan huippukohtia.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgICZSvpdoEaN75sL_ctqr9OEx1hGI7-vE_ZXWzhMre645ZMD6jx4M8Ik_WMmVMdZyIqAh-Z8RenYiubVyWIiY7u4VCwj6dQAxJ_mb34F7jTjqHhPTvuQSC07etBSn_vqaIfIMde8m-R1zV4t-7BbqGKaTmsxvisZk-3KAs3-GqisZuE9TB405NOr4NZuNa/s225/pekko%20k%C3%A4ppi%20aamunkoi.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgICZSvpdoEaN75sL_ctqr9OEx1hGI7-vE_ZXWzhMre645ZMD6jx4M8Ik_WMmVMdZyIqAh-Z8RenYiubVyWIiY7u4VCwj6dQAxJ_mb34F7jTjqHhPTvuQSC07etBSn_vqaIfIMde8m-R1zV4t-7BbqGKaTmsxvisZk-3KAs3-GqisZuE9TB405NOr4NZuNa/s1600/pekko%20k%C3%A4ppi%20aamunkoi.jpg" width="225" /></a></div>Keikka josta kuulin vain neljäkymmentä minuuttia(koska yöbussi odotti), niinpä minun oli kuviteltava loput. Tyrmäkän <i>Sinun vereni </i>biisin jälkeen Pekko sanoi, että soitetaan vielä pari biisiä. Anna kun arvaan. Ne olivat pitkitettyjä, ehkä hurmoksellisuuteen kääntyviä versioita Käpin merkittävimmistä kappaleista. Olisikohan yksi niistä ollut edellisen albumin, erinomaisen <b>Aamunkoin (21)</b> myös erinomainen kappale:<i> Valaita</i>? <p></p><p>Tämän mukavan jälkimaun suuhun jättäneen keikan jälkihöyryissä avasin viimein muoveissa olleen Aamunkoi (21) tuplavinyylin. Oih, millaista luovuuden ja ideoitten tuhlausta. Pelkään, että levy tipahti vuoden 2021 koronatyhjiöön ja se meni ihmiseltä hieman ohi, ehkä juuri keikkojen puutteen vuoksi. Nyt tätä levymöhkälettä saa huokeasti levykauppaX:stä ja Svart musicin outlet-laareista. Kehotan tarttumaan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="399" src="https://www.youtube.com/embed/Bc_ckmFszbU" width="480" youtube-src-id="Bc_ckmFszbU"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-36340100358242741382023-11-14T05:59:00.000-08:002023-11-14T06:06:03.520-08:00Rolling Stones - Hackney Diamonds<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2RWUSppJOYQ2i5CJWnjeOmX8C_Vmy3bsq37ko7G2_CeLDUEWZjx_-pKWVFqlizpHRzWMLvP_ULwce-WGRfmvKwtTcukXFrGxljgVXUYlGOCOZi6QSeHexE4Qk0-gynLj59iqgn3R7lFhHtmBXNOQBodjEFz1LZDOkbs6DSrLNPXUumgGRHD_Y08QpVphh/s225/Rolling%20Stones%20Hackney%20D.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2RWUSppJOYQ2i5CJWnjeOmX8C_Vmy3bsq37ko7G2_CeLDUEWZjx_-pKWVFqlizpHRzWMLvP_ULwce-WGRfmvKwtTcukXFrGxljgVXUYlGOCOZi6QSeHexE4Qk0-gynLj59iqgn3R7lFhHtmBXNOQBodjEFz1LZDOkbs6DSrLNPXUumgGRHD_Y08QpVphh/s1600/Rolling%20Stones%20Hackney%20D.jpg" width="225" /></a></div><div>Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!</div><div><br /></div><div>Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.</div><div><br /></div><div>Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: <i>"Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali"</i>. Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin:<i> Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää.</i> Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: <i>It's a Raw Shit. </i></div><div><br /></div><div>Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä <i>Hot Stuff </i>ja <i>Emotional Rescue.</i> Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:</div><div><br /></div><div><b>Angry</b></div><div>Edellisessä Blogikirjoituksessa pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten<b> Bigger Bangin (05)</b> <i>Rough Justice</i>. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8</div><div><br /></div><div><b>Get Close</b></div><div>Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan <i>Can't You Hear Me Knockingin</i>. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9</div><div><br /></div><div><b>Depending On You</b></div><div>Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:</div><div><br /></div><div><span style="font-family: inherit;"><i><span style="background-color: white;">Your fingerprints in the dark</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">Your past and present tangle up in my arms</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">Our secrets sealed in our scars</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">Sharing a smoke on the steps of a bar</span></i></span></div><div><span style="font-family: inherit;"><i><span style="background-color: white;"><br /></span></i></span></div><div><span style="background-color: white;">Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale</span>. 9½</div><div><br /></div><div><b>Bite My Head Off</b></div><div>Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="377" src="https://www.youtube.com/embed/-5mqNHqY6nk" width="454" youtube-src-id="-5mqNHqY6nk"></iframe></div><br /><div><br /></div><div><br /></div><div><b>Whole Wide World</b></div><div>Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8</div><div><br /></div><div><b>Dreamy Skies</b></div><div>Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9<br /></div><div><br /></div><div><b>Mess It Up</b></div><div>Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten <i>Miss You</i> ja <i>Dance</i>. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½</div><div><br /></div><div><b>Live By The Sword</b></div><div>Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä? </div><div>- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9</div><div><br /></div><div><b>Driving Me Too Hard</b></div><div>Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun <i>Whole Wide Wordille</i>, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8</div><div><br /></div><div><b>Tell Me Straight</b></div><div>On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan<i> Happyn, Yoo Got The Silverin</i> tai <i>Before They Make Me Runin</i> tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. <i>Sleep Tonightin</i>, <i>Slipping Awayn </i>ja vaikka<i> The Worstin. </i></div><div><br /></div><div><span style="font-family: inherit;"><i><span style="background-color: white;">Tell me straight</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">I need an answer, how long can this last?</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">Just tell me straight, don't make me wait</span><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /><span style="background-color: white;">Is my future all in the past?</span></i></span></div><div><span style="font-family: inherit;"><i><span style="background-color: white;"><br /></span></i></span></div><div><span style="background-color: white;">Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9</span></div><div><br /></div><div><b>Sweet Sounds Of Heaven</b></div><div>Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.</div><div><br /></div><div><b>Rolling Stone Blues</b></div><div>Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.</div><div><br /></div><div>Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5. </div><div><br /></div><div>Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="406" src="https://www.youtube.com/embed/Gu2pKMiQK3w" width="488" youtube-src-id="Gu2pKMiQK3w"></iframe></div><br /><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-89684267769687964642023-10-10T08:56:00.000-07:002023-10-10T08:56:09.555-07:00Wilco - Cousin<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfj7m0-U2_uhO9ct6dIZaGQdFAAXB0AyucIgoq1RQ0SzePLlO1_jgBOV3j3OsT-GD_-c5wGvhrSAHdBeY-GQvHrBu0JVJr7evJSIpSpFzcgGHoG3NQ5jUX7Z5isOmXckF0hscb2EIRoJ8hbMkNE1MqQa8I-PORTRRvjfmV32fhKOQs6IH6JnA2AiTa6FZU/s299/Wilco%20b%C3%A4ndikuva.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="168" data-original-width="299" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfj7m0-U2_uhO9ct6dIZaGQdFAAXB0AyucIgoq1RQ0SzePLlO1_jgBOV3j3OsT-GD_-c5wGvhrSAHdBeY-GQvHrBu0JVJr7evJSIpSpFzcgGHoG3NQ5jUX7Z5isOmXckF0hscb2EIRoJ8hbMkNE1MqQa8I-PORTRRvjfmV32fhKOQs6IH6JnA2AiTa6FZU/s16000/Wilco%20b%C3%A4ndikuva.jpg" /></a></div>Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen <b>Cousin (23) </b>albumin avauskappaleella: <i>Infinite Surprise. </i>Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa: <div><br /><i>Staring</i><div><i>Eye to eye<br />Staring<br />Eye to eye<br /><br />There’s nothing there to see<br />There’s nothing there to see<br />There’s nothing there to see<br />There’s nothing there</i><p>Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: <b>Cruel Country (21).</b> Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxI2reIo1bTrF8r380qk00VyT8S1uE9bir82Jfh-462jrVruj7C2SGQcJrnlkBhnkl_IPgkBjcUEhSQMPcE4jC47Pcf6KWfbuC0SYIqe1EqEvuMI6sIjv87uyl5PyCTVKVzT16RVnaQJ5Z9ofDswcieqwzXFxKxq7mjmqDypyPiwelDR8LbVBXM1-Sl5bw/s225/Wilco%20Cousin.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxI2reIo1bTrF8r380qk00VyT8S1uE9bir82Jfh-462jrVruj7C2SGQcJrnlkBhnkl_IPgkBjcUEhSQMPcE4jC47Pcf6KWfbuC0SYIqe1EqEvuMI6sIjv87uyl5PyCTVKVzT16RVnaQJ5Z9ofDswcieqwzXFxKxq7mjmqDypyPiwelDR8LbVBXM1-Sl5bw/s1600/Wilco%20Cousin.jpg" width="225" /></a></div>Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.<p></p><p>Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko <i>Levee, Evicted, </i>ja<i> Sunlight Ends</i> kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava <i>A Bowl And A Pudding </i>rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.</p><p>Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen <i>Pittsburgh</i>, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:</p><i>I've always been afraid to sing<br />That's a little thing</i></div><div><i>Somehow, that's all I do<br />Strange as that seems<br />I've outlived my dreams</i><br /><p>Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin. </p><p>Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava <i>Meant to be</i> hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="338" src="https://www.youtube.com/embed/nJClikLukow" width="407" youtube-src-id="nJClikLukow"></iframe></div><br /><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><p><br /></p><p><br /></p></div></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-18585690428588669852023-10-05T09:34:00.000-07:002023-10-05T09:34:12.429-07:00Laura Moisio. Telakka. 23.9.2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgTGnlnMn_mGUgdZiZtaPKSPZDD2xKpD4Gycm4KFqllhGb-IGXmbZ-963TVhdSGXw0XSufzMweno8e6njMTxrWSHr6n2OS7NKBUBfJLA1c63JTw7PCqM-aKKiiaNykNFe_WUWWsKtOzuLI-O7zG_bDQW2PVZSEojg5WVvtlCV6hojjE4VCdEPopCrXoZkCy/s225/laura%20moisio%20vieras%20maa.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgTGnlnMn_mGUgdZiZtaPKSPZDD2xKpD4Gycm4KFqllhGb-IGXmbZ-963TVhdSGXw0XSufzMweno8e6njMTxrWSHr6n2OS7NKBUBfJLA1c63JTw7PCqM-aKKiiaNykNFe_WUWWsKtOzuLI-O7zG_bDQW2PVZSEojg5WVvtlCV6hojjE4VCdEPopCrXoZkCy/s1600/laura%20moisio%20vieras%20maa.jpg" width="225" /></a></div>Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi <b>Vieras Maa (23).</b> Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.<p></p><p>Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle. </p><p>Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti<b> Ikuinen valo (15) </b>albumin päätöskappaleella: <i>Kesämetsä.</i> Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhD5vfL9oSR4bJ7A1IT7XDevxOaq6grH8gMKl-GZlBRBFBZxVjx-4Pke6A8gl5IL-Aslijzg3B1bYtPMFJETyZmGvEuyKL5usmsDnwGYEA-8AjutwhO3KlMpT0TKKO7lyacJkLpDiMQANVkiP6GkEaXpI3gdturNn2SKuMnQoAP8ol5t86wLPLj6VTqI1vx/s1600/Laura%20Moisio%20Telakka.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhD5vfL9oSR4bJ7A1IT7XDevxOaq6grH8gMKl-GZlBRBFBZxVjx-4Pke6A8gl5IL-Aslijzg3B1bYtPMFJETyZmGvEuyKL5usmsDnwGYEA-8AjutwhO3KlMpT0TKKO7lyacJkLpDiMQANVkiP6GkEaXpI3gdturNn2SKuMnQoAP8ol5t86wLPLj6VTqI1vx/s320/Laura%20Moisio%20Telakka.jpeg" width="240" /></a></div>Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava <i>Suojelija</i> ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava <i>Salaisuus.</i> Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.<p></p><p>Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.</p><p>Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista <b>Laulaa kun ei voi muutakaan (20). </b>Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:</p><p><i><span style="background-color: white; color: #374151; font-family: domine, normal; font-size: 16px;">"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. </span><span style="background-color: white; color: #374151; font-family: domine, normal; font-size: 16px;">Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.</span></i></p><p style="--tw-border-opacity: 1; --tw-ring-color: rgba(59, 130, 246, 0.5); --tw-ring-inset: var(--tw-empty,/*!*/ /*!*/); --tw-ring-offset-color: #fff; --tw-ring-offset-shadow: 0 0 #0000; --tw-ring-offset-width: 0px; --tw-ring-shadow: 0 0 #0000; --tw-shadow: 0 0 #0000; background-color: white; border-color: rgba(229,231,235,var(--tw-border-opacity)); border-style: solid; border-width: 0px; box-sizing: border-box; color: #374151; font-family: domine, normal; font-size: 16px; margin: 1.25em 0px;"><i>Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)</i></p><p>Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="368" src="https://www.youtube.com/embed/II94dEanLyg" width="443" youtube-src-id="II94dEanLyg"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-82234752793872967062023-10-03T22:58:00.015-07:002023-10-04T08:51:03.642-07:00Kivet vierivät väistämättä korviimme. Osa.1<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhby-TDnAnAhdWZrjtSyiN8thm6ALHsSZYGsjpq9ndG-oB2WqULdXPgWs3oeu6XhPfc0xEi68dmTmnwYN5IE-9XehzFrpdXxz-JJ42SHgTPxiQ8EzQ0bcDUMrExGe3D6VFDE8QcF8drTtYE6HdE5SOo1HDVKDkRdXwuzakRjj-gWx2bD0w7BcLjx-ASoz6k/s259/Rolling%20Stones%202023.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="194" data-original-width="259" height="194" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhby-TDnAnAhdWZrjtSyiN8thm6ALHsSZYGsjpq9ndG-oB2WqULdXPgWs3oeu6XhPfc0xEi68dmTmnwYN5IE-9XehzFrpdXxz-JJ42SHgTPxiQ8EzQ0bcDUMrExGe3D6VFDE8QcF8drTtYE6HdE5SOo1HDVKDkRdXwuzakRjj-gWx2bD0w7BcLjx-ASoz6k/s1600/Rolling%20Stones%202023.jpg" width="259" /></a></div>Olenko kirjoittanut noin sata kertaa googlen hakukenttään: "Rolling Stones new album"? En ole kirjoittanut sataa kertaa, vaan olen kirjoittanut tuhat kertaa, enemmänkin. Useita kertoja päivässä. Kirjoitinko jo edellisenä vuonna? Kyllä kirjoitin ja etenkin sitä edellisenä vuonna ja sitä edellisenä ja...etc.<div><br /></div><div>Hyvin voimakkaasti etsin infoa Rollareiden uudesta levystä 2010-luvun alkupuolella, kun edellisestä <b>Bigger Bang (05)</b> platasta oli kulunut jo melko tovi. Kirjoitin niin paljon, että minun oli kuviteltava seuraava Rollarilevy ja kirjoitettava siitä levyarvio. Levyn nimi oli: I<b>mpossible Mission</b> ja ilmestymisvuosi 2015. Tässä bloggaukseni levystä:<p></p><p><a href="http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/stones-dont-fail-me-now.html">http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/stones-dont-fail-me-now.html</a><br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjm7iNMcOk70TR6iVPxrFyR95emtR9tjG7aB49fKZVz0G2EIWoSLlioMaEWp8df5P9l53_qIWQ88PbvPjhJLGIAXQ7kU79JSHrSQ1kOH1sHg5Z4qzpd53gi9Db6zRDY5LtFBLFEBybmfJpqRl-06Q2VueVhTvC70N_WAqCRPvWQI2nN1jQhuH35K-42WvUO/s225/Rolling%20Stones%20Hackney%20D.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjm7iNMcOk70TR6iVPxrFyR95emtR9tjG7aB49fKZVz0G2EIWoSLlioMaEWp8df5P9l53_qIWQ88PbvPjhJLGIAXQ7kU79JSHrSQ1kOH1sHg5Z4qzpd53gi9Db6zRDY5LtFBLFEBybmfJpqRl-06Q2VueVhTvC70N_WAqCRPvWQI2nN1jQhuH35K-42WvUO/s1600/Rolling%20Stones%20Hackney%20D.jpg" width="225" /></a></div>Vihdoin odotukseni on palkittu ja uusi, ihka oikea Rollarilevy <b>Hackney Diamonds (23) </b>julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Albumin nimi, Hackney Diamonds, " on vanha Itä-Lontoon slangilause rikkoutuneelle lasille. Erityisesti se viittaa lasinsirpaleisiin, jotka ovat jääneet rikkinäisistä auton ikkunoista ja näyteikkunoista ryöstön seurauksena." (<a href="https://www.standard.co.uk/news/londoners-diary/why-is-the-new-rolling-stones-album-called-hackney-diamonds-b1102382.html">Why is the new Rolling Stones album called Hackney Diamonds? | Evening Standard</a>)<p></p><p>Albumin pilottisinkku <i>Angry</i> julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen <i>Sweet Sounds of Heaven</i> viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:</p><p><br /></p><p><b>Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)</b></p><p>Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!</p><p>Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten<i> Start Me Up:sta</i> ja <b>Undercover (83)</b> albumin kätketyltä helmeltä:<i> It Must Be Hell</i>-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku<i> Undercover (Of The Night)</i> tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.</p><p><i>Angryn</i> paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa <a href="https://iorr.org/news.htm">(iorr.org)</a> pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins = Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi <b>Sticky Fingersin (71)</b> päättävä eeppinen <i>Moonlight Mile</i> on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan. </p><p><i>Angryn</i> riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin. </p><p><b>Arvosana: 7+/10</b></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="414" src="https://www.youtube.com/embed/_mEC54eTuGw" width="498" youtube-src-id="_mEC54eTuGw"></iframe></div><br /><b><br /></b><p></p><p><b>Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)</b></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiTuKmqX6Jb0BxNvRKVxcknErcdccyjo9wXi8Uq9fczKn-HVGDYGA88i4xW1uErJimhR5FCKZsZzQvD5zgFOM1BctT7u100M0f3np-eeCVNQVcS6vhieRAEFscZenlUlHUgIWTa3EMS84b0kQWalAW7fEon_kSYlLG8ixu4-p0hKp1dEa1AgmN0eLcIc-yO/s225/Rolling%20Stones%20Sweet%20Sounds.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiTuKmqX6Jb0BxNvRKVxcknErcdccyjo9wXi8Uq9fczKn-HVGDYGA88i4xW1uErJimhR5FCKZsZzQvD5zgFOM1BctT7u100M0f3np-eeCVNQVcS6vhieRAEFscZenlUlHUgIWTa3EMS84b0kQWalAW7fEon_kSYlLG8ixu4-p0hKp1dEa1AgmN0eLcIc-yO/s1600/Rolling%20Stones%20Sweet%20Sounds.jpg" width="225" /></a></div>Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: <i>Sweet Sounds Of Heaven </i>kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie? <p></p><p>Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?</p><p><i>Sweet Sounds Of Heaven</i> on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku <i>Angrya</i>. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.</p><p><b>Arvosana: 6/10.</b></p><p><b><br /></b></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="377" src="https://www.youtube.com/embed/JnKG00M87e0" width="454" youtube-src-id="JnKG00M87e0"></iframe></div><br /><b><br /></b><p></p><p>Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin <i>Rolling Stone Blues</i>, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin <b>Every Loser (23) </b>ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt. </p><p>Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi <i>Time Waits For No One</i>, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.</p><p>Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla..<i>.Time waits for no one an dit won't wait for me...</i></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="373" src="https://www.youtube.com/embed/tdWjClyQ-zA" width="448" youtube-src-id="tdWjClyQ-zA"></iframe></div><br /><i><br /></i><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><p><br /></p></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-52026499406670352572023-09-23T08:56:00.001-07:002023-09-23T08:56:29.811-07:00Levymessut Tullintori Tampere. 23.9.2023<p>Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli<b> Vaarallisia valloituksia (91)</b> sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi3OR7rhQxxJlgPJflHW_t35e32W5-tUsf3TEBTkTeLrnrNiOfaPBJKGYjnBmWisb_o6pekoCCon_pJF6sUDlGLt6nHt6qWm9_MSoA21g_k3Yvl7B0cddnB6TOtUpBtnMUFejG51b0n3c3NWWFR8DM_7cxmEdu5LQAW3_T-_lerNqxoDXYDZ90C6kxEr9nr/s225/bluesounds%20native%20sons.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="224" data-original-width="225" height="224" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi3OR7rhQxxJlgPJflHW_t35e32W5-tUsf3TEBTkTeLrnrNiOfaPBJKGYjnBmWisb_o6pekoCCon_pJF6sUDlGLt6nHt6qWm9_MSoA21g_k3Yvl7B0cddnB6TOtUpBtnMUFejG51b0n3c3NWWFR8DM_7cxmEdu5LQAW3_T-_lerNqxoDXYDZ90C6kxEr9nr/s1600/bluesounds%20native%20sons.jpg" width="225" /></a></div>Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava<b> Native Sons Of A Far-Away Country (81). </b>Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa:<i> Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity</i>, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.<p></p><p>Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-NxLeHNlX3bnH7FV9NaLz7C9W09lNsKeI7XPsT8cxlBLjodaIET9ogFvvet3NjJywWm2Py-ckUcgSQ_3fAqS1XrV-uCPT_sdbHVZmR_F5NffsVZmWCBsLmFz-qyBEbQjJLGJ45k2JntFMHolfPAUy2vCSQy6xoF4OzxEbjoMYywJQFIWsX_chFrDj7Tmy/s225/Three%20dog%20night%20seven.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="224" data-original-width="225" height="224" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-NxLeHNlX3bnH7FV9NaLz7C9W09lNsKeI7XPsT8cxlBLjodaIET9ogFvvet3NjJywWm2Py-ckUcgSQ_3fAqS1XrV-uCPT_sdbHVZmR_F5NffsVZmWCBsLmFz-qyBEbQjJLGJ45k2JntFMHolfPAUy2vCSQy6xoF4OzxEbjoMYywJQFIWsX_chFrDj7Tmy/s1600/Three%20dog%20night%20seven.jpg" width="225" /></a></div>Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: <b>Seven Separate Fools (72).</b> Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen <b>The Future (92) </b>vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: <b>Axis: Bold As Love (68) </b>kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen<b> Night Ride Home (91) </b>vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: <b>Tunnussävel (83</b>) seiskalla maistui hyvältä.<p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhetjV63ap28y-sR_t_kHyf3jys1rWH3ZHM-u_7qugdXW6DMM-C6Nb0civmHDRHmFF4v_l3r1P70P1fsur_0aqRxhR6qEVlSLtRixmJ-4B9ff_Yr9VMXWqJ7UkMpfM63zjVj_SS4hUof1Ab6tIisna-z0MrbdOCdcNa_0YhUjl22iVSuKSwUKSZqZlkpMXn/s1390/joni%20mitchell%20ladies%20of%20canyon.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1390" data-original-width="1300" height="226" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhetjV63ap28y-sR_t_kHyf3jys1rWH3ZHM-u_7qugdXW6DMM-C6Nb0civmHDRHmFF4v_l3r1P70P1fsur_0aqRxhR6qEVlSLtRixmJ-4B9ff_Yr9VMXWqJ7UkMpfM63zjVj_SS4hUof1Ab6tIisna-z0MrbdOCdcNa_0YhUjl22iVSuKSwUKSZqZlkpMXn/w211-h226/joni%20mitchell%20ladies%20of%20canyon.jpg" width="211" /></a></div>Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli <b>Ladies Of The Canyon (69). </b>Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn<b> Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90)</b>. Eiku kun <i>Step on it </i>ja <i>Kinky Afro</i> vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?<p></p><p>Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: <b>Where It All Begins (94) </b>ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen:<b> Global a Go-Go:n (01)</b></p><p>Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-51299555115446606482023-09-13T09:41:00.022-07:002023-09-13T09:54:01.718-07:00Birminghamin parhaat<p><span style="font-size: 12pt;"></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhv0t4Hd0qlHvbHI_cZpWI6w44wZLnvAoH7wzVdmq_VWeU3LlOONm-isuZBvq3N34FjxvCy7-X3EiR-nFTSe6bcY8Sklzn6Z5QyF-LKU5QyTHLWaN4JiDjIQfBdNGEv0bdDoLIujgjjOJt3kiQN5EgfjlqptTvq0U8PQ3ELLBb3GpdqQKIwx-xtRk9eLeIt/s1600/zinekuva%203.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhv0t4Hd0qlHvbHI_cZpWI6w44wZLnvAoH7wzVdmq_VWeU3LlOONm-isuZBvq3N34FjxvCy7-X3EiR-nFTSe6bcY8Sklzn6Z5QyF-LKU5QyTHLWaN4JiDjIQfBdNGEv0bdDoLIujgjjOJt3kiQN5EgfjlqptTvq0U8PQ3ELLBb3GpdqQKIwx-xtRk9eLeIt/s320/zinekuva%203.jpeg" width="240" /></a></div>Kuluvan vuoden helmikuussa
julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa
käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui
1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen
voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman
levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä
sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa
punttiin.<p></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat
kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin
Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen
on yksi heavy metallin jättiläisistä, <b>Judas Priest</b>. Se toinen ja henkilökohtaisella
tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten
pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt <b>Duran
Duran</b>. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä
sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua
äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen
uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista
erottuva tatsi oman</span><span> maailmansa luomisessa.</span></p><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="382" src="https://www.youtube.com/embed/n6p5Q6_JBes" width="462" youtube-src-id="n6p5Q6_JBes"></iframe></div><span><p class="MsoNormal"><span>Palataan vielä hetkeksi edelliseen
blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin
maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (</span><i>Arena</i><span>) oli taltioitu </span><i>Seven
and the Ragged Tiger</i><span> albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä
paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi
hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla
televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja
krapulaiselta sukulaiselta.</span></p></span><p></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="381" src="https://www.youtube.com/embed/M43wsiNBwmo" width="458" youtube-src-id="M43wsiNBwmo"></iframe></div><br /><p class="MsoNormal"><i><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Arena</span></i><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">n lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen
keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli
saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi
hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin
keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.</span></p><p class="MsoNormal"><span>Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä
vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa </span><b>Band Aid</b><span>
hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä
mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan
näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan
vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa
yksikössä. </span><b>Andy</b><span> (kitara) ja </span><b>John Taylor</b><span>in (basso) muodostama </span><b>The
Power Station</b><span> (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson
rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen
debyyttinsä alkuvuodesta.</span></p><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNdcJDFHLk0Oo5b_sLDVbaMSRR2XtBbwWWiHEa_4JkQD_ji74heqKujEtjMwtU4xRnc1NOE_gQzgb5Xr7ywzSqBhU2tLaBcx7XPbDXVdTduXJf1Yy_K8ggVX8io71tk1xx9haIb9R3dkrsMjrcNydMj_nOc8PF7UjRN-5Vlsz8OG5NZLaEXR0mi5dseqeS/s220/powerstation%202.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="220" data-original-width="220" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNdcJDFHLk0Oo5b_sLDVbaMSRR2XtBbwWWiHEa_4JkQD_ji74heqKujEtjMwtU4xRnc1NOE_gQzgb5Xr7ywzSqBhU2tLaBcx7XPbDXVdTduXJf1Yy_K8ggVX8io71tk1xx9haIb9R3dkrsMjrcNydMj_nOc8PF7UjRN-5Vlsz8OG5NZLaEXR0mi5dseqeS/w400-h400/powerstation%202.jpg" width="400" /></a></div><br /><span style="font-size: 12pt;"><br /></span><p></p><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="359" src="https://www.youtube.com/embed/j3fSknbR7Y4" width="432" youtube-src-id="j3fSknbR7Y4"></iframe></div><p class="MsoNormal"><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><span style="text-align: left;">Seuraavana oli vuorossa Duraneiden
kokoontuminen hetkeksi </span><b style="text-align: left;">James Bond</b><span style="text-align: left;">in ”A View to a Kill” leffan tunnarin
toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää
meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen
yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan
suurien pop-klassikoiden joukkoon.</span></div><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="350" src="https://www.youtube.com/embed/Fp4CR2HcHLQ" width="421" youtube-src-id="Fp4CR2HcHLQ"></iframe></div><br /><span style="font-size: 12pt;"><br /><br /></span><p></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhFqLAGqWN2cCBscpRZdWZb4i49LV5gSwy43fvmLe6MWMHDy-Z8LgxtvbhYIoKEse6dACunQ7cd1l1078DvRNeMhRBXOzW_yIrpaZmTmyFHa1NkBjkG-Twwh-XAgTdNIzcvGwR8vsSbqa74WKISsOagktKCFpBhf4UeHbGVgb4I5Y72JYvWC8H1EWSM1w-M/s259/arcadia%20so%20red%20the%20rose.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="194" data-original-width="259" height="186" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhFqLAGqWN2cCBscpRZdWZb4i49LV5gSwy43fvmLe6MWMHDy-Z8LgxtvbhYIoKEse6dACunQ7cd1l1078DvRNeMhRBXOzW_yIrpaZmTmyFHa1NkBjkG-Twwh-XAgTdNIzcvGwR8vsSbqa74WKISsOagktKCFpBhf4UeHbGVgb4I5Y72JYvWC8H1EWSM1w-M/w255-h186/arcadia%20so%20red%20the%20rose.jpg" width="255" /></a></div><p class="MsoNormal"><span>Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin
jatkoksi koko maailmalle </span><b>Live Aid</b><span> konsertissa ja saimme vielä
kuultavaksi </span><b>Simon Le Bon</b><span>in (laulu), </span><b>Nick</b><span> </span><b>Rhodes</b><span>in
(kosketinsoittimet, syntikat) ja </span><b>Roger</b><span> </span><b>Taylor</b><span>in (rummut)
projektin, </span><b>Arcadia</b><span>n kokopitkän. </span><i>So Red the Rose</i><span> sukelsi
syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla
julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan
neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet
kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä
hyvin myös täyttä tuubaa.</span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">The Power Stationin levyllä Andy
Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan
tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta
1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo
Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen
taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi
ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää
omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.<span style="mso-spacerun: yes;">
</span>Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan <i>Rion</i>
(1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen
yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa
yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia
selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja
testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää
perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta
kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Lopputulos, Andy häipyi. Saman
peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi
suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin
kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika
laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä
win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys,
<i>Notorious</i>, siirtyi tuottaja <b>Nile</b> <b>Rodgers</b>in ohjauksessa
funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin
aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti
Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä <b>Sex</b> <b>Pistols</b>
kitaristi <b>Steve</b> <b>Jones</b>in kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa
uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa <b>Iggy</b>
<b>Pop</b>in <i>Instinct</i> levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja
tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä <i>Thunder</i>ilta. Hemmetin hieno
levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam
metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja
valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi
lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin
menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli
mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. <b>Rod Stewart</b>in levyillä.
Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten. <o:p style="font-size: 12pt;"></o:p></span></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbqQFLvxaEw9lcBUohJHNYVYe3RifQKh5p_eMTL9Z2QjxyEgnvrsmU3n3gdiNLv2-o4zEDUScOL6UoolWz8dvErO1h5Tqda8rbP1jYQgRmePYSswxgRwyKv_BK710bg6KOo3xub2Du_8hW-7kSau9F1cDWxru3vOOMK5scHRHPqHOnuI1Kc9AC7x_gVY0F/s225/duran%20duran%20astronaut.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbqQFLvxaEw9lcBUohJHNYVYe3RifQKh5p_eMTL9Z2QjxyEgnvrsmU3n3gdiNLv2-o4zEDUScOL6UoolWz8dvErO1h5Tqda8rbP1jYQgRmePYSswxgRwyKv_BK710bg6KOo3xub2Du_8hW-7kSau9F1cDWxru3vOOMK5scHRHPqHOnuI1Kc9AC7x_gVY0F/s1600/duran%20duran%20astronaut.jpg" width="225" /></a></div><p class="MsoNormal"><span>2000-luvun alussa tapahtui se, mistä
fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen
loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä </span><i>Astronaut</i><span>,
joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen
dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse
nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä
unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa
eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti
kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen
jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.</span></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="341" src="https://www.youtube.com/embed/PwgmQRXHLRA" width="410" youtube-src-id="PwgmQRXHLRA"></iframe></div><br /><p class="MsoNormal"><span>Muutenkin, kaikkien näiden
vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut
yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään
yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.</span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi
hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille
moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa
maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta
yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun <i>Red Carpet Massacren</i>
(ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa
tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen
nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi
jonnekin, ehkä studioiden uumeniin. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Pitkän johdannon jälkeen päästään itse
asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla
yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, <i>Future Past</i>. Mukana mielenkiinnon
herättäviä tekijöitä, kuten superguru <b>Giorgio Moroder</b> ja kitarassa <b>Blur</b>in
<b>Graham </b>Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat
futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama
yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule
olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä
on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee
of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock
and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli
tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa
ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään
ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen
sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä
konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Simon Le Bon luki tilaisuudessa
kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi
aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli
unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja
tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista
pilvistä auringon puolelle. <o:p style="font-size: 12pt;"></o:p></span></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="373" src="https://www.youtube.com/embed/GvAfOKnmUig" width="448" youtube-src-id="GvAfOKnmUig"></iframe></div><br /><p class="MsoNormal"><span>Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä
käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään
kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi
aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä
1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin
sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. </span><b>David
Bowie</b><span>,</span><b> Mott the Hoople</b><span> ja </span><b>Rolling Stones</b><span> vilahtavat jossain
taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä,
millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan</span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">1980-lukuakaan ei olla unohdettu. <i>Man’s
a Wolf to Man</i> albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat <b>The
Smiths</b>ia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone
loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki
osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’
Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting
it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos
jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.</span></p><p class="MsoNormal"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="369" src="https://www.youtube.com/embed/BpWrSTBP5rg" width="444" youtube-src-id="BpWrSTBP5rg"></iframe></div><span><p class="MsoNormal" style="font-size: 12pt;"><span style="font-size: 12pt;"><br /></span></p>Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun
Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava.
Luvassa on </span><i>Danse Macabre</i><span> otsikon alla kulkeva Halloween teemainen
kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa
materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu
mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa
ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys
(oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan
kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa,
ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.</span><p></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Jossain tuolla välissä tapahtui myös
kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin
syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset
ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut
päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja
kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun
alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi
mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan
skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät. <o:p style="font-size: 12pt;"></o:p></span></p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="373" src="https://www.youtube.com/embed/6Uxc9eFcZyM" width="450" youtube-src-id="6Uxc9eFcZyM"></iframe></div><br /><p class="MsoNormal">Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne
kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen
tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin
edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta
jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa
uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai
-83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja
jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää
sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä
siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain
noin typerää sen täytyi olla.</p>
<p class="MsoNormal"><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Birminghamin parhaat. <b>Black Sabbath</b>, Judas Priest, Duran Duran. </span><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen
orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi
yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden
risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova
tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black
Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa
on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen
lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta
aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää
mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin
hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa
rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi
dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta.
Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin.
Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Duran Duran ei ole kadottanut maagista
taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee
edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole
vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut
edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista
kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä. <o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span style="line-height: 107%; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Jos haluatte lukea koululaisten
levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan
tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin
juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla
ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät
haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Toimituksessa soineet<o:p></o:p></span></b></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Asia</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>Asia</i> (1982)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Meat Loaf</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>Midnight at the Lost and Found</i> (1983)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Heaven 17</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>The Luxury Gap</i> (1983)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">The Power Station</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>The Power Station</i> (1985)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Andy Taylor</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>Thunder</i> (1987)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Duran Duran</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – <i>Greatest Hits</i> (1998)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Duran Duran – <i>Astronaut</i> (2004)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Andy Taylor</span></b><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"> – Man’s a Wolf to Man (2023)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Duran Duran – <i>Danse Macabre</i> (YouTube, 2023)<o:p></o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;"><o:p> </o:p></span></p>
<p class="MsoNormal"><span lang="EN-US" style="line-height: 107%; mso-ansi-language: EN-US; mso-bidi-font-family: Calibri; mso-bidi-theme-font: minor-latin;">Toimittanu<b>t: Miikka The Howling Hound<o:p style="font-size: 12pt;"></o:p></b></span></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-45316748581070928932023-08-20T02:48:00.000-07:002023-08-20T02:48:14.901-07:00Paul McCartney - Pipes Of Peace<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlNMWzW5FV30Bj77ygU_Z3oql7DX1N6jYniDT-dQ1cDD7j3Udd-zbdzRowYaQ2MFEN5A056ZNO9_bLVEVGPbQbl9YAKnjrsauoGG9cjxJ5-UVuLuBj2P0coK04QdLdWYcbUjViEIkW0z5h2dpY9ueaDtgQY14SR3ToBz28YcOgbudp8E5HFhNNERX0msPO/s318/paul%20mccartney%20pipes%20of%20peace.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="158" data-original-width="318" height="158" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlNMWzW5FV30Bj77ygU_Z3oql7DX1N6jYniDT-dQ1cDD7j3Udd-zbdzRowYaQ2MFEN5A056ZNO9_bLVEVGPbQbl9YAKnjrsauoGG9cjxJ5-UVuLuBj2P0coK04QdLdWYcbUjViEIkW0z5h2dpY9ueaDtgQY14SR3ToBz28YcOgbudp8E5HFhNNERX0msPO/s1600/paul%20mccartney%20pipes%20of%20peace.jpg" width="318" /></a></div>Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä <b>McCartney II (80) </b>ja Elvis Costellon avittamaa <b>Flowers In The Dirt (89) </b>levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: <b>Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86)</b>. Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?<p></p><p>Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä <b>Pipes Of Peacea (83) </b>ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin. </p><p><i>Say Say Say</i> oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä.<i> The Other Me</i> on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. <i>Keep Under Cover </i>on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi <i>So Bad </i>oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: <i>Girl i love you, yes i love you, so bad.</i> Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.</p><p>Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty <i>The Man</i>, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.</p><p>Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen <i> Sweetest Little Show,</i> nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. <i>Average Person</i> on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.</p><p>Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali <i>Hey Hey</i> on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin.<i> Tug Of Peace</i> on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: <b>Tug of War (83).</b> Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi <i>Through Our Love</i>. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.</p><p><b>Pipes Of Peace (83)</b> on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.</p><p>Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="371" src="https://www.youtube.com/embed/pQ3wE4fzBs4" width="446" youtube-src-id="pQ3wE4fzBs4"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-38579808376429244172023-08-14T04:58:00.000-07:002023-08-14T04:58:01.528-07:00Blur - Flow Festival. 13.8.2023.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHZhBfLb-bgs6YOw2QzCIak7Hp9euAN7AQQXx-wVZ4iSIPbi4dZpu-FDgucN4qDb88IqP18_dCKpzg9HtNKkw3HBKqvpizb5ZC81PvSJ92WjDQRjR4_f2ZS9aNtbLNU0adWbZY7NBGY1eQtKoS2yz6ATQiEI_kM3djRRk-ykq-Y5J1jGrL0fleLR0fShKv/s1600/Blur%20Flow%202023%202.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHZhBfLb-bgs6YOw2QzCIak7Hp9euAN7AQQXx-wVZ4iSIPbi4dZpu-FDgucN4qDb88IqP18_dCKpzg9HtNKkw3HBKqvpizb5ZC81PvSJ92WjDQRjR4_f2ZS9aNtbLNU0adWbZY7NBGY1eQtKoS2yz6ATQiEI_kM3djRRk-ykq-Y5J1jGrL0fleLR0fShKv/s320/Blur%20Flow%202023%202.jpeg" width="320" /></a></div>Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. <b>13 (99)</b> levyn isossa biisissä <i>Tender </i>yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun: <i>Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...</i>Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?<p></p><p>Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden <b>The Ballad of Darren (23)</b> albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7PvzOzAnSSujlr-ebxHpKYL8nl_3rh6r2Xc2VMaSbUxgkmN5fo4N0YP11racJ9RQGR6Zu_xqtLKFojhT4Jfhb1Duuz-bzMW-_iGhMs2SgeV5tMlHB7nyOAoPgKUWssSQUw5V-66yObVuMbi4w2yB-BeBpCq8fhLZqufXCmt9DeNspjbOjtKEdb1im1_Ry/s1600/Blur%20Flow%202023.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj7PvzOzAnSSujlr-ebxHpKYL8nl_3rh6r2Xc2VMaSbUxgkmN5fo4N0YP11racJ9RQGR6Zu_xqtLKFojhT4Jfhb1Duuz-bzMW-_iGhMs2SgeV5tMlHB7nyOAoPgKUWssSQUw5V-66yObVuMbi4w2yB-BeBpCq8fhLZqufXCmt9DeNspjbOjtKEdb1im1_Ry/s320/Blur%20Flow%202023.jpeg" width="240" /></a></div>Uuden levyn avauskappale: <i>The Ballad, </i>on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava <i>St. Charles Square</i>, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale <i>Popscene</i>, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu <i>Beetlebum</i> räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.<p></p><p>Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.</p><p>Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJtEWoi41WmU2xXG49uBmVpR87Lr-FWzTwlWdchF5FFWB6YFgMWHyDhBNH5pDdMXht6vJwLGgPQFJOuoFqMst0GqVZ_RQqT3NjAjqtWEUzUrJfttW0D2n-vwlqD90JSPLUzMylhKq3SGD50rC8jHVfAIPOFIxFfr_yY-WoBlfUKuUUwTuRWadzZZMb1ylI/s225/blur%20ballad%20of%20darren.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="150" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJtEWoi41WmU2xXG49uBmVpR87Lr-FWzTwlWdchF5FFWB6YFgMWHyDhBNH5pDdMXht6vJwLGgPQFJOuoFqMst0GqVZ_RQqT3NjAjqtWEUzUrJfttW0D2n-vwlqD90JSPLUzMylhKq3SGD50rC8jHVfAIPOFIxFfr_yY-WoBlfUKuUUwTuRWadzZZMb1ylI/w150-h150/blur%20ballad%20of%20darren.jpg" width="150" /></a></div>Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä <i>Trimm Trabb</i>. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava <i>Barbaric </i>ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos <i>The Ballad</i> oli käyntikortti, niin <i>The Heights</i> oli tunteellinen outro:<i> I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. </i>Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.<p></p><p>Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä <i>Parklife, Boys and Girls ja Country House </i>sekä uuden levyn<i> Narcissist</i>, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin:<i> I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me</i>, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="371" src="https://www.youtube.com/embed/5Gr8Z3rUeJM" width="446" youtube-src-id="5Gr8Z3rUeJM"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-47556128652879245702023-08-12T01:40:00.005-07:002023-08-12T02:27:00.960-07:00Samuli Putro - Laukon Kartano. Vesilahti. 11.8.2023.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhespd3iDWk1GvOeuZTQdv-e49qB_UdVXBZRCsRCGuNix38noJMbhlJiqQx0YL0DW4WeFp9hoP5EpDkyZVKiGq7vVK3RHZAvK0K8xGqyYlDSwXzUpHhdgJ0Z3PMzHqF6CSzt3q1OiOq0JZ7EzfXbpZ1mjuTJaHWJv7sk5uNpLCfl_j4KNpxWf6cEoXbNBH0/s1600/Samuli%20Putro%20Laukon%20kartano%2011.8.2023.%20kuva.2..jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="289" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhespd3iDWk1GvOeuZTQdv-e49qB_UdVXBZRCsRCGuNix38noJMbhlJiqQx0YL0DW4WeFp9hoP5EpDkyZVKiGq7vVK3RHZAvK0K8xGqyYlDSwXzUpHhdgJ0Z3PMzHqF6CSzt3q1OiOq0JZ7EzfXbpZ1mjuTJaHWJv7sk5uNpLCfl_j4KNpxWf6cEoXbNBH0/w217-h289/Samuli%20Putro%20Laukon%20kartano%2011.8.2023.%20kuva.2..jpeg" width="217" /></a></div>Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs. <p></p><p>Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. <i>Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee</i> ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.</p><p>Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus. Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa <i>Elämä on juhla</i> kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgARkYNEmRMsqxPlo2Tao81W8Pbn7cGJF08l-0ST3jN58W-lsVkXV_SQRFDwHCKmHUqLSDIHnuABebEn-91u6XDXrU6cirjpuAR_-f0ZV8LT6jEF1mVcHP9DAkNpAzhK3tqyBSqdwP5djJuZZ029Oxvs67dzbexI_sp9OhFUroPVUzIzcRJrXvV9GMvb5Yh/s224/Samuli%20Putro%20%C3%84l%C3%A4%20sammu%20aurinko.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="224" data-original-width="224" height="224" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgARkYNEmRMsqxPlo2Tao81W8Pbn7cGJF08l-0ST3jN58W-lsVkXV_SQRFDwHCKmHUqLSDIHnuABebEn-91u6XDXrU6cirjpuAR_-f0ZV8LT6jEF1mVcHP9DAkNpAzhK3tqyBSqdwP5djJuZZ029Oxvs67dzbexI_sp9OhFUroPVUzIzcRJrXvV9GMvb5Yh/s1600/Samuli%20Putro%20%C3%84l%C3%A4%20sammu%20aurinko.jpg" width="224" /></a></div>Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.<p></p><p>Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun <b>Älä sammu aurinko (11)</b> levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi:<i> Täysikasvuinen.</i> Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.</p><p>Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhghuBStXmRre9j4mRLmJzz1o1P6ymv5c-kHOaRPCmBNp8683lTUQpj59d_UvW0Ceiikr5cvwIQNsZ3kQHXN21z4bXrBHYoM8RSm4jh6VMWVCSo1XUuqi6BGvHSmKh4jPN1X8oH9hUsk93H7VbkZTSMztTzFyugbBLQgPuonAFRskm-dggtjR9Ix530g_rS/s1600/Samuli%20Putro%20Laukon%20kartano%2011.8.2023.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="216" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhghuBStXmRre9j4mRLmJzz1o1P6ymv5c-kHOaRPCmBNp8683lTUQpj59d_UvW0Ceiikr5cvwIQNsZ3kQHXN21z4bXrBHYoM8RSm4jh6VMWVCSo1XUuqi6BGvHSmKh4jPN1X8oH9hUsk93H7VbkZTSMztTzFyugbBLQgPuonAFRskm-dggtjR9Ix530g_rS/w288-h216/Samuli%20Putro%20Laukon%20kartano%2011.8.2023.jpeg" width="288" /></a></div>Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet <i>Kuka tahansa kelpaa</i> ja <i>Milloin jätkät tulee.</i> Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: <a href="http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html">http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html</a><p></p><p>Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi <i>Tavalliset hautajaiset</i> onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="406" src="https://www.youtube.com/embed/ONqUBBkCtw8" width="488" youtube-src-id="ONqUBBkCtw8"></iframe></div><br /><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-15681288160630772282023-07-21T02:09:00.000-07:002023-07-21T02:09:00.280-07:00Rosita Luu - Bistro Vilja. Tampere. 19.7.2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu2F9JvWG0xjJ-m9f-mKcDsIzkyt_8U_RKw_ztKfuY1TXNucnn1zNXR22MVi1xgZczRzTHUOzhgLxbqRCUTJC8Sia9es5ECJx9QEhcmodge97aCK0ckBzu3HJ4TrxBHVhlRGVwcDPgCm2X3ZAMGJmNQka33ywcSQgwULuo9eldvzTzC6mW09tMowBU29ay/s225/rosita%20luu%20maaginen%20el%C3%A4v%C3%A4.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu2F9JvWG0xjJ-m9f-mKcDsIzkyt_8U_RKw_ztKfuY1TXNucnn1zNXR22MVi1xgZczRzTHUOzhgLxbqRCUTJC8Sia9es5ECJx9QEhcmodge97aCK0ckBzu3HJ4TrxBHVhlRGVwcDPgCm2X3ZAMGJmNQka33ywcSQgwULuo9eldvzTzC6mW09tMowBU29ay/s1600/rosita%20luu%20maaginen%20el%C3%A4v%C3%A4.jpg" width="225" /></a></div>Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt <b>Maaginen Elävä (22) </b>on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.<p></p><p>Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: <b>joku iiris</b>. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.</p><p>Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi <i>Outo talo. </i>Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.</p><p>Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" <i>Klaudiaa</i> ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista <i>Loistava tulevaisuus</i> ja <i>Olen sua vastassa</i> saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten<b> Samettisuu (20)</b> levyn nimikappale ja erinomainen <i>Olen kuollut monta kertaa</i>, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.</p><p>Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin:<i> "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?</i>" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa <i>Älä kysy.</i> Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIkKBL74JYTXvlcy0PAWPnULPzH9TFjX-MXswoJVHuGCa72Y3n9rQgcX2um4SLXt3NGhAAxao6XWFaQCYDdfusvZDZiBmm2ZjU1gxOVfbnODgdR7tvwry8sKc-kpJHe90_hoHxzM5ROoINVo72_Bz2AwDFmNdKndV_WYSZS82PHqcuNfn4-0Vc_yi2v4Xy/s268/Rosita%20luu.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="188" data-original-width="268" height="188" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjIkKBL74JYTXvlcy0PAWPnULPzH9TFjX-MXswoJVHuGCa72Y3n9rQgcX2um4SLXt3NGhAAxao6XWFaQCYDdfusvZDZiBmm2ZjU1gxOVfbnODgdR7tvwry8sKc-kpJHe90_hoHxzM5ROoINVo72_Bz2AwDFmNdKndV_WYSZS82PHqcuNfn4-0Vc_yi2v4Xy/s1600/Rosita%20luu.jpg" width="268" /></a></div>Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. <p></p>Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia. <div><br /></div><div>Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.</div><div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="389" src="https://www.youtube.com/embed/9NMSpYrEf-Q" width="468" youtube-src-id="9NMSpYrEf-Q"></iframe></div><br /><p><br /></p></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-35434881811693409722023-07-14T07:46:00.132-07:002023-07-21T02:20:28.724-07:00Bruce Cockburn - O Sun O Moon<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqp0HmoLjM1SktFjgEaOGXaTf9od40sSG4aAIl0-_RqAGAKqbigjlzdHJxsTMeoD-Yp_uzX5m20n5FCc587zkMUeiuruQdk-CBJS4Poaf9xESJpvdl2gQ_zsKHqdc86281hstStCVbDE8AbIYb334hF-yOJzEb-ejMJXFEf2Cue8s9P0ifp3ZS4u3fhCqt/s275/bruce%20cockburn%20photo%202023.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="183" data-original-width="275" height="183" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqp0HmoLjM1SktFjgEaOGXaTf9od40sSG4aAIl0-_RqAGAKqbigjlzdHJxsTMeoD-Yp_uzX5m20n5FCc587zkMUeiuruQdk-CBJS4Poaf9xESJpvdl2gQ_zsKHqdc86281hstStCVbDE8AbIYb334hF-yOJzEb-ejMJXFEf2Cue8s9P0ifp3ZS4u3fhCqt/s1600/bruce%20cockburn%20photo%202023.jpg" width="275" /></a></div>Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.<p></p><p>In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.</p><p>I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled <b>Bruce Cockburn (70)</b> includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but <i>Going to the Country </i>is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain, <b>Night Vision (73)</b>, <b>Joy Will Find a Way (75) </b>and excellent <b>In the Falling Dark (76)</b> developed further Bruce as a songwriter.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0QAc-ikAFJu32J9k1Ips7CQyl1Uv2roPu0ZJJ9TbDfbnmeARDN5PT-qNHgnoD9b4UqVpEXVNA3StQ0kwDl8BOrSCwt3aaxuzaaMjVZgOCnDGlAFkP6VD4vgR0XqdKT2Lty5RAHRTOz6r4NcbfzIS7n0M89jmBrPEYoF5kDXxft2UJTAeO6KhyEUaM3z7Q/s220/bruce%20cockburn%20nothing%20but%20a.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="220" data-original-width="220" height="220" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg0QAc-ikAFJu32J9k1Ips7CQyl1Uv2roPu0ZJJ9TbDfbnmeARDN5PT-qNHgnoD9b4UqVpEXVNA3StQ0kwDl8BOrSCwt3aaxuzaaMjVZgOCnDGlAFkP6VD4vgR0XqdKT2Lty5RAHRTOz6r4NcbfzIS7n0M89jmBrPEYoF5kDXxft2UJTAeO6KhyEUaM3z7Q/s1600/bruce%20cockburn%20nothing%20but%20a.jpg" width="220" /></a></div>Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. <b>Stealing Fire (84)</b>, <b>World of Wonders (85),</b> <b>Big Circumstance (88)</b> and <b>Nothing but a Burning Light (91)</b> are all fabulous and strong albums. Songs like <i>If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy</i> and <i>If a Tree Falls</i> reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises. <div><i><br /></i></div><div><i>If i tree falls in a forest, does anybody hear?</i><p></p><p>One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.</p><p><i>If I Had a Rocket Launcher, </i>one of his well known song is written after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: <b>Rumours of Glory (14).</b></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1ksjc5TTuBxXW4UcObwtI5L3c0sldY6wjQusctzP92Go2tHRJhXctikp8svSXK5I_4LUmrLqQ4fVMRs74qxQI3Gwbx-iklSibfRebukfsgMUc-H6XdpVfN4QFW69L8Az7DslLfFfeV-4_JfgjEx08z1YeWVYjw0uPB_fxF9PCYm_cZHuupuKyk7n_lYUR/s225/bruce%20cockburn%20o%20sun%20o%20moon.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1ksjc5TTuBxXW4UcObwtI5L3c0sldY6wjQusctzP92Go2tHRJhXctikp8svSXK5I_4LUmrLqQ4fVMRs74qxQI3Gwbx-iklSibfRebukfsgMUc-H6XdpVfN4QFW69L8Az7DslLfFfeV-4_JfgjEx08z1YeWVYjw0uPB_fxF9PCYm_cZHuupuKyk7n_lYUR/s1600/bruce%20cockburn%20o%20sun%20o%20moon.jpg" width="225" /></a></div>Previous studioalbum <b>Bone on Bone (17)</b> was quite strong album keeping inside lots of significant songs like <i>State I'm in, 40 Years of Wilderness</i> and lightly rolling french-sung pretty <i>Mon Chemin</i>. Between these albums Bruce also released great instrumental album: <b>Crowing Ignites (19). </b></div><div><br /></div><div>New album <b>O Sun O Moon (23)</b>, his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still <i>On A Roll</i>, like he sung new album's opening track: </div><div><p><i>Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll. </i></p><p>As the song continues even mortality is just around the corner: </p><p><i>Finality is hard to bear, continue breathing and beware. </i></p><p>Next one, also excellent <i>Orders</i> goes even deeper on the humanity: </p><p><i>The list is long, as i recall. Our orders said to love them all. </i></p><p>Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four<i> s</i>ongs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.</p><p>Album first single <i>Us All</i>, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for <i>Joy Will Find A Way, </i>maybe that<i> </i>religious vibe. <i>Colin Went Down To The Water</i> tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. <i>Push Come To Shove</i> is just a beautiful love song with strong message: </p><p><i><span> </span>I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be. </i></p><p>Absolutely big song and theme.</p><p>Most touching song come near the end of album. <i>When the Spirit Walks in the Room</i> is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me. </p><p><i>Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room. </i></p><p>Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.</p><p>O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="364" src="https://www.youtube.com/embed/DzIkCD0cDh4" width="439" youtube-src-id="DzIkCD0cDh4"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-79314554620206351352023-06-25T23:02:00.002-07:002023-06-25T23:06:59.204-07:00Sukellus Helsingin levykauppoihin<p>Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYk1crrfGmOy6K8WZoXVqEiQYObmTxiusNr4KHhycy53hpHR_Fs4nOeKJ-TQUqwVAGJwQ4zTuFgd_zuJEOe8YM6w2LzSmjRKfklkvBRWwBRP2feSyKra_-yQ_4msarKbhptz-eOUlAcDUcISek0OOdAAOMp5x3pg-nFdgS4E-zl0RcATeF81yiXPy_cBC-/s226/Pen%20Lee%20Catlook.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="223" data-original-width="226" height="223" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYk1crrfGmOy6K8WZoXVqEiQYObmTxiusNr4KHhycy53hpHR_Fs4nOeKJ-TQUqwVAGJwQ4zTuFgd_zuJEOe8YM6w2LzSmjRKfklkvBRWwBRP2feSyKra_-yQ_4msarKbhptz-eOUlAcDUcISek0OOdAAOMp5x3pg-nFdgS4E-zl0RcATeF81yiXPy_cBC-/s1600/Pen%20Lee%20Catlook.jpg" width="226" /></a></div>Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: <b>Catlook Gypsies (77) </b>parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.<p></p><p>Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: <b>Gratuitous Sax & Senseless Violins (98). </b></p><p>Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: <b>Ghost Stories (88)</b> plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin:<b> Against the Grain (75)</b>, joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDkdsk4zdYwE8wUJj7ObY0GKsjZdGaNtfc7CAQfhXtjekWa0lzL7EVffoY9tcg0WD74GK2piYY5zuEbjdEKyC_nvWvAtdQsFJsv2ZrqtClHG_U--HhtB1WO8itNIT58ueMv1pjIhI8kHCpuunrsvzgIX12kpyOvNSKaRpJh7dhkaQvlD96M5osWsYJcyRz/s226/saijaa%20saijaa%20dyynimukula.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="223" data-original-width="226" height="223" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDkdsk4zdYwE8wUJj7ObY0GKsjZdGaNtfc7CAQfhXtjekWa0lzL7EVffoY9tcg0WD74GK2piYY5zuEbjdEKyC_nvWvAtdQsFJsv2ZrqtClHG_U--HhtB1WO8itNIT58ueMv1pjIhI8kHCpuunrsvzgIX12kpyOvNSKaRpJh7dhkaQvlD96M5osWsYJcyRz/s1600/saijaa%20saijaa%20dyynimukula.jpg" width="226" /></a></div>Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden <b>Aika Tihentyy (15)</b> seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: <b>Dyynimukulakuukunen (17) </b>irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. <i>Kultahampaat</i> biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? <b>Life's Hard and Then You Die (86)</b> ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä <i>Driving Away From Home (Jim's Tune) </i>on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku <i>Always Last To Know </i>ysärin alusta.<p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-XQpvaehAM2JVB5tTCtcyFcfjhYbzZqSh921jACjLiLaf62kslmcLxIV0MRVZLaTJVn7_OKu6X0RyN3Ts9LbC64rrxH6RN31_jSVep7ppM43IQufLi7Oby3ebLMJ7_1FF3y72VPz2f8x2XagXnONuqza-un9NdxUpvaZZXMOpD_q9FFT0lkjULxRmZuq7/s300/rolling%20records.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="168" data-original-width="300" height="168" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-XQpvaehAM2JVB5tTCtcyFcfjhYbzZqSh921jACjLiLaf62kslmcLxIV0MRVZLaTJVn7_OKu6X0RyN3Ts9LbC64rrxH6RN31_jSVep7ppM43IQufLi7Oby3ebLMJ7_1FF3y72VPz2f8x2XagXnONuqza-un9NdxUpvaZZXMOpD_q9FFT0lkjULxRmZuq7/s1600/rolling%20records.jpg" width="300" /></a></div>Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: <span face="sans-serif" style="color: #202122; font-size: 14px;"><b>1971: The Road Starts Hear (21)</b></span> ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn <b>Lintumies (89)</b> ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: <b>King of America (86).</b><p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgkeD0X-1r7Dyvr45Q0MI0GbUAvqedG2fqPml3lOx9A6TaMYjwRJIZDSMKOev1COgwafXXqLt9Fue_e3kSHIP0Av8eTz_UjM0-aExBQ-GDUs15jipuk9dYdsRan9P9LZO6Xj3Gts1EZy6xPA5VDbf3iHWrhmUfK4WcQyMS1Ef-u7GN0WXyRNRD297IZ-bV5/s225/S%C3%A4ppi%20Lintumies.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="224" height="151" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgkeD0X-1r7Dyvr45Q0MI0GbUAvqedG2fqPml3lOx9A6TaMYjwRJIZDSMKOev1COgwafXXqLt9Fue_e3kSHIP0Av8eTz_UjM0-aExBQ-GDUs15jipuk9dYdsRan9P9LZO6Xj3Gts1EZy6xPA5VDbf3iHWrhmUfK4WcQyMS1Ef-u7GN0WXyRNRD297IZ-bV5/w150-h151/S%C3%A4ppi%20Lintumies.jpg" width="150" /></a></div>Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.<div><br /></div><div>Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="374" src="https://www.youtube.com/embed/6jehlXSr-x8" width="459" youtube-src-id="6jehlXSr-x8"></iframe></div><br /><div><br /><div><br /></div><div><br /><div><p></p><p><br /></p><p><br /></p></div></div></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-60008319564337882402023-06-22T01:50:00.000-07:002023-06-22T01:50:31.878-07:00Kauko Röyhkä - Pilvet meren yllä<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGrQ81mta-8XLx5LLSoKTXoWwIYJjJcuNRgmngN3bP130OkXYsNRr-jbKGP4BMwj9s_Wn11lfSaxWAVOsapkFi59IgXf51LCGIUHQZ46k3Q9Gw5S_9ilM3BhAUGJr8nFNJipAbUrJfH4AhLnWZdM812j0Vp_7JfxeKKooCw4tNIv-z8uSVdIbaz8cmG8b9/s1600/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20Pilvet%20meren%20yll%C3%A4%20kansi%203.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGrQ81mta-8XLx5LLSoKTXoWwIYJjJcuNRgmngN3bP130OkXYsNRr-jbKGP4BMwj9s_Wn11lfSaxWAVOsapkFi59IgXf51LCGIUHQZ46k3Q9Gw5S_9ilM3BhAUGJr8nFNJipAbUrJfH4AhLnWZdM812j0Vp_7JfxeKKooCw4tNIv-z8uSVdIbaz8cmG8b9/s320/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20Pilvet%20meren%20yll%C3%A4%20kansi%203.jpeg" width="320" /></a></div>Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä. <p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHTyn2_YKs7rzRIbFsrlzPDBmWi-IMK7_MBNGNej_q-fc6Ge5JtvSBfd6M69Dm_aeJaDJvrDPf930X2CgvkdNOA-GtyaCiED_HGVYkg0fwiZMSBjs9TVdCkXV9NvnpgE4_8ND203IN8TihIIuyPkdc6EP8NI_zn1OjdOlru-_DQMnL-Zc2ovippxWXxju_/s1600/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20nimmaroi.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHTyn2_YKs7rzRIbFsrlzPDBmWi-IMK7_MBNGNej_q-fc6Ge5JtvSBfd6M69Dm_aeJaDJvrDPf930X2CgvkdNOA-GtyaCiED_HGVYkg0fwiZMSBjs9TVdCkXV9NvnpgE4_8ND203IN8TihIIuyPkdc6EP8NI_zn1OjdOlru-_DQMnL-Zc2ovippxWXxju_/s320/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20nimmaroi.jpeg" width="240" /></a></div>Pari päivää sitten vietettiin <b>Pilvet meren yllä (23)</b> albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.<p></p><p><i>Oli sota minun ja maailman välillä, </i>kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale <i>Barbara </i>ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.</p><p><i>Pluto</i> kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin <i>Barbara,</i> ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.</p><p><i>Ellan </i>rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin <i>Steppaillen</i> ja <i>Vaeltava vitsaus</i>. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. <i>Sushi-baari</i> on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva <i>Lasihelmiä</i> niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEigLl11F8N99u29u84hLNOn6kZNZTkKjVlNvTS4cXIgiY_9QoTKPcvcoTmkbB05uEdzt5ENL4PIQ0Tvrn-sgK-a27LCIY4riRX-O5Z2TjqG7oEofOqUtcOQEwOUlWrBA1UXc21mT8QZ_ooSOEmyUJn91RbhB9kSVGh822bkmL3J2Eu1-TxPtveupsYpyyep/s1600/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20Pilvet%20meren%20yll%C3%A4%20kansi%202.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEigLl11F8N99u29u84hLNOn6kZNZTkKjVlNvTS4cXIgiY_9QoTKPcvcoTmkbB05uEdzt5ENL4PIQ0Tvrn-sgK-a27LCIY4riRX-O5Z2TjqG7oEofOqUtcOQEwOUlWrBA1UXc21mT8QZ_ooSOEmyUJn91RbhB9kSVGh822bkmL3J2Eu1-TxPtveupsYpyyep/s320/Kauko%20R%C3%B6yhk%C3%A4%20Pilvet%20meren%20yll%C3%A4%20kansi%202.jpeg" width="240" /></a></div>Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: <i>Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...</i><p></p><p><i>Hannu ja Kerttu</i> keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun <b>Maantie (18)</b> levyn <i>Pikkuserkku</i>-biisissä. <i>Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule. </i></p><p><i>Sunnuntaiaamu</i> on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee:<i> Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...</i></p><p>Hienovaraisesti svengaava<i> Jokilaiva</i> päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.</p><p>Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.</p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-81835280813542495382023-05-20T00:54:00.000-07:002023-05-20T00:54:23.430-07:00 Takaisin Putroon!<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwjHlbnSXDKaO34P7BvWrjOi-r3SQ-SVuYh0lGDjavUnlnmzP1mI6oIANCDkIEuWKcTgJrciSqq4MMZcFS0VfZFe2c-PrH_KCtoEB4ByAShAvXjj0oJyU-RLHd412e0FYd2X1znjdWVvv-r5PSft9d69N5FVPHFIbhbXsBa0wy3jGH-TyV6iWUL9TwHQ/s225/Samuli%20putro%20taitekohdassa.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwjHlbnSXDKaO34P7BvWrjOi-r3SQ-SVuYh0lGDjavUnlnmzP1mI6oIANCDkIEuWKcTgJrciSqq4MMZcFS0VfZFe2c-PrH_KCtoEB4ByAShAvXjj0oJyU-RLHd412e0FYd2X1znjdWVvv-r5PSft9d69N5FVPHFIbhbXsBa0wy3jGH-TyV6iWUL9TwHQ/s1600/Samuli%20putro%20taitekohdassa.jpg" width="225" /></a></div>Korona-ajan läpitunkeva ahdistus ei suosinut Samuli Putron musiikkia. Toteava ja kirurgin tarkka analyysi ihmisen kivuliaisuudesta ei ollut tuona aikana houkuttelevaa. Mieli kaipasi kepeämpää ja lohdullisempaa musiikkia. Ei silti, etteikö Putron musiikissa olisi lohdullisuuttakin, jos mietitään vaikka hänen uransa isoa kappaletta <i>Olet puoliso nyt </i>tai vaikka soolouran avannutta albumia <b>Elämä on juhla (09)</b>, joka on yleisilmeeltään lohduttava. Toisaalta Putron lohdullisuus on liian tarkkaa, iholle tulevaa, jopa inhorealistista. Että haluanko kuulla näitä lauluntekijän tarkkailmeisiä pienoisnovelleja? <p></p><p>Samuli Putro on mestari perkaamaan ihmisen lyyrisesti auki ja katsomaan mitä sisältä löytyy. Aina se tunnu kivalta, vaikka analyysi olisi mestaruusluokkaa, kuten se useimmiten on. Korona-aikana loittonin yhä kauemmas Putrosta. Toissa vuonna ilmestynyt kehuttu albumi <b>Keskellä Kesää (21)</b> jäi kunnolla kuuntelematta, ihan puhtaasti sen vuoksi, että ei tuon miehen toteavia puhelauluanalyyseja ei vaan jaksa kuunnella.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmpUJ5VvD5rKTcEgxT1hISJEvB9mzq-gxMhXcu9FBLxOnmziK-82xjbaX32vYBpGegbsRFHRca1jW9tR5FrxpSoZTx0hjgHh1YN2yWXAtWKx_tL06jGV6oUUgW-JQ9xInPnYhFPTD8pcwP2TPr577HH_VZyatEmZV5jSfm0LQGvKuFWgRBYc-anMHzbg/s225/Samuli%20putro%20ik%C3%A4v%C3%A4%20mummoa.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmpUJ5VvD5rKTcEgxT1hISJEvB9mzq-gxMhXcu9FBLxOnmziK-82xjbaX32vYBpGegbsRFHRca1jW9tR5FrxpSoZTx0hjgHh1YN2yWXAtWKx_tL06jGV6oUUgW-JQ9xInPnYhFPTD8pcwP2TPr577HH_VZyatEmZV5jSfm0LQGvKuFWgRBYc-anMHzbg/s1600/Samuli%20putro%20ik%C3%A4v%C3%A4%20mummoa.jpg" width="225" /></a></div>Muuttiko pandemiasta ulos tuleminen suhdetta artistin musiikkiin? Näin voisin väittää, vaikka isompaakin maailman kriisiä on tarjoiltu. Samuli Putron tuore albumi <b>Ikävä Mummoa (23)</b> kuulosti raikkaalta, tosin aika tutultakin, mutta kappaleissa oli sellaista merkittävyyttä, joka resonoi riittävästi minussa.<p></p><p>Kun Putro alkoi maistua, niin otin kuunteluun vajaan kymmenen vuoden takaisen <b>Taitekohdassa (14)</b> albumin. Levy oli jäänyt aikoinaan vähän heikoille kuuntelulle. Osasyynä tähän saattoi olla hivenen nuivat musakritiikit albumin julkaisuhetkellä. Taitekohdassa albumia pidettiin kai ilmestyessään keskinkertaisena ja yllätyksettömänä. Sitä edelsi menestysalbumi <b>Tavalliset hautajaiset (12)</b> ja pyörää ei keretty keksimään uudelleen. Tuloksena oli ihan tavallinen kitaravoittoinen Samuli Putro-albumi, jossa on muutama hyvä biisi. Tämä oli tuolloin ainakin oma käsitykseni levystä.</p><p>Lukijan ei tarvitse olla ajatustenlukija arvatakseen mitä olen väittämässä seuraavaksi. Kyllä. Taitekohdassa on aliarvostettu albumi ja se on kestänyt aikaa mainiosti. Suorastaan harmittaa, että nämä hienot kappaleet jäivät aikoinaan tsekkaamassa. Tyypillinen ja vähän alleviivaava aloituskappale <i>Taitekohdassa</i> pitää sisällään Putrolle tyypillisen analyysin: <i>"Olet kolkutkuus ja lapseton nainen"</i>. Tällainen kuuntelijan vähän veemäinen sinuttelu on artistille tuttu ja tehokas tyylikeino. </p><p>Ostamani vinyyliversion kansitekstissä kerrotaan kuinka<i> Kuka tahansa kelpaa</i> on ns. pakkopuristus. Levy-yhtiö halusi levylle eka sinkun ja tällainen siitä tuli. Ei huono, vaikka tässä Putron lyriikka jättää tulkinnan tilaa: <i>Kuka tahansa kelpaa, jos sillä on sun nimi, yhtä leveät haaveet, yhtä raikas mieli...</i></p><p><i>Milloin jätkät tulee</i> on aivan mestarillinen kappale koulukiusatusta. Jo ilmestyessään pidin sitä tosi kovana biisinä. Ja edelleen toimii. Mitä on joutua koulukiusatun kaveriksi, millaista häpeän tunnetta se aiheuttaa? <i>Hei Sami milloin jätkät tulee, onko jätkiä näkynyt? Mä olin tosi kiusaantunut, jos nyt leimaannun, niin sitten mua viedään</i>. Tässä Putron lyriikka osoittaa terävyytensä.</p><p><i>Kellot kappelin</i> biisin kuulin vähän aikaa sitten radiosta ja yllätyin. Selvästi Putron ja Taitekohdassa levyn kappaleet ovat kautta vuosien uineet suomalaisten päivien soundtrackiin, harvinaisemmatkin. <i>Totutusta poiketen</i> kertoo taas yhden syvällisen tarinan, <i>Tämä on perhe</i> kaunis ja arvoituksellinen kappale äidittömästä perheestä ja Esmeralda sirkustytöstä. Kappaleen lopussa oleva wah wah- tyylisen instrumentaali-nostatus on hieno.</p><p><i>Haverisen tyttöjä, Synnyin tahtomaan sut, Taksimiehen unelmia</i> pitävät kaikki sisällä tarttuvaa melodian ja pureksittavan tarinan. Putron mestarilliset sanoitukset liittävät kautta linjan ihmiskohtaloita merkittäviltä kuulostaviin melodioihin.<i> Älkää unohtako toisianne </i>Putro pyytää vielä lopuksi ja vinyyliversio antaa vielä bonuksena ennen julkaisemattoman <i>Pariisin metrossa</i> kappaleen.</p><p>Vaikka on jo alkukesä, niin Putro ei masenna vaan lohduttaa. Jotain minussa on muuttunut sitten koronavuosien kuuntelutottumusten. Hyvä niin. Seuraava tähtäimeni on päästä Samuli Putron keikalle. Edellisestä keikasta on aivan liian kauan aikaa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="350" src="https://www.youtube.com/embed/RKEc4xckfX8" width="421" youtube-src-id="RKEc4xckfX8"></iframe></div><br /><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-37571640257631668142023-04-30T04:26:00.000-07:002023-04-30T04:26:24.969-07:00Hearthill - TTT-Klubi. Tampere. 29.4.2023.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1zlGOj1t_0qErWU2ayW6tWsjwSycQ8eNdiWnfKzQbD7yNetpJB49g_QxPCAVtDpcOh_dQDLvDBg7f7QoFVESm0s7DPYqrOH3UFv2KQHS7Xpy5YpU76lSPs8l-3ZAyuHf_0izNC_YQcfCY7E8y74ju411LUOfMc6qm9LMz2MkST4hbjSsDf5MjGeWWMw/s1600/Hearthill%20TTT%20klubi%2029.4.2023.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="218" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh1zlGOj1t_0qErWU2ayW6tWsjwSycQ8eNdiWnfKzQbD7yNetpJB49g_QxPCAVtDpcOh_dQDLvDBg7f7QoFVESm0s7DPYqrOH3UFv2KQHS7Xpy5YpU76lSPs8l-3ZAyuHf_0izNC_YQcfCY7E8y74ju411LUOfMc6qm9LMz2MkST4hbjSsDf5MjGeWWMw/w291-h218/Hearthill%20TTT%20klubi%2029.4.2023.jpeg" width="291" /></a></div>Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.<p></p><p>Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen<b> Hearthill (88) </b>levyn hurmoksellinen rockenergia, <b>Cut Upin (89)</b> koherentti syystunnelma, <b>Graveyard Party Bluesin (90)</b> rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan<b> Soul Tattoon (91) </b>kuningasbiisit, kuten <i>Gas Station, Lucky ja Kid Universe</i>. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn <b>Lost In The Limbo Zone (92),</b> joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. <i>The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym.</i> Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa<b> Lost Tunefish (95),</b> joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9Ww3y2eG1HZWAUA7oojhL1GY5TJOi7HMMY1fz8iQdwyHAIzWPM4i_HEBK2_lE_5p0cMmKtswtXUqff2xa7Abk0DTVG5KEDkq2GKNNQmfDWtDOZgd6qToerXy-LqXpVSvASt5RLzlJ-RbbGlSM3FiR3EZrQrSA17dkrDgCoGjV7P69_Fs3kuW-mGLCYg/s640/Hearthill%20Love%20Circus.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="640" data-original-width="640" height="267" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh9Ww3y2eG1HZWAUA7oojhL1GY5TJOi7HMMY1fz8iQdwyHAIzWPM4i_HEBK2_lE_5p0cMmKtswtXUqff2xa7Abk0DTVG5KEDkq2GKNNQmfDWtDOZgd6qToerXy-LqXpVSvASt5RLzlJ-RbbGlSM3FiR3EZrQrSA17dkrDgCoGjV7P69_Fs3kuW-mGLCYg/w267-h267/Hearthill%20Love%20Circus.jpg" width="267" /></a></div>Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään <b>The Love Circus (23).</b> Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia. <p></p><p>Levyn ensimmäinen sinkku <i>Will I Ever See My Love Again?</i> on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen. </p><p>TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä. </p><p>Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin <a href="https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html">https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html</a>, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin. </p><p>Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. <i>Love Rain On Me</i> viritti yleisöä, eka levylta ripattu <i>He's Alright</i> toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta <i>Rock-a-Billy Guy</i> tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" <i>Blue Fool</i> ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas <i>Seeking, Finding, Losing,</i> joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle. </p><p>Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio<i> Huge Metal Cube Blues</i> oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="320" src="https://www.youtube.com/embed/BqbzJNFsvIY" width="385" youtube-src-id="BqbzJNFsvIY"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-36131306519069099152023-04-26T03:06:00.004-07:002023-04-26T07:59:02.811-07:00Willie Nelson - 90 vuotta ja 15 osumaa matkan varrelta<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div>Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi <b>...And Then I Wrote (62)</b> ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: <i>No Place for Me.</i></div><div><br /></div><div>60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten <i>Funny How Times Slip Away, Crazy </i>ja<i> Pretty Paper.</i> Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy). </div><div><br /></div><div>Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.</div><p></p><p>Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa. </p><p>Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: <b>Phases and Stages (74)</b>, <b>Red Headed Stranger (75)</b> ja cover-levy <b>Stardust (78)</b>. Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy <b>...And Then I Wrote (62)</b> on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot <i>Hello Walls</i> ja <i>Crazy,</i> jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.</p><p>Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhHp3-mkPob-FCVI4K4Nmh23Oe86PVB3NgEmNveG6CGa20U_RLy4ZSPOEpAhl_hTL86L9MCiOWl1QREj3AsZb9FCYQMZZck5aFWULcIn1mfekIuKLVKiouxtXumMUY7whGN6kQ3IA1TnqZHq1rmCp-kYeIna9PPZqk3qm9lJDVLP2nv9YLEBZy6xsPa3Q=s225" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="203" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhHp3-mkPob-FCVI4K4Nmh23Oe86PVB3NgEmNveG6CGa20U_RLy4ZSPOEpAhl_hTL86L9MCiOWl1QREj3AsZb9FCYQMZZck5aFWULcIn1mfekIuKLVKiouxtXumMUY7whGN6kQ3IA1TnqZHq1rmCp-kYeIna9PPZqk3qm9lJDVLP2nv9YLEBZy6xsPa3Q=w203-h203" width="203" /></a></div><b>The Sound in Your Mind (76)</b> Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.<p><b>Willie and The Family Live (78) </b>Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.</p><p><b>Pretty Paper (79)</b> Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.</p><p><b></b></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><b><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVkY5-qzvxpmOKsz5leI_A1dAY4aoeKnBZL8RNFqN6ygz6dqNOFBpnqJ1mohfU9DivuFaaWsUBRfqSRHK7ps1urVOVSfxVd_uIPi_cAzG0CCkIl1QPhahBzjnUjq-j9OT-cDzwRBNBrC3jfttSN6kUb8BwoJh-5dbi0VBd3ucby81JJvqQfjzSzwECNA/s225/willie%20nelson%20rainbow.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="203" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVkY5-qzvxpmOKsz5leI_A1dAY4aoeKnBZL8RNFqN6ygz6dqNOFBpnqJ1mohfU9DivuFaaWsUBRfqSRHK7ps1urVOVSfxVd_uIPi_cAzG0CCkIl1QPhahBzjnUjq-j9OT-cDzwRBNBrC3jfttSN6kUb8BwoJh-5dbi0VBd3ucby81JJvqQfjzSzwECNA/w203-h203/willie%20nelson%20rainbow.jpg" width="203" /></a></b></div><b>Honeysuckle Rose (80) </b>On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista <i>On The Road Again.</i><div><b><br /></b></div><div><b>Somewhere Over the Rainbow (81)</b> 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).<p></p><p><b>Always on My Mind (82) </b>Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi <b>Stardustille (78)</b>, yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.</p><p><b>Tougher than Leather (83) </b>Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.</p><p><b></b></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><b><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRtKVu1OwwFelrOztkULgqHy10AeE3CRrB1O8kPP1fwqe7rXY_Fcxzvb9TerghYgk-BrSe9IE475iquACQ00SRA1AEBNj4gI5n1yPIT6hUl_6LUn3CUj2lJUCFA4kAZfqu1UbGm5eIDIp3Olm9KoJ1-BWXiUKJ9UqAb_sslgl_uQ2zisfGHb-NO5iPqw/s225/willie%20nelson%20across.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="224" data-original-width="225" height="204" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRtKVu1OwwFelrOztkULgqHy10AeE3CRrB1O8kPP1fwqe7rXY_Fcxzvb9TerghYgk-BrSe9IE475iquACQ00SRA1AEBNj4gI5n1yPIT6hUl_6LUn3CUj2lJUCFA4kAZfqu1UbGm5eIDIp3Olm9KoJ1-BWXiUKJ9UqAb_sslgl_uQ2zisfGHb-NO5iPqw/w205-h204/willie%20nelson%20across.jpg" width="205" /></a></b></div><b>Half Nelson (85)</b> On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: <i>To All The Girls I've Loved Before </i>oli myös miljoonahitti.<p></p><p><b>Across The Bordeline (93) </b>Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen <i>Heartland.</i></p><p><b>Spirit (96) </b>Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.</p><p><b></b></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><b><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhylj0iA5dk5ujwJM5rblStD0lVO8DkRc-GsuXf2aPawJQsWApHOCAWUynUFpQNyzV6EaEZSX910qLGoERlVWJI3ovbvpQJKiHgFuDau2RsmCNg7NP2amxYm4ind4Vt04XwvOTgB1dQbE9CikhNIV1qSedpuFE0gYAKwZUj8j6OIfA_4_t393rYxprFmQ/s228/Willie%20Nelson%20Teatro.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="228" data-original-width="221" height="210" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhylj0iA5dk5ujwJM5rblStD0lVO8DkRc-GsuXf2aPawJQsWApHOCAWUynUFpQNyzV6EaEZSX910qLGoERlVWJI3ovbvpQJKiHgFuDau2RsmCNg7NP2amxYm4ind4Vt04XwvOTgB1dQbE9CikhNIV1qSedpuFE0gYAKwZUj8j6OIfA_4_t393rYxprFmQ/w204-h210/Willie%20Nelson%20Teatro.jpg" width="204" /></a></b></div><b>Teatro (98)</b> Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa<p></p><p><b>Songbird (06) </b>Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.</p><p><b>Band of Brothers (14)</b> Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgqY7f4e5xdRrHlqXXiz7ohy8hj1cKpR6zKFWwOy2D3--jdf7Sil3ptgX38K2srx7OAD2zfRc_2tq_EIHJKm5cxWX_24BudnaR0UQoiSHJZVn1BR8kXzJ7Ry9DkYKdC_kGU37BVRtdXlXmoOnpYEGw4lMEOdEMko1tO1mf41xj5LnqHHrLP8jV8HGOnw/s237/willie%20nelson%20gods%20problem.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="213" data-original-width="237" height="188" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhgqY7f4e5xdRrHlqXXiz7ohy8hj1cKpR6zKFWwOy2D3--jdf7Sil3ptgX38K2srx7OAD2zfRc_2tq_EIHJKm5cxWX_24BudnaR0UQoiSHJZVn1BR8kXzJ7Ry9DkYKdC_kGU37BVRtdXlXmoOnpYEGw4lMEOdEMko1tO1mf41xj5LnqHHrLP8jV8HGOnw/w209-h188/willie%20nelson%20gods%20problem.jpg" width="209" /></a></div><b>God's Problem Child (17) </b>On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.<p></p><p><b>First Rose of Spring (20) </b>Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.</p><p>Jos Nelsonin levyjen pöyhiminen kiinnostaa laajemmassa mittakaavassa, niin tältä Texas Monthlyn sivuilta löydät arviot jokaisesta sadastaviidestäkymmenestä Willie Nelson platasta: <a href="https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/">https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/</a></p><p>Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista <i>Still Is Still Moving To Me</i>. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="343" src="https://www.youtube.com/embed/V5HAoZgr308" width="413" youtube-src-id="V5HAoZgr308"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-11754322639717882842023-04-20T05:16:00.002-07:002023-04-20T05:16:26.783-07:00 The Waterboys - Kulttuuritalo. Helsinki. 19.4.2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhDEEgaRXl4S1SmKWcdkpWcZm2iBMmApyifwaeJawFtwu40BnrAct2CflXdHH9P1lwpj96WA--Ib5iuJX02ocCrSZ0X1EdWAlCci0Pe_BUcJG62nD0nzwLab7Z7q3dX3DD90lN8je4tcXxJ3FXMHtImnshAEkUodL058jI4U4mY8JhCFqOFFZthW-T0og/s1600/Waterboys%20Kultsa%202.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhDEEgaRXl4S1SmKWcdkpWcZm2iBMmApyifwaeJawFtwu40BnrAct2CflXdHH9P1lwpj96WA--Ib5iuJX02ocCrSZ0X1EdWAlCci0Pe_BUcJG62nD0nzwLab7Z7q3dX3DD90lN8je4tcXxJ3FXMHtImnshAEkUodL058jI4U4mY8JhCFqOFFZthW-T0og/s320/Waterboys%20Kultsa%202.jpeg" width="320" /></a></div>On keskiviikkoilta
ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta
tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle
Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.<p></p><p>Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgM3k2cS792BdmQlAx565I6Fg_K74ShQHXfLlEEXxO8mffa0URomYHrx9D4Dzvyv3Ypelq0UtYLxwdH5MQ8-ZP9c2fiyzlox4mH3WB2Ao1JRwpzU8OIGGffJx9X0SDoA1TXIpWgGRNKc5agZyiUhParku_NgMOeRvrJWoiuJ3vpgK6Xe2lcAIBhQiYKEw/s220/waterboys%20where%20the%20action.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="220" data-original-width="220" height="220" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgM3k2cS792BdmQlAx565I6Fg_K74ShQHXfLlEEXxO8mffa0URomYHrx9D4Dzvyv3Ypelq0UtYLxwdH5MQ8-ZP9c2fiyzlox4mH3WB2Ao1JRwpzU8OIGGffJx9X0SDoA1TXIpWgGRNKc5agZyiUhParku_NgMOeRvrJWoiuJ3vpgK6Xe2lcAIBhQiYKEw/s1600/waterboys%20where%20the%20action.jpg" width="220" /></a></div>Keikka alkoi parin vuoden takaisen <b>Where The Action Is (19) </b>albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi <b>Dream harder (93)</b> levyn väkevä <i>Glastonbury Song.</i> Sen sijaan <i>How Long Will I Love You</i> oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta <b>Room To Roamilta (90)</b> jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä. <p></p><p>Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.</p><p>En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä <i>Glastonbury Songissa</i> oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhFCRnXT-0vJf0D-bZdwWdaHnulYnbA8wOGMprW5rTSpX4hFboxpNpyJHYG_NStTa9RliyYw79zlTlemVL-Jaz-FSlDEOezH4hnuNOk4hwg4BCB6MZjUShi_EU3CsEkeBZDNrCiI754XPTreO36lGKL0xBbII8zdtZoZDVT2NUACLYL2hICErBuCC6smw/s1600/Waterboys%20Kultsa%201.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhFCRnXT-0vJf0D-bZdwWdaHnulYnbA8wOGMprW5rTSpX4hFboxpNpyJHYG_NStTa9RliyYw79zlTlemVL-Jaz-FSlDEOezH4hnuNOk4hwg4BCB6MZjUShi_EU3CsEkeBZDNrCiI754XPTreO36lGKL0xBbII8zdtZoZDVT2NUACLYL2hICErBuCC6smw/s320/Waterboys%20Kultsa%201.jpeg" width="240" /></a></div>Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa <i>Girl Called Johnnyn.</i> Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt <i>This Is The Sea</i>, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.<div><br /></div><div><i>Nashville, Tennessee </i>oli yllättävä, mutta nautittava veto <b>Out Of All This Blue (17) </b>tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!<div><div><br /></div><div>Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä<i> Edinburgh Castle</i> ja jälleen erittäin väkevä esitys <b>This Is The Sean (85) </b>yhdestä avainraidasta <i>The Pan Within.</i> Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä <i>Return Of The Pan</i>. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.</div><div><br /></div><div>Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen<i> The Whole Of The Moon</i> jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä:<i> I saw the crescent, you saw the whole of the moon.</i></div><div><br /></div><div>Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin: </div><div><br /></div><div><a href="https://open.spotify.com/playlist/3XEiMuyqRszhUF9JXh1jZP">https://open.spotify.com/playlist/3XEiMuyqRszhUF9JXh1jZP</a><br /></div><div><br /></div><div><br /><p></p><p><br /></p><p class="MsoNormal" style="margin-bottom: 0cm;"><o:p></o:p></p></div></div></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-75428537755025520032023-04-15T03:18:00.005-07:002023-04-16T23:12:13.828-07:00Arppa - G Livelab. Tampere. 14.4.2023.<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpEMSfWTUUptnvnHYWs3nwIWz9Rm1azbQSx-RNUCV5O8U0I6f7P8U70xLKfszrEuOTf3cQDvr97xW1YeUWjhjizgxo1Tyjv8f6MyDg2OgoskWs23YjexREY22QObc9gViTv9zNF4VPpPNlgG7hnQ4Wcok-RCSoyg3bYpRKa0wHJKl4FuvYB70ZM49H8A/s1600/Arppa%20G%20Livelab%201.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpEMSfWTUUptnvnHYWs3nwIWz9Rm1azbQSx-RNUCV5O8U0I6f7P8U70xLKfszrEuOTf3cQDvr97xW1YeUWjhjizgxo1Tyjv8f6MyDg2OgoskWs23YjexREY22QObc9gViTv9zNF4VPpPNlgG7hnQ4Wcok-RCSoyg3bYpRKa0wHJKl4FuvYB70ZM49H8A/s320/Arppa%20G%20Livelab%201.jpeg" width="320" /></a></div>Vaikka Arppa on yhtä kuin Aaro Airolan taiteilijanimi, eikä varsinaisesti rockbändi, niin käytännössä Arppa on ennen kaikkea bändi. Se tuli todistettua eilisellä huimalla G Livelabin keikalla Tampereella. Neljä taitavaa muusikkoa soitti kaksi vajaan tunnin settiä liki telepaattisella yhteydellä.<p></p><p>Arpan itsensä lauluilmaisu on persoonallista ja vahvaa. Alkuun vierastin vähän mumisevaa vokalisointia, mutta elävänä kuultuna tämä huojuva, mutta varsin miellyttävä laulu taipui ja paukkui monenmoisiin ulottuvuuksiin. Yksi vahva taidonnäyte tästä kuultiin keikan alkupuolen kappaleessa <i>Kaverin synttäreillä</i>, jossa Arpan ääni karkasi monenmoisiin tiloihin, vähän kuin aikoinaan Ville Leinosen taiteellisimmalla keikoilla.</p><p>Levyltä kuunneltuna Arppa on ollut tähän asti minulle sellainen "melkein-artisti". Mielenkiintoisia ja hyviäkin kappaleita riittää. Edellisen <b>Kinovalon alla (21)</b> levyn <i>Oulu (Theme)</i> ja<i> Laila</i> olivat jonkinasteisia striimihittejä. <i>Yks kriisi</i> niminen kappale tuolta levyltä sai tamperelaisyleisön erityisesti villiintymään, kun he lauloivat mukana kertsiä:<i> Nyt ainakin tällä hetkellä, mull on tasan yks kriisi: nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin. </i></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNgrqnv29JCgPrjQm1DwvLW3Cgs_tRbSvfLMrZknuLB0HwPmyIZNYz1iX7lDhYkkm5q6B_LPDGaTt0Hs7jcR-8L_3_FkqUp5Hl-E0bAlK7dY2UVHpWmQIEUSwBuJZmuxonDJJUHSg-vUT113Jgp8IBuX7HxrAU3YkJi5pj6gUn8wbnQZ6CWeKkOt-0Zw/s1600/Arppa%20G%20Livelab%202.jpeg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNgrqnv29JCgPrjQm1DwvLW3Cgs_tRbSvfLMrZknuLB0HwPmyIZNYz1iX7lDhYkkm5q6B_LPDGaTt0Hs7jcR-8L_3_FkqUp5Hl-E0bAlK7dY2UVHpWmQIEUSwBuJZmuxonDJJUHSg-vUT113Jgp8IBuX7HxrAU3YkJi5pj6gUn8wbnQZ6CWeKkOt-0Zw/s320/Arppa%20G%20Livelab%202.jpeg" width="320" /></a></div>Tätä Arpan lyyrista otetta olen kuunnellut ja mutustellut jonkin verran. Miettinyt niiden syvempää ulottuvuutta, onko niissä sellaista? Usein kappaleista löytyy tuoreita ja oivaltavia kielikuvia, mutta ovatko ne kappaleina riittävän vahvoja? Ainakin G Livelabin yleisön liki hurmioituneita reaktioita katsellessa kappalemateriaalin täytyy olla puhdasta priimaa. <p></p><p>Arpalle en löydä suoraa esikuvaa suomalaisesta pop/rockista. Varmasti vaikutteita löytyy ainakin molemmista Jukista (kuten hän itsekin laulaa) hienossa <i>Vihdoin viimein</i> kappaleessa. Jossain arviossa taidettiin verrata Juliet Jonesin Sydämeenkin. Ennen kaikkea Arpalle on oma tyyli, joka on arvokas asia. Lokerointi on yllättävän vaikeaa. Siispä jätän sen tekemättä.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgP5uhvJnrEoCZVJ6HzWMUiLw9p4nQPH8bCu_-GLSvDcYWwPOt8qYyHB2axfv7NOli82uBRzVWRuWDqgX4r3TOXwyB5PGW7KU0Qs2oulxSHUq19e4uSWpyvcuI_aPrB1Khc4rGtbbiNSSFnzSQYSglBY0x2M40MR5pJqxaPNU21GeHwHH54-6OWVJuNNA/s225/Arppa%20Valeria.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgP5uhvJnrEoCZVJ6HzWMUiLw9p4nQPH8bCu_-GLSvDcYWwPOt8qYyHB2axfv7NOli82uBRzVWRuWDqgX4r3TOXwyB5PGW7KU0Qs2oulxSHUq19e4uSWpyvcuI_aPrB1Khc4rGtbbiNSSFnzSQYSglBY0x2M40MR5pJqxaPNU21GeHwHH54-6OWVJuNNA/s1600/Arppa%20Valeria.jpg" width="225" /></a></div>Eniten Arpan levyistä olen kuunnellut tuoretta <b>Valeria (23)</b> albumia, joka on varsin onnistunut kokonaisuus. Hyviä kappaleita ovat ainakin <i>Hiekkasäkki aivojen tilalla</i>,<i> Paha meno Pengerkadulla</i>, <i>Metsänpoika popparissa</i>, <i>Valeria</i> ja kansanlaulumainen <i>Kartta väärinpäin</i>, joka sai keikalla arvoisensa tulkinnan. Kappaleen aikana muusikot kerääntyvät soittimien kanssa tiiviiseen piiriin ja musisoivat kuin olisivat olleet nuotiolla. Samassa akustisessa hetkessä esitettiin uuden levyn toinen herkkä kappale: <i>Luulin että.</i><p></p><p>Herkkä yhteys toisiin, improvisointi, pienet mokat, tekemisen ilo, ovat määreitä tältä keikalta. Rumpali Okko Saastamoinen soitti todella svengaavasti ja tarpeen mukaan myös naurettavan pienesti. Basisti Eero Seppä hoiti hyvin tonttinsa ja yltyi yhden kappaleen aikana pitkään bassosooloon. Ehkä vahvin linkki soitinpuolella oli kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, joka sai kepistään irti häkellyttävän monipuolisen äänipaletin. </p><p>Hymy karehti bändin soittajien huulilla, irtiotot ja humoristiset käänteet saivat keikasta todellisen hyvänolon messun. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi päästä osaksi tätä nuoremman polven suomirockhurmosta. Yleisön ikäjakauma oli voittopuolisesti nuorempaa, vaikkakin meitä keski-ikäisiä löytyi yleisöstä ihan mukavasti. Ehdottomasti jatkoon. Valeria (23) albumin hoidan pikimmiten itselleni vinyylinä.</p><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-91759689834369096532023-03-21T00:19:00.001-07:002023-03-21T00:40:32.006-07:00Pekka Nisu - Kaiken täytyy mennä<p>Pekka Nisun albumin <b>Kaiken täytyy mennä (22)</b> täytyy mennä kohti listojen kärkeä. Jos se olisi minusta kiinni ja jos olisi vuosi 1999. Mutta tällä vuosikymmenellä tällainen rehellinen ja sävykäs poprock on alakynnessä, jos puhutaan isommasta menestyksestä. Ok, isot starbat vielä porskuttaa, J.Karjalainen, Ismo Alanko, Tehosekoitin, Maija Vilkkumaa, kaikki ne jotka jo tunnemme. Keikat myy, levytkin? Ehkä. </p><p>Vaan nouseeko vielä uutta ja relevanttia poprockia listojen kärkiin? Niin, onko sellaisia listoja enää? Striimausluvut, youtube-tilit, jotain tällaisia? Noh, bandcamp on varsin mainio, sieltä olen molemmat Pekka Nisun levyt ladannut mp3:sina, ärhäkän ja elinvoimaisen: <b>Papillonin (21)</b> <a href="https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html">https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html</a> ja viime keväänä ilmestyneen pykälän seesteisemmän albumin: <b>Kaiken täytyy mennä (22).</b></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmqCXVh59nkn1vaPhwgSLscM2fu7zNYAma4j4MyGo4GrXpmiImgdP5CpT6NBjF_A46EIFB1mKRNhnib7k3MC103wq7vi3dY0GbuytuimvnfBhTXK83_5er_oNa0e3C3zcihx-WD3eT6e3UCLvYrOTBBVYhrltYkA0n6WtWuGbiueKIU21z19AEXNkY0A/s225/Pekka%20nisu%20kaiken%20t%C3%A4ytyy.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmqCXVh59nkn1vaPhwgSLscM2fu7zNYAma4j4MyGo4GrXpmiImgdP5CpT6NBjF_A46EIFB1mKRNhnib7k3MC103wq7vi3dY0GbuytuimvnfBhTXK83_5er_oNa0e3C3zcihx-WD3eT6e3UCLvYrOTBBVYhrltYkA0n6WtWuGbiueKIU21z19AEXNkY0A/s1600/Pekka%20nisu%20kaiken%20t%C3%A4ytyy.jpg" width="225" /></a></div>Viime kevätalven kylminä kuukausina ilmestynyt Kaiken täytyy mennä (22) soi heti tiiviisti autosterkoissani. Pidin albumista heti, alkuun pidin sitä aavistuksen heikompana kuin Papillonia. Kitkarenkaiden hurina ja nopeat perhetilanteet söivät kuuntelurauhan, niimpä levy unohtui kuukausiksi. Palasin tuohon albumiin Nisun erinomaisen soolokeikan jälkeen Tampereen Finlaysonin aukealla viime kesänä. <p></p><p>Siitäkin on kulunut jo yli puoli vuotta ja ollaan taas uudessa keväässä. Kaiken täytyy mennä (23) albumi on saanut vihdoin arvoisen vinyylijulkaisun, jonka oitis hommasin. </p><p>Aikaa on kulunut, mutta levy ei ole kulunut, se on parantunut. Autokuuntelussa nyanssit hukkuivat taustameluun. Nyt rauhassa kuunneltuna huomaa levyn erinomaisuuden. Nimikappale <i>Kaiken täytyy mennä</i> tykittää levyn toiveikkaasti käyntiin. Todellinen hyvänmielen biisi. <i>Yks elämä vaan</i> jatkaa samoilla positiivisilla linjoilla. <i>Näin susta unta</i> ottaa vielä askeleen syvemmälle, tämä herkkä ja kaunis balladi on ilmeisesti kirjoitettu Nisun omalle lapselle. Upea kappale, jossa on myös hienot sanat.</p><p>Erinomaisen biisikolmikon jälkeen levy vähän tasapäistyi, tai vuosi sitten luulin niin. Huolellinen, ajan kanssa kuuntelu on tehnyt levylle ihmeitä, avannut sen täyteen kukkaan. <i>Etsin sun kättäsi</i> kuulosti alkuun varsin unohdettavalta kappaleelta, mutta yhtälailla sekin on ottanut paikkansa minusta. <i>Me tullaan</i> räyhäköityy mukavaksi powerpop-juklistukseksi. <i>Niin se menee,</i> kuulostaa harmittomalta välibiisiltä, mutta pitää sisällään ison tarinan.</p><p>Levyn loppupuolen isot balladit <i>Aja vaan</i> ja <i>Mä en aio koskaan lopettaa</i> antavat levylle sen arvoisensa päätöksen. Kerta kaikkiaan hieno levy tältä Härmän Springsteeniltä. Näin voisin verrata, sillä Pekka Nisun tavassa ja ilmaisussa on paljon samaa kuin kyseisellä maailmanluokan tähdellä. Rehellisyys, intohimo, kulkemisen meininki. Todellakin toivon, että Nisun ura on tästä eteenpäin nousujohteinen ja että se kolmaskin sooloalbumi olisi tulollaan? Trilogialtahan tämä vähän vaikuttaa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="330" src="https://www.youtube.com/embed/fk_r0KRGM48" width="397" youtube-src-id="fk_r0KRGM48"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-35171754972283541252023-03-19T10:58:00.000-07:002023-03-19T10:58:18.794-07:00Ismo Alanko - Tavara-asema. Tampere. 18.3.2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSa0N9TDbXuISZJnC4uSQvPjIxUUORUkOutvyozdEVEntUT5BFK4jqzZ0BWmoXNuYXGzohHWMLlLm9KZV2zeTcOOiFxUX1a5HuvHUj2WHgGusGzBOeI2T3lSALl8PMmBXW6Z3thMFBo_nlF83Ztal6yfZ0v3wbzsp5pOTm-Oy5VKsrs-TkXk0DyrMnkg/s1600/Ismo%20Alanko%2018.3.2023%20kuva%201.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjSa0N9TDbXuISZJnC4uSQvPjIxUUORUkOutvyozdEVEntUT5BFK4jqzZ0BWmoXNuYXGzohHWMLlLm9KZV2zeTcOOiFxUX1a5HuvHUj2WHgGusGzBOeI2T3lSALl8PMmBXW6Z3thMFBo_nlF83Ztal6yfZ0v3wbzsp5pOTm-Oy5VKsrs-TkXk0DyrMnkg/s320/Ismo%20Alanko%2018.3.2023%20kuva%201.jpeg" width="240" /></a></div>Parin viime vuoden aikana olen nähnyt Ismo Alangon kolme kertaa livenä. Ensiksi loistavalla Viikinsaaren soolokeikalla kaksi vuotta sitten <a href="http://homesickhounds.blogspot.com/2021/08/ismo-alanko-viikinsaari-2082021.html">http://homesickhounds.blogspot.com/2021/08/ismo-alanko-viikinsaari-2082021.html</a>, sen jälkeen viime elokuisella Tampere Soi - festareilla, jossa Ismo esiintyi nykyisen bändikokoonpanonsa kanssa ja eilen Tampereen uudessa keikkapaikassa, Tavara-asemassa. <div><br /></div><div>Parin edellisen Ismo-keikan laatu hipoi pilviä ja ne yhä herättävät minussa euforisia jälkiväreitä. Etenkin Viikinsaaren korona-ajan soolokeikka oli niin jykevä ja vahva, että sitä on vaikea ylittää. Myös Tampere soi - festarin ysärihitteihin keskittynyt keikka oli todella vahva ja vapautunut. <p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_hRlx6SgM5Xto2SRFoO1BKsh9R-cQQeyDQHCzmaELQLha3_KLs-yMRPDJuCtd6sQDZDhraCy1bBkI4G2t1jWnRZuqZxxkL1xMjH4y6XzisHcUR-ovsnUnAzKY8yBjXFrfenLolqtyMFdJkq5Bx-prwYH8qWGouhbmyDPqo9HCTpulRMMq2gECU3rNOA/s226/ismo%20alanko%20me%20olemme%20ihme.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="223" data-original-width="226" height="223" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj_hRlx6SgM5Xto2SRFoO1BKsh9R-cQQeyDQHCzmaELQLha3_KLs-yMRPDJuCtd6sQDZDhraCy1bBkI4G2t1jWnRZuqZxxkL1xMjH4y6XzisHcUR-ovsnUnAzKY8yBjXFrfenLolqtyMFdJkq5Bx-prwYH8qWGouhbmyDPqo9HCTpulRMMq2gECU3rNOA/s1600/ismo%20alanko%20me%20olemme%20ihme.jpg" width="226" /></a></div>Tänä iltana Ismo oli esittelemässä tuoretta albumiaan <b>Me olemme ihme (23).</b> Tuo helmikuussa ilmestynyt levy on saanut osakseen paljon myönteisiä arvioita. Tavara-aseman keikalla Ismo bändeineen esitti albumin biisi biisiltä, alusta loppuun. Illan bändi oli sama kuin viime elokuun keikalla Tampere soi - festareilla. Kitarassa oli rokin luottomies Jussi Jaakonaho, rummuissa monipuolinen Niko Votkin, muuten molemmat muusikot löytyvät usein Jonna Tervomaan taustaltakin. Bassossa oli hyviä stemmoja laulanut Mikko Mäkelä. Näiden erinomaisten muusikoiden lisäksi löytyi vielä kaksi jäsentä, jotka vastasivat puhallin- ja kosketinsoitinosastosta, ja hyvin vastasivatkin. Saksofoni otti runsaasti oma tilaan muun muassa Extaasiin kappaleessa.<p></p><p>Uusi levy livenä soitettuna kuulosti osittain erinomaiselta ja osittain siltä, että kaikkia kappaleita ei oltu saatu ihan haltuun. Tai varsinaisesti soitannan taso ei onnahdellut, mutta maestro Alanko ei ollut kaikissa uusissa tsipaleissa ihan parhaassa vireessä, vaikka ne hyvin klaarasikin. Kehuttu aloituskappale <i>Se</i> ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyllä, vaikka suurin osa yleisöstä sen ostikin. Tosin jo seuraavassa biisissä päästiin svengin ytimeen, mielestäni albumin parhaimmistoa edustava, monipolvinen<i> Me valvomme näitä öitä </i>jytisi hienosti ja tätä seurannut albumin ensisinkku <i>Synkkää musiikkia</i> oli yksi keikan huippukohdista. Pitkähkö, kitaran ja koskettimien kevyessä liidossa kulkenut kappale kasvoi loppua kohden itseään suuremmaksi, jonka kruunasi Ismon pidäkkeettömäksi yltynyt laulu. Upea biisi ja upea veto. Uskon, että kappaleessa on aineksia kestäväksi Ismo-klassikoksi.</p><p>Seuraavaksi Ismo esitteli omien sanojensa mukaan kolmen ruoka-aiheisen biisin trilogian. En tiedä oliko se artistin vinoa huumoria vai mitä lie, sillä nämä kuullut kappaleet olivat mielestäni luontoaiheisia, eivätkä ruoka-aiheisia. Vai kuulinko itse väärin? Tässä vaiheessa mielestäni keikan taso hieman notkahti, ehkä ihan sen takia, koska mielestäni nämä kolme kappaletta: <i>Imelä luonto, Kasvien Valtakunta ja Kaiken kauneus </i>eivät edusta albumin parhaimmistoa. Tosin jälleen kerran saatoin olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä, koska aika hyvin tämäkin materiaali upposi yleisöön.</p><p>Albumin kahdesta, vahvasta viimeisestä kappaleesta ensimmäinen <i>Roihupelto</i> ei saanut ihan arvoistansa tulkintaa, jokin siinä ei ollut ihan kohdillaan. Sen sijaan levyn päättävä nimikappale <i>Me olemme ihme</i> toimi huikea hienosti. Lyriikaltaan kappale kuulostaa henkilökohtaiselta, toisaalta myöskin suurelle yleisölle kirjoitetulta. Todellinen tähän aikaan sopiva nostatusbiisi, jossa on mukavan nousujohteinen rakenne, eikä se biisinä kasva liian pitkäksi, vaikka siihen olisi eväät. Tulevia Ismo-klassikoita tääkin. Uskallan väittää.</p><p>Kun uusi levy oli soitettu pois alta, niin luvassa oli liki puolentoista tunnin verran Ismo-klassikoita ja vähemmän kuultuja veisuja. P<b>ulu (98)</b> albumin<i> Päivän uutinen</i> kuulosti hyvältä pitkästä aikaa kuultuna, <b>Sisäisen solariumin (00)</b> hykerryttävä rytmitsipale <i>Kirskainen hyvätyinen</i> ei tainnut olla koko yleisön suosikki, mutta minun se oli ja on edelleen. <i>Nuorena syntynyt</i> soi sanomaltaan isona, mutta tulkinnaltaan aika rutiininomaisena, mutta se ei estänyt meitä laulamasta täysillä mukana: <i>Vittu eletään, vielä kun ehditään. </i></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnxCMuEtspqwkRk9eRrndiEiJbPYOdXNkSx6tWYTA3CXVYwVccNYmg6hPpTlSjFxXUiEvQshZzZ8i_Ptb78q5oY2_8Yu9V5k19mw3-JcgmBptVs1qzzzCr7cf97ivZ-Hmyt7v-3IIZZeSC_DZZBXD08ZrUCP7s6j3ncbItJ0FVtshmTMu8asm7FwJmnA/s1600/Ismo%20Alanko%2018.3.2023%20kuva%202.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgnxCMuEtspqwkRk9eRrndiEiJbPYOdXNkSx6tWYTA3CXVYwVccNYmg6hPpTlSjFxXUiEvQshZzZ8i_Ptb78q5oY2_8Yu9V5k19mw3-JcgmBptVs1qzzzCr7cf97ivZ-Hmyt7v-3IIZZeSC_DZZBXD08ZrUCP7s6j3ncbItJ0FVtshmTMu8asm7FwJmnA/s320/Ismo%20Alanko%2018.3.2023%20kuva%202.jpeg" width="240" /></a></div>Keikan ehdottomana huippukohtana pidin Hassisen Kone aikaista <i>Hiljaa virtaa veri </i>biisiä. Etenkin koska en ollut biisiä aiemmin edes kuullut. Biisihän julkaistiin sinkkuna Hassisen Koneen hajottua yhdessä <i>Muoviruusua omenapuissa </i>biisin kanssa. Jostain kumman syystä kappaletta eivät ole korvani aiemmin kuulleet, vaikka olen tiennyt sen olemassaolosta pitkään. Tässä biisissä bändin yhteissoitto tavoitti jotenkin maagisella tavalla 80-luvun alun meiningin, mutta samalla se kuulosti hyvin modernilta. Nyt Ismo oli täysin läsnä ja osana musiikillisen tekemisen hurmosta. Ehkä aika ajoin keikkaa vaivannut tietoisuus,<i> hei olen Ismo Alanko ja esitän nämä hienot kappaleet teille</i>, oli nyt poissa. Tässä kohtaa meille esiintyi vimmainen ja liki henkensä edestä esiintynyt Ismo Alanko.<p></p><p>Ennen encoreita kuultu <i>Suomi putos puusta</i> biisin Ismo lauloi yhteismessuna yleisön kanssa. Jollain tavalla kappale kuulosti yllättävän ajankohtaiselta, liittyen kaikkiin maailmanpoliittisiin myllerryksiin ja Suomen kansainvälisen aseman muutoksiin. Encoreina kuultiin<i> Levottomat jalat</i> ja vihoviimeisenä <i>Taiteilijaelämää.</i> Tosin poistuin jo paikalta Taiteilijaelämän lopputahtien aikana, enkä tiennyt, että tuliko sen jälkeen vielä lisää kappaleita?</p><p>Kaksi tuntia ja 10 minuuttia kestänyt keikka oli vahvaa Ismo-laatua, vaikka ei paras näkemäni. Alangon keikkojen ongelmana voi olla se, että kun on niin usein nähnyt mielipuolisen hyviä vetoja, niin tällainen perushyvätekeminen ei kosketa koviinkaan paljoa. Mutta kaikkinensa iso plussa tällekin keikalle ja uusia keikkoja odotellessa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="346" src="https://www.youtube.com/embed/p5eiwneVd7c" width="417" youtube-src-id="p5eiwneVd7c"></iframe></div><br /><p><br /></p></div>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1817579980639778885.post-91624358997618062802023-03-06T23:35:00.000-08:002023-03-06T23:35:11.674-08:00Teksti-TV 666 - Klubi. Tampere. 4.3.2023<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj6ZNKFNh5qeYmVB7G1n1r9kYOpmc7Pxu7XmzTzai2bSASf-pCIWleC4DU-iTMOh0T-ABVy9ujbqSP5RYXii8Nk2V0EsEzV_6c_Gf8oABdSoiG2Uy6CXwyWp9Hh4kNIYKupsH_hiY79V13lhrJz-dxo8iH7dPmtQJINNf9vW0GuldlRGS-79L6j2Mchdw/s1600/Teksti-TV%20666%20kuva.1.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj6ZNKFNh5qeYmVB7G1n1r9kYOpmc7Pxu7XmzTzai2bSASf-pCIWleC4DU-iTMOh0T-ABVy9ujbqSP5RYXii8Nk2V0EsEzV_6c_Gf8oABdSoiG2Uy6CXwyWp9Hh4kNIYKupsH_hiY79V13lhrJz-dxo8iH7dPmtQJINNf9vW0GuldlRGS-79L6j2Mchdw/s320/Teksti-TV%20666%20kuva.1.jpeg" width="320" /></a></div>Oma kosketuspintani Teksti-TV 666:n oli ennen tätä iltaa parin hajabiisin verran. Jonkinmoista kulttisuosiotakin nauttiva bändi on nostettu taas näyttävästi esille uuden<b> Vapauden tasavalta (23)</b> levyn tiimoilta. Muun muassa Soundissa Pekka Laine antoi levylle neljä tähteä: <i>"Tuhansien kitaroiden yhtye on särötaiteen ytimessä"</i> kertoo tuo levyarvio. Todellakin, tällä Tampereen keikalla yhtyeellä oli lavalla viisi kitaristia ja yksi miksauskopissa. Mitä järkeä? Niin, vähempikin voisi riittää, mutta toisaalta vähempi veisi jotain pois tästä totaalisesta kitaroiden äänivallista.<p></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9MbA5tC6Pw41pxq_b4_SfZm393SX7YWUORZKJFu6pj6jXmC65JA7wtYWGNZ5hcTTOOc2LBq0YYB0mZ4FG2C3Bm0O0tmfa9XnsHFQylNIyYEqIWz0ve4JE6Dq-HelkFKoHrZpkuyQWthZUbTdn7Jf2EVGgD-oyc9OY2rWmjDFdikfImNcO1SQQc2fbzw/s200/Teksti-TV%20666%20Vapauden.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="200" data-original-width="200" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9MbA5tC6Pw41pxq_b4_SfZm393SX7YWUORZKJFu6pj6jXmC65JA7wtYWGNZ5hcTTOOc2LBq0YYB0mZ4FG2C3Bm0O0tmfa9XnsHFQylNIyYEqIWz0ve4JE6Dq-HelkFKoHrZpkuyQWthZUbTdn7Jf2EVGgD-oyc9OY2rWmjDFdikfImNcO1SQQc2fbzw/s1600/Teksti-TV%20666%20Vapauden.jpg" width="200" /></a></div>Kitaristi- laulaja Tero Huotarin luotsaama yhtye heitti väkevän, vajaan tunnin mittaisen keikan. Niin, oliko se vähän lyhyt keikka? Ehkä, ehkä ei, sillä eihän tässä millään Olympiastadionilla olla. Tuossa vajaassa tunteroisessa olennainen kyllä välittyi. Varsin vaikuttava kitarameri kannusti myös yleisöä heittäytymään. Soiton nyansseja tärkeämpää oli kollektiivinen soittimien yhteispörinä, johon kitaroiden lisäksi yhtyivät basso, rummut ja saksofonit sekä ihan lopussa Huotarin puhaltama huuliharppu.<p></p><p>Kappaleita ei ollut niin helppo erottaa toisistaan, mutta pääsääntöisesti ne esittelivät uutta Vapauden tasavalta (23) albumia. <i>Kapteeni, Kuukauden myyjä, Ilmainen Pizza </i>ja levyn päättävä tarttuva <i>Jeffrey</i> tuolta albumilta kuultiin tällä keikalla. Mukana oli myös itselleni vierasta vanhempaa tuotantoa, joka veti liki täyteen pakkautunutta Klubin yleisöä puoleensa. Katsojien sukupuoli- ja ikäjakauma oli mukavan heterogeeninen. Näin hyvän musiikin äärellä kuuluu ollakin.</p><p>Keikan jälkeen ostin bändin tuoreen albumin kirkkaana (läpinäkyvänä) vinyylinä. Samalla kysäisin Huotarin ja kumppaneiden loistavan sivuprojektin Hän-yhtyeen kohtaloa. Kyseinen bändi on julkaissut yhden erinomaisen albumin: <b>Harhakuvitusmaailmassa (18)</b>, jota voidaan pitää hivenen popimpana versiona Teksti-TV 666:sta, mutta yhtälailla tuokin levy tarjoaa maukasta krautrock-tyylistä kitarajumitusta. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="386" src="https://www.youtube.com/embed/Uw2umtSkq6M" width="464" youtube-src-id="Uw2umtSkq6M"></iframe></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>T-Houndhttp://www.blogger.com/profile/06287031788673677289noreply@blogger.com0