On marraskuun puoliväli ja elämisen mehu on taas kovin laimeata. Pakko vääntäytyä lenkille. Ei auta. Pakko tehdä vähän lihaskuntosarjaa. Auttaa vähän. Viisikymppisen on pakko kaivaa saman ikäistä kartonkia levyhyllystä ja laittaa muovi vinkumaan. Jawohl! Jo vaan auttaa.
1970-luvun alku on parasta aikaa ikinä, ainakin rokkilevyjen saralla. Rollarit, Who, David Bowie, pink Floyd, Joni Mitchell, Elton John ym.ym.ym. ihan kaikki julkaisivat parhaat levynsä tuon vuosikymmenen alussa. Niin teki amerikkalainen myös Three Dog Night.
70-luvun alkupuolella paukkui eetteriin useita hienosti soitettuja ja tulkittuja plättysiä. Poimin korista yhden alkupään parhaista levyistä: It Ain't Easy (70). Tuo punertavalla kannella varustettu homelöydös ties minkä kirpparin laarista.
Levy alkaa tymäkällä rokilla nimeltään: Women. Kappaleen raa'asta soundista tunnistaa pidäkkeettömän 70-luvun ja korkeaoktaanisille päästöille tuoksuvan kaupunkielämän. Nimikappale It Ain't Easy svengaa erityisen hyvin ja sitä seuraava tunnelmallisesti keinuva Out In The Country on taas tulkinnallinen täysosuma, jossa soiton ja tulkinnat palikat on kohdallaan.
Three Dog Night:n levyt vierailivat myös säännöllisesti jenkkilistojen piikkipaikoilla, vuosina 1969-1975 kaksitoista perättäistä albumia ylitti kultalevyrajan. Yhtyeen tuotanto keskittyi melkein pelkästään muiden tekemiin sävellyksiin, joista se teki luovia sovitusten kautta vaikuttavia kappaleita, joista yksi tunnetuimmista löytyy tältä levyltä, Randy Newmanin käsialaa oleva: Mama Told Me Not Come. Joka potkii paremmin mitä muistin, etenkin kun se tulee vanhalta ja avarasti soivalta muovilta. Uaah!
Musiikinkuuntelijana arvostan erityisesti artisteja joilla on omaa tuotantoa, mutta Three Dog Night tekee tässä poikkeuksen, ainakin tällä ja sitä seuranneilla kahdella täyteläisellä älpykällä: Naturally (70) ja Harmony (71). Lainamateriaali on hyvin tehtyä kuuntelumusaa jota täydentää peräti kolme vokalistin panos.
Doorsit, Rollarit, Beatlesit ja Pink Floydin kuuluvat ansiosta rokin kärkisijoille, mutta 70-luvun vitaalissa pöhinässä on syntynyt valtavasti muutakin relevanttia rokettirollia, Three Dog Night on yksi näistä ei niin arvostetuista yhtyeistä, mutta musiikki on erittäin nautittavaa ja eteenpäin potkivaa.
Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.
Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.
Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.
Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.
Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.
Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.
Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.
Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?
Kesä jota kovin moni ei vielä nimittäisi kesäksi, kesä jolloin pilviä ja sateita on riittänyt, muutama hätäinen poutapäiväkin kenties. Kun ei rannalle pääse, kun ei terassit kutsu ja kun kesän lämpö ei vaivuta suloiseen hurmokseen, ottakaamme yhdeksi vaihtoehdoksi kirpputoreilla ravaamisen.
Minä olen ottanut, sellaisessa kerta viikossa syklissä ainakin. Muovia on löytynyt, uutta ja vanhaa, siis pelkästään vanhaa. Vahvimmat kohteet ovat olleet Tamperelaiset Bonus- ja Radiokirppis. Eilen hyppysiini tarttui Gunnareiden Use Your Illusion II(91) cd-formaatissa, omistan nimittäin molemmat ”Illusionit” vinskyinä, mutta tuollainen hyväkuntoinen euron maksava ceedee on oiva lisä autoni kesäkiekkokokoelmaan. Tästäkin levystä on jo 21 vuotta, muistan ihan selkeästi kun nämä kaksi levyä ilmestyivät ja kuinka esmes Soundin kriitikko nimitti albumeita 90-luvun ”Exileiksi” (Rollareiden: Exile On Main Street(72)). Tämän levynhän jälkeen Gummarit eivät julkaisseet mitään omaa materiaalia ennen Akselin karseaa ”kiinalaista demokratiaa”. Tosin jostain muistan lukeneeni, että vuoden 1994 aikoihin Gunnareiden piti alkaa levyttää seuraavaa albumia ja Slashilla oli valmiina nippu hyviä demobiisejä. Mutta silloin kai viimeistään puhkesi Slashin ja Axlin kolmas maailmansota, jota on kestänyt ja kestänyt…Nuo Slashin demot löysivät tiensä hänen bändinsä Slash’s Snakepitin eka levylle It’s Five O’Clock Somewhere(95), joka ei myöskään ole hullumpi levy. Olin myös unohtanut kuinka hyvä biisi Use Your Illusion II:n (91)Civil War onkaan. Rokin klassikko?
Aika paljon Radiokirppiksen vinyylikojulta on tullut ostettua myös eurolla monia kaksoiskappaleita. kuten Simple Mindsin: Once Upon a Time(85), Peter Gabrielin: So(86) ja Randy Newmanin: Born Again(79), joita itse asiassa olen haalinut parikin kaksoiskappaletta. Kyseessä on vallan erinomainen levy, kitkerä tilitys rahanahneesta amerikkalaisesta elämänmenosta, levyn kannessa Randy istuu kirjoituspöydän ääressä kirjaimellisesti dollarinkuvat silmissä. Upea levy, johon ensikosketukseni tapahtui Joensuussa asuessa 90-luvun lopulla, jolloin sain jostain levykaupasta ilmaiseksi kyseisen vinyylin, koska sen reunasta oli lohjennut palanen ja näin ollen molempien levypuolien kahta ekaa biisiä ei pystynyt kuuntelemaan, mutta kuuntelin niitä loppuja 7 biisiä. Minulle levy alkoi aina biisistä numero 3, Pretty Boy, joka on yksi Randyn parhaimpia kappaleita, hieno ja haistatteleva kuvaus hyvännäköisistä ja välinpitämättömistä kusipäälänkkäreistä. Niin, ne levyn kaksoiskappaleet odottavat Randy-innokasta kuulijaansa.
Samaiselta Radion kojulta on löytynyt muitakin hämmästyttäviä euron kahden löytöjä. Santanan vimmainen esikoisalbumi: Santana(69) löytyi kahdella ekellä, Bee Geesin: 1st(67) eurolla, samoin Brucen: Tunnel of Love(87) ja Men At Workin hittilevy: Business As Usual(81), jolta löytyy se ikihitti Downunder ja yllättäen monia muitakin varsin hyviä biisukoita. Tuota Bossin rakkauden tunnelia löytyy kiitettävästi vaikka miltä kirppareilta eurolla tai kahdella, kyseessä on oikeasti hyvä ja tunnelmallinen platta. Brucen ääni on vielä taipuisa ja tällä levyllä ei pyritä toistamaan Born In The U.S.A:n(84) hittikaava, platta toimii hyvin omillaan sisältäen monen monta kadotettua Bruce-klassikkoa, kuten tämän:
On tässä kesän aikana tullut ostettua muitakin kuin euron levyjä, päätin oikein sijoittaa ja ostin Bonuskirppikseltä hyväkuntoisen Bob Dylan vinskyn: Blood on The Tracks(75) kymmenellä eurolla, joka on puuttunut melkein täydellisestä Dylan-vinyylikokoelmastanai aikajänteellä: 1962-1990. Näillä raidoilla on todellakin verta, nimittäin sydänverta, plattahan on yksi rockhistorian kuuluisimpia erolevyjä, tässä puidaan Daikun ja hänen vaimonsa Saran rakoilevaa liittoa. Tangled Up In Blue, Simple Twist Of Fate, You’re Big Girl Now, aah, levyllä helmet seuraavat toisiaan. Upea levy, sen harva(Dylania sietävä) kiistää. Tänä päivänä on tullut myös virallinen varmistus Dylanin seuraavasta, syyskuun alussa ilmestyvästä, 35:stä studioalbumista: Tempest(12). Yhtälalla Rolling Stones on 50-vuotispäivän kunniaksi vahvistanut huhut tulevista keikoista ja muista musiikillista juonista. Nämä sedät eivät sitten väsähdä koskaan. Eiköhän nuo pilvetkin tuosta vielä väisty.
