perjantai 23. heinäkuuta 2021

A.Takalo & Takavalot - Pastorin koiran kuolema

Suomenmaassa riittää pyyteettömiä musiikintekijöitä, näppäriä ammatinharjoittajia jotka julkaisevat marginaalissa laadukkaita rocklevyjä. Yksi heistä on kouvolainen Antti Takalo. Hän on julkaissut Takavalot bändinsä kanssa mukiinmeneviä ja mukavan vaihtelevia rocklevyjä liki vuosittain viimeisen seitsemän vuoden ajan.

Uusimman levyn Pastorin koiran kuolema (21) yhteydessä julkaistiin Kouvolan Sanomissa juttu A.Takalossa jossa hän hyvin valottaa korona--ajan ongelmia, kuinka kaikki musiikillinen ansaintamielessä lakkasi maaliskuussa 2020. Aiemmin musiikinopettajana toiminut A.Takalo oli juuri hypännyt täysipäiväiseksi muusikoksi. 

Uusi levykin on julkaistu ilman mitään keikkasponssia, koska keikkoja ei ole, eikä siihen ole kuulemma tällä hetkellä isoa haluakaan. Herää kysymys, että mikä on tehdyn musiikin arvo? Tällaiset levyt joihin on käytetty aikaa ja viitseliäisyyttä, jotka huokuvat vilpitöntä musiikin ilosanomaa jäävät ostajien ulottumattomiin. Koska meitä ostajia ei ole kuin se marginaalinen määrä, ehkä 20 Kouvolassa ja 40 Tampereella, kuten Takalo lehtijutussaan vähän sarkastisesti ennustaa. 

Maksoin A.Takalon uudesta levystä 15 euroa, kun nykyisin ulkomaan elävien vinskyistä joutuu helposti pulittamaan sen neljäkymppiä tai ylikin. Levyjen hinnat ovat pompahtaneet taas ylös, mutta onneksi tällaisia kotimaisia helmiä löytyy sopuhintaan...ainakin meille jotka tätä keräilyharrastusta pitävät yllä. Mistä saatais näille hienoille muusikoille elanto? Käypä hinta tekemästään musiikista? 

Aikaisemmin omistin yhden A.Takalo & Takavalot - levyn nimeltään Palapeli (17), joka on jäänyt valitettavan vähälle kuuntelulle. Tämän virheen korjaan pikimmiten. Uudesta levystä sain vinkin Soundin arvion kautta. On hienoa, että Soundissa vielä arvioidaan näinkin mielenkiintoista ja aidonkuuloista musaa, vaikkakin tuon lehden levyarviot ovat vähentyneet hurjasti sitten männä vuosikymmenien. 

Pastorin koiran kuolema (21) alkaa toivekkaan kuuloisella kappaleella Olen niin iloinen. Kotikutoinen, mutta saman aikaan musiikillisesti varsin rikas biisi. Monenlaista soittoniekkaa ja torvensoittajaa löytyy tästä kokoonpanosta. Vintti pimeni on kuin Pekka Strengin levyttämätön pophitti. Aamukaste on askel herkempään ilmaisuun, biisi jota torvet maustavat hienosti.

Kauttaaltaan levy on yhtäaikaa surumielinen ja kepeä. Ajatonta musiikkia, joka olisi voitu tehdä 70-luvulla. Jonkun tiedon mukaan tämä olisi Takavalot kokoonpanon jäähyväislevy. Harmi jos näin on, sillä vasta nyt olen saanut A.Takalo & Takavalot pumpun musan kunnolla haltuun. 

https://www.youtube.com/watch?v=nDSUbSDCOfQ



maanantai 19. heinäkuuta 2021

John Mayer - Sob Rock

John Mayer on mielenkiintoinen artisti, lauluilmaisultaan kuin Dave Matthewsin puleerattu maalaisserkku, miljoonia ja ziljoonia levyjä myynyt kaveri jenkeistä. Mayer ei osu ihan samaan genreen kuin vaikka Ed Sheeran ja Michael Bubble. Mayer on jenkimpää aikuisrokkia 2000-luvulla. 

Omistan itse muutamia Mayerin levyjä. Olen löytänyt niitä kirppareilta muutamalla eurolla. Ihan kivaa musiikkia, välillä rouheaakin, osin kantrivaikutteistakin kamaa. Mikään noista levyistä ei ole jäänyt kovin pitkäksi aikaan kuunteluun, mutta toisaalta ne eivät ole herättäneet inhon reaktioitakaan. Riittääkö: ihan kiva?

Ei sen pitäisi riittää. Jotain laatuvaatimuksia pitäisi sentään olla. John Mayerin uusin, kahdeksas studioalbumi: Sob Rock (21) on levy joka olisi voitu julkaista 80-luvulla. Levy on tehty ja stailattu viimeisen päälle kasarihengessä. Levyn kannesta löytyy mausteena nostalginen nice price - hintamerkintä. Soundiltaan ja tunnelmaltaan liikutaan tuon menneen vuosikymmenen...hmm...mitättömyydessä. Tästä huolimatta levy vetää oudosti puoleeensa, sillä olenhan tuon aikakauden lapsi. Missä ne laatuvaatimukseni piilevät?

Levy alkaa mukiin menevästi, totomaisella Last Train Home biisillä. Kappaleet seuraavat toisiaan harmittomasti, mutta salakavalasti kuuntelukertojen myötä koukkujaan kasvattaen. Kovin  tavanomainen slovari Why You No Love Me alkaa tarttumaan päähän, a-puolen päättävä melodiarikas Wild Blue on suorastaan mainio ralli, jos hyväksyy levyn kauttalinjan softin kädenjäljen. Shot in the Dark on silkkaa Stevie Windwoodia, kun rahasta ei ollut puutetta ja valkoista pulveria oli miksauspöydät väärällään. Sillä erotuksella, että tämä levy on tehty todennäköisesti terveysjuomien ja säännöllisen aamujoogailun avustuksella. Paheet eivät ole läsnä tässä levyssä.

Levyn loppupuolelta löytyy vielä kaksi hyvää tsipaletta, hyvin paljon Robert Crayn popimpaa ilmaisua muistuttava: Til the Right One Comes ja levyn päättävä hyvä slovari: All I Want Is to Be With You. Näin 38 minuutin lätty tulee päätökseen ja se on helppo laittaa uudestaan soimaan. Hyvä ja harmiton levy, jossa täytyy olla jotain mikä koskettaa? Ei tämä voi olla pelkkää muodon taidetta, jos korva vaatii uusintakuunteluja

Olen pyöritellyt levyjä useita kertoja viime päivien aikana. Se on toiminut lenkkimusana, runojen kirjoittamisen innoittajana ja ihan arkisena hyvän päivän huttuna. Kuuntelen siis mielelläni tätä levyä, mutta emmin sen ostamista. Kannattaako maksaa 28 euroa uudesta vinyylistä, jos löydän vastaavankuuloista kasarihuttua viidelläkymmenenellä sentillä kirpparilaareista? 

Kansainvälisissä levyarvioissa albumi on otettu ristiriitaisesti vastaan. Osaa ärsyttää tämä suora hiilipaperikopio 80-luvulta, kun taas toinen puoli pitää levyä yhtenä Mayerin vahvimpana. Ite arvioisin levyn kolmen ja puolen tähden arvoiseksi, viiden kuuntelukerran jälkeen. Harkitsen vielä levyn ostamisena vinyylinä, kun sitä kuuntelematona originaalia kasariakin olisi vinot pinot odottamassa levyvarastoni nurkissa.

https://www.youtube.com/watch?v=66Ne5dVDfLM




sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Jonna Tervomaa - Laukon kartano. Vesilahti. 17.7.2021.


 

Tämän kesän viimeisin hellepäivä tarjosi Jonna Tervomaan konsertin luonnonkauniin Laukon kartanon maisemissa. Laukon kartano Vesilahdella mainittiin historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo 1400-luvulla. Kartano oli mahtisuku Kurkien asuttamana vuosisatoja ja 1800-luvun lopulla Elias Lönrotin kansalliseepoksen Kalevalan yksi kirjaamispaikoista. Ylväs paikka, josta ei puutu historiaa. Kesäkonserttien lisäksi kartanosta löytyy lukusia taidenäyttelyitä ja opastuksia kartanon historiallisiin rakennuksiin.

Olin itse ensimmäistä kertaa käymässä Laukon kartanossa, mutta en toki ensimmäistä kertaa Jonnan konsertissa. Edellinen näkemäni Jonna-keikka oli viimeisimmän Ääni(17) levyn julkkarit, joista löytyy bloggaus tästä: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/09/jonnan-uusi-aani-olympia-kortteli.html

Jonnan edellisestä suomenkielisestä levystä on aikaa. Viime vuonna ilmestyi englanninkielinen Fortune Beast (20) albumi Jonna T nimen alla, joka oli tietääkseni englanninkielinen versio Ääni (17) levystä. Facebook-sivun mukaan Jonnan edellisestä keikastakin on vuosi aikaa. Tähän nähden voi kuvitella, että artistilla oli jonkin verran tunnetta pelissä. Kyllä, sitä oli.

Keikka alkoi edellisen levyn vahvoilla ja syvillä veisuilla: Oo mun kaa ja Disco Melancholia. Tässä kohtaa purkautui keikkatauon patoumat, suurin tunne vyöryi voimalla ulos. Esitykset olivat huojuvia, hivenen haparoivia, mutta äärimmäisen väkeviä. Kolmas kappale Päästä yli vapautti jo tunnelmaa. Näistä kaikista koronavuoden rajoituksista ja esteistä on hyvä päästä yli. Olemmeko jo päässeet? Saammeko päästä? Laukon kartanon ulkoilmakonsertin väljät ominaisuudet mahdollisti maskittomuuden ja rennon olemisen. Vaikka päivittäiset koronaluvut ovat olleet taas nousussa, niin Pyhäjärven rannalla vietetty helteinen ilta vei meidät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Oliko kaikki niin kuin ennenkin?

Jonnaa säestivät luottokitaristi Jussi Jaakonaho ja rumpali/kosketinsoittaja Niko Votkin. Trio-kokoonapono myötä monista kappaleista kuultiin erilainen kuin levyversio. Tämä oli enimmäkseen hyvä asia, sillä keikan edetessä kokoonpano toimi yhdessä kuin ajatus. Jussi Jaakonahon kitaratyöskentely oli nautittavaa ja välillä kepistä sinkosi tulta, kuten Jonnan suurimmassa hitissä: Yhtä en saa, joka oli kitaroiltaan aikalailla levyversion kuuloinen. Votkinin monipuolinen lyömäsoitintyöskentely ja molempien miesten ajoittainen taustalaulu teki keikasta timanttisen. 

Kyllä vaan, arvometallin kanssa oltiin tänä ehtoona tekemisessä. Tervomaa itse on artisti isolla A:lla, erittäinen karismaattinen ja vahvasti omien laulujensa tulkki. Tunneilmaisu tällä keikalla oli yli 110 prosenttista, luihin ja ytimiin menevää tulkintaa. Etenkin toisen setin alun kolme kappaletta saivat nieleksimään. Miltei aavemaisesti etenevä Mitä jos...on Jonnan tuotannon vaikuttavimpia kappaleita(vaikka Soundin Pertti Ojala toisin väittää levyarviossaan :https://www.soundi.fi/levyarviot/arvio-jonna-tervomaa-on-nyt-jonna-t-ja-laulaa-vaihteeksi-englanniksi-milta-lopputulos-kuulostaa/. Hän on väärässä.), aivan kuin sitä seurannut Eläköön (13) levyn Vastaranta. Tässä kappaleessa toimi ihan kaikki. Trion soitto hitsautui täydellisesti tukemaan Jonnan vahvaa ilmaisua. Tämä oli keikan kohokohta, ultimaattisen hieno veto. Tikapuut piti vielä hetken syvissä vesissä, tämän jälkeen lyötiin popimpaa vaihdetta silmään. Aika kultainen, Yhtä en saa ja setin loppuun itkettävän voimallinen coverbiisi Rakkauden Haudalla, joka löytyy alunperin Sakari Kuosmasen esikoisalbumilta: Sakari Kuosmanen (85). Täytyy sanoa, että Jonnan versio on tehnyt vasta tästä kappaleesta Todella Suuren. Ei Sakarikaan huonosti vedä, mutta tuntuu kuin biisi olisi Jonnalle tehty.

Keikalla Jonna esitti yhden uuden, levyttämättömän kappaleen nimeltä: Helle, joka kuulosti erittäin hyvältä. Tosin Jonna toppuutteli biisin julkaisun suhteen, ehkä joskus tulevaisuudessa?Annetaan artistille matskun kypsyttelyyn aikaa, sillä hyvää kannattaa aina odottaa. Encoreina kuultiin vielä Minä toivon ja Likainen mies. Keikka oli parhaimpia näkemiäni jonnakeikkoja. Intensiteetti oli valtava ja yleisö sai enemmän mitä tilasi. Minä ainakin sain. Mietin ennen keikkaa, että kuinka Jonnan tuotanto resonoi tässä post-covid ajassa? Hyvin se resonoi. Jonnan lauluissa soi alati väkevänä pienen ja pudonneen ihmisen ääni, voisin jopa sanoa, että syrjäytymisen ääni. Jo kypsässä artisti-iässään Tervomaa on edelleen yksi vahvimpia pop-rock-kentän tulkkeja Suomessa. Kiitos tästä keikasta Jonna, se ravitsi, elävöitti, antoi luvan katsoa tulevaan: sillä lopulta aina, kyllä kaikki järjestyy.

https://www.youtube.com/watch?v=TFVE6ojN4A0





lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kojo - Tasasta ku Sveitsissä

Timo Kojo (s.1953) oli uransa huipulla 80-luvun vaihteessa. Muistan Suosikki-lehden kannen jossa hän poseerasi King Kojo nimellä. Jim Pembroken voimakkaalla avustuksella synnytetty albumi: So Mean (79) on härmäsoulin varhaisia klassikoita ja edelleen parin euron kirpparilaarin vakiovieras. Sitä sen ei pitäisi olla, koska kyseessä on kova platta, samoin kuin tätä seurannut Lucky Street (80) joka on miltei kovempi levy kuin edeltäjänsä. Lucky Streetin löydät varmuudella euron laarista, puhumattakaan kahdesta muusta englanninkielisestä Kojo-levystä: Go All The Way (81) ja Time Won't Wait (83). Yhtälailla nekin ovat polkeutuneet alelaarien alimmalle tasolle. Tästä linkistä löytyy mainio analyysi tuosta jälkimmäisestä levystä: https://levyhyllyt.musiikkikirjastot.fi/kojo-time-wont-wait-revanssi-englannissa/

Kojon kahden eka levyn pääarkkitehdin, eli Jim Pebroken mieleenpainuvimpia kappaleita on oheinen  Veronica Hillside, josta tosin puuttuu levyversion lapsikuoro.

https://www.youtube.com/watch?v=Ueed8cEFezU


Miksi Kojo ei loppujen lopuksi breikannut lujaa Suomessa? Voidaan puhua sellaista musagenrestä, joka ei myy kotimaassamme. Nojoo, Rod Stewart ja jopa Riki Sorsakin myi käheällä kurkullaan, mutta miksi ei Kojo? Suurin osa meistä tietääkin pääsyyn, joka on Nuku Pommiin, tuo surullisenkuuluisa kappale jolla Kojo edusti Suomea euroviisuissa vuonna 1982. Riki selvisi omasta euroviisupettymyksestään saaden muutaman pisteen, kun Kojo pisti vielä pahemmat, eli nollat. Näin hän sai lisänimen Nolla-Kojo, joka on seurannut miestä vuosikymmenet. 

Kojon Petteri Ahomaan toimittamassa elämänkerrasta Tasasta ku Sveitsissä (09) kerrataan vauhdikkaasti Kojon uran vaiheita. Kerrontatyyli on jutusteleva, ehkä hivenen liioitteleva. Kaikkia Kojon kertomaa ei arvaa ottaa sataprosenttisena faktana. Keikkaliksat eurooppalaisilta homoklubeilta euroviisu-menestyksen/menon jälkeen kuulostavat aika villeiltä. Gay-mestojen ainut vaatimus oli se, että Kojo esiintyisi samassa punaisessa nahkableiserissä ja housuissa kuin euroviisuissa. Itseasiassa kyseinen kappale on vanhennut ihan hyvin, vai mitä olette mieltä?

https://www.youtube.com/watch?v=MmpyXSXZcAA


Elämänkerta valottaa Kojon sosiaalista puolta, kuinka hän on ollut monessa mukana. Mehevät tarinat lähtevät aina 70-luvun alun Tanskan kiertueista, Badddingin lastenvahtina olon kautta New Yorkin jazz-klubeille, jossa hän vetäissyt jonkin numeron Miles Davisin häntä säestäessä. Elämänkerran ansio on Kojon omakohtaisten tarinoiden hyvä nivoutuminen painettuun tekstiin. Ahomaa tekee elämänkerturina vakuuttavaa jälkeä. Yhdenkerran hän ajaa karille kun paljastaa tietämättömyytensä, että miten Grateful Dead kirjoitetaan, ei siis Greatful Dead, kuten Ahomaa väittää. 

Kojolla on ollut myös vaikean artistin maine. Euroviisutuloksen jälkeen kun Kojo oli palannut Suomeen kuin Euroopan omistaja, harmittelematta itse tappiotaan, joka oli liikaa sen aikaiselle suomalaiselle mentaliteetille. Liiallinen itsevarmuus nähtiin koppavuutena, ellei jopa kusipäisyytenä. Nykyään asiat saattavat olla jo toisin. Euroviisutappioihin on jo totuttu ja kaikenlainen näkyvyys on artistille hyväksi. 

Myös päihteiden käytöstä kirjoitetaan estottomasti, sekä omasta, että muiden. Mieleen painuvin kertomus tästä genrestä on lienee yksi golfklubi, jonka jäsenyys vaati viikon yhtämittaisen kännäämisen ja sen jälkeen toisen viikon kännissä golfin peluuta. Tuohon klubiin kuului Kojon lisäksi vain Vesa-Matti Lori ja eräs kolmas henkilö.

Kaikkinensa Kojosta tulee aika sympaattinen kuva. Kyseessä on henkilö, joka on halunnut ja uskaltanut tehdä juttuja, vaikka läheskään kaikki ei ole mennyt maaliin asti. Harmillisesti Kojon musaura aikalailla kuihtui uudella vuosituhannella, viimeisin levy Suloinen Maria onvuodelta 1997. Muutama lastenlevy tuli tosin tämän jälkeen.

Palataan lopuksi Kojon uran alkuvaiheeseen. Lucky Streetiä (80) tehdäessä haettiin kuulemma pari viikkoa pelkkää rumpusoundia ja muu ajasta oltiin viihteellä. Levy on kieltämättä aika rumpukeskeinen. Aloitusbiisit Workout ja Sunny Southside (Of New Mexico) ovat rytmikkäitä raitoja, jotka avaavat levyn vakuuttavasti. Kannuosastolta löytyy osaamista, kun Ippe Kätkä, että Vesa Aaltonen ovat olleet mukana levyn teossa. Kaikkinensa levyn a-puoli on aika timanttinen, De Soto Sweet ja Runnin' out of time rokkaavat mukavasti. B-puolikaan ei jää paljoa jälkeen, helmenä sieltä nousee slovari Francoise.

https://www.youtube.com/watch?v=JqTMRjKu9U4



torstai 8. heinäkuuta 2021

Litku Klemetti ja Antti Autio. 7.7.2021. Tampere.


Olin ostanut jo helmikuussa lipun Litku Klemetin keikalle Tampereen G Livelabiin, mutta sitten tuli koronarajoitukset jotka siirsivät keikkaa, aina heinäkuulle asti. Odottavan aika oli pitkä. Kymmenen kuukautta oli edellisestä livekeikasta, 22 Pistepirkkojen viime syksyisestä vedosta. Ihan piti miettiä, että miten siellä keikalla ollaan? Mitä rajoituksia on päällä ja mihin pöytään saa istua?

Yllättäen G Livelabissa ei ollutkaan mitään merkittyjä istumapaikkoja, eikä ihmisillä maskeja. Apuva! Missä turvavälit ja muut?  Onko homma jo näin vapaata? Nojoo, porukka istui rauhallisesti omissa pöydissään ja käsidesi loiskui entiseen malliin. Niin uskalsin minäkin kainosti istua ihan vieraaseen pöytään. Tosin yskimättä, puhumatta ja etäisyyteni säilyttäen.

Litkun keikka kesti aikalailla tarkalleen tunnin verran. Se alkoi kahdella ennen julkaisemattomalla biisillä, joista ensimmäinen kuulosti tulevalta Litku-hitiltä. Toinenkin uusi styge oli ihan mukiinmenevän kuuloinen. Kolmantena soi uudelta Kukkia Muovipussissa (21) levyltä löytyvä Kateellinen lapsille, joka oli keikan parhaimmistoa. Myös uuden levyn Tour de France soi  menevästi. Oli yllättävää, että uusimmalta levyltä kuultiin vain neljä biisiä, edellisten lisäksi Poikien kyyneleet ja encorena soitettu Mona. En tiedä onko artisti jo hivenen kyllästynyt uusimpaan levyyn?

Kyse saattoi olla toteutuksestakin, että kaikkia uuden levyn diskovoittoista materiaalia ei soitettu, sillä Litku oli tällä kertaa liikkeellä duo-muodossa, vain kitaristi seuranaan. Kitaristin ja Litkun yhteispeli ei toiminut täysin saumattomasti, tuntui että kaikista biiseistä ei saatu sitä parasta irti, erityisesti viimeisenä kuultu Kimalteleva Mekko jäi jotenkin puolivillaiseksi. Kitaran slide-viillot ja Litkun urkusoundi eivät aina kohdanneet. Olin erottavinaan artistin katseista muutamia pahaenteisiä mulkaisuja kitaristin suuntaan. Saattoi olla palaverin paikka keikan jälkeen...tai sitten ei.

Jos Litku-keikka jäi musiikillisesta laadusta huolimatta vähän jähmeäksi, niin saman illan aikana kerkesin vielä Finlaysonin aukiolle seuraamaan Antti Aution ilmaiskeikkaa. Tämä nuori laulaja- lauluntekijä on tehnyt kaksi hyvää folkrock-levyä: Minä tuon mukanani sateet (17) ja Pihalla tuulee taas (19). Kolmas levy on tekeillä ja siltä kuultiin tällä keikalla kolme näytettä. Yhden uuden kappaleen nimi oli: Pihkassa. Biisi kuulemma julkaistaan elokuussa. Tarttuva ja musiikillisesti ketterä ralli.

Aution keikka alkoi Pihalla tuulee taas - levyn nimikappaleella. Sympaattinen ja vähän ujo artisti esiintyi soolona pelkän kitaran säestyksellä. Surumieliset ja varsin syvälliset kappaleet seurasivat toisiaan. Lyyrikkona pidän Autiota keskimääräistä parempana, ellei jopa erinomaisena. Aution keikka oli varsin varmaotteinen, vaikka artisti kertoi jossain kohtaa jännittävänsä. Mutta jännitys ei näkynyt yleisöön päin.

Reippaan tauon jälkeen livekeikat maistuivat yllättävän...ööh...tavanomaiselta. Livemusiikki ei ollut marinoitunut koronatauon jälkeen elämää suuremmaksi. Ja molemmat iltapäivän artistit olivat vasta lämmittelyvaiheessa. Parempia vetoja on varmaan tiedossa tulevaisuudessa, jahka livetuntuma kasvaa sekä myös yleisö uskaltaa voimakkaammin osallistua. Nyt oltiin korrektisti omissa poteroissaan, eikä tanssijalka paljon vipattanut. Tanssikiellon jäljet ovat syvällä meissä. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia livekeikkoja jos vain koronakehitys pysyy suotuisana. 

https://www.youtube.com/watch?v=mVuvm2lO6DA