keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kraftwerk: Autobahn


Kraftwerk oli minulle aiemmin vain nimi pitäen sisällään koleaa tylsyyttä. Se oli vääräuskoisten harhapolku ja hyvin vähän musiikilliseen nautintoon liitettävä asia. Viimeisen parin vuoden sisällä konemusiikin pioneerin Kraftwerkin levyjä on kuitenkin kulkeutunut levyhyllyyni, ensiksi ei niin mestariteos: Computer World(81), seuraavaksi hyvin suosittu The Man-Machine(78) pitäen sisällään hitit: The Robots ja The Model ja lopuksi alkupään vahva levy: Autobahn(74).

Tämän levyn metsästin loppujen lopuksi kahdeksalla eurolla discogsilta. Kyseessä on originaali eurooppa-painos. Lievästi särähtelevä Philipsin vinyyli on täynnä yli 40 vuoden takaista tunnelmaa, mutta toisaalta hyvin ajattomalta kuulostavia säveliä. Sähköhän ei tietenkään vanhene.

Autobahn(74) albumin ykköspuolen täyttää yli 20 minuuttia pitkä nimibiisi. Kuuntelen sen ensimmäistä kertaa elämässäni, kokemus on valtava, lumoudun täysin biisin alati nousujohtoiseen tunnelmaan. Miten tämä eeppinen klassikkokappale on voinut jäädä minulta kuulematta?

Kevät on selittämätön, se rutisee vienosti muovin pinnalla. Se on yksinkertaista ja elektronista, se on sähköä ennen kuin sähkö oli kaikkialla, se on koneellista tunnetta, se on automatka ajan lävitse, se on kouraisu alitajuiseen muistiini, asioihin ja tunnelmiin joiden, olemassaolosta en tiennyt mitään.

Wir fahr'n fahr'n fahr'n auf der Autobahn, se on automatka ajassa, tunnelmallinen ja hypnoottinen, isän ja pojan yhteinen, koko perheen kevätmatka kristallin kirkkauteen, avara piknik-aukea, vieraita kirjaimia, sanoja, tunnelmia joita aikamme järki ei pysty selittämään.

https://open.spotify.com/album/0DzC0tyowMi2O9QfkDRvfJ

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

Tässäpä varsin outo äänite, Jukka Nousiaisen uutuus: Jukka Nousiainen(16), joka on julkaistu pelkästään kasettina. Nousiaisen tapauksessa tässä ei ole mitään outoa, sillä artistin back-kataloogista löytyy useita pienen painoksen kasettijulkaisuja.

Ensi reaktio kasetista on se, että ompas lämpimän tuhnuiset soundit. Tavallaan tämä oli tiedossakin, koska Nousiainen selvästi arvostaa tällaista lo-fi-estetiikkaa, jossa soitannon, tuotannon, sovituksen ja esityksen rosoisuus on tietoista ja selkeä tyylillinen valinta. Kysymys kuuluukin, että saako äänitteestä tarvittavaa nautintoa näistä tuotannollisista ratkaisuista huolimatta?

Ensimmäiset kuuntelukerrat toivat mieleen Neil Youngin nuotiolla, itseasiassa mietin, että mistä ihmeestä kappaleen Kohti Kaukaista Tähteä hyvin tutunkuulinen sointukuvio on oikein napattu? Niiloltapa hyvinkin, nimittäin Freedom(89) albumin kakkosbiisistä Crime In The City. Epäilen, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen lainaus. Sattumaa kenties?

Kasetilla on kahdeksan melko pitkää kappaletta, joista edellä mainittu Kohti Kaukaista Tähteä edustaa parhaimmistoa. Myös kappaleet Lonely Rider, Pitkää Heinää ja levyn lopettava Rypäleet On Kerättävä Maailmalta jäävät mieleen hienoina veisuna...ja eivätkä ne neljä muutakaan biisiä huonolta kuulosta.

Olen kuunnellut kasettia viikon ajan useita kertoja päivässä, sekä stereoiteni ns. paremmalla kasettidekillä, että työhuoneeni kulahtaneella vanhalla Panasonicin dekillä. Ei se soundi siitä paremmaksi tai pahemmaksi muutu. Samaan aikaan ihmettelen ja kunnioitan tätä ratkaisua, julkaista tämmöinen rososoundinen kasetti, eikä mitään muuta ääniteformaattia. Totuus lienee se, että keväämmällä levy ilmestyy ainakin vinyylinä, kenties cd:näkin. Vaan onko soundi samanlainen näissäkin äänitteissä, haluaisiko artisti ns. tuotetumpaa ääntä? Epäilen.

Näistä soundillista mietinnöistä huolimatta voin todeta, että levy on biisillisesti vankkaa tekoa. Itse biisi ratkaisee, jos se on tarpeeksi hyvä, niin ei soundilla ole paljon väliä. Tämän kasetin suhteen olen jo aiemmmin todennut, että kyseessä on tosiaankin vahva nippu hyviä biisejä, ellei jopa klassikkosellaisia. Epäilen myös, että kaikkea kasetin musiikillista laatua en ole osannut vielä sanallistaa. Hurmokselliset sanani jäävät vielä ilmaan.

Eniten tällä hetkellä polttelee päästä Nousiaisen keikalle ja kuulla nämä oivat uudet laulut livenä. Olisiko tämä jopa ovela suunnitelma saada kuulija keikalle, kun kasetin kautta ei saada koko dynamiikkaa kuuluville, niin kuulija on pakotettu tulemaan keikalle tsekkaamaan tilanne.

Niin, jotta kuulisit tätä musiikkia, sinun on etsittävä se jostain. Ei youtube- ja spotikkalinkkiä tällä kertaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kasetin paluu


Erityisen vanha Maxell-kasetti vuodelta 1989 ilman kappalelistaa. Hyvin tuhnuinen soundi, kyseessä on huonolaatuinen kasetti joka on lojunut vuosikausia ulkovarastossa muovikassin pohjalla. Onko tässä kasetissa enää mitään, onko tässä henkeä, onko dynamiikkaa, onko Musiikkia?

On musiikkia. Se viehättää, vaikka kappaleet ovat niitä ilmeisiä. Mutta se tuhnuisuus, se lämpö, se nuoruus, ne rockradion harvat ohjelmat, miten suurella tunteella ja ajatuksella nämä veisut on tähän kerätty. Simple Mindsia, Dire Straitsia, Animalsia, Fine Young Cannibalsia…ja yksi kaunis balladi jota en tunnista, en esittäjää, en nimeä. Mikä erityislaatuinen mysteeri, että vielä löytyy tällaisia hautautuneita helmiä.

Outoa. Miksi kuuntelen huonolaatuista kasettia ja sen ilmeisiä biisejä kun musiikin digitaalinen taivas retkottaa avoimena edessäni. Siksi juuri koska näissä kaseteissa olen minä, se nuori hapuileva teinipoika joka haki musiikin kautta väylää maailmaan, sormi hikisenä vanhan Philips-mankan rec-nappulalla. Se oli tärkeää silloin, se on edelleen tärkeää, se on kirkkainta nostalgiaani. Tosin voiko nostalgia olla koskaan kirkasta, ehkä vähän sumuista ja sameaa, valtava tunnejöötti joka kierähtelee rintakehässäni.

Uuh, seuraavaksi Maxell tarjoaa yllättävän cover-version Rollareiden Stupid Girl-kappaleesta. Tämä oli jokin suomalainen artisti, kenties BigBoy? Olikohan? Oli se. Nykyisin tästä Big Boyn sinkusta joutuu pulittamaan 20 euroa. Mielenkiintoinen kasetti joka jatkuu suomiosastolla: Pelle Miljoona. En tunnista biisin nimeä, tunnistan sittenkin: Euroopan Valot. Levy on Rakkaudesta Elämään(81). Liian vähän olen Pelleä kuunnellut elämäni aikana. Kasetti loppuu kömpelösti tekemääni medleyhin: Jimmy Pagea, Allmania, Bandia, Elvis Costelloa, Aerosmithiä, Keith Richarsia ja Lynnäreitä.
 
Ei tässä kaikki kaseteista. Alkuviikosta osti Jukka Nousiaisen uuden kasetin: Jukka Nousiainen(16). Kyllä vain. Ihka uuden kasetin. Tässä tuotoksessa on se hauska puoli, että Nousiaisen uutta levyä ei ole toistaiseksi julkaistu missään muussa muodossa.
 

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Roy Harper: Folkjokeopus

Useimmiten se levy, jota on pitkään metsästänyt, joka on mielessä kasvanut elämää suuremmaksi keräilyn kohteeksi, osoittautuukin pienen luokan pettymykseksi. Näin ajattelin kun vihdoin ja viimein sain hommattua itselleni Roy Harperin klassikkoalbumin: Folkjokeopus(69).

Roy Harper (s. 12. kesäkuuta 1941 Manchester) on englantilainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikki on lähellä folkia ja englanninkielisen laululyriikan parhaimmistoon kuuluvat tekstit lähes poikkeuksetta yhteiskuntakriittisiä.(Wikipedia)

Tämän vuoksi onkin varsin mukava todeta, että ihan täysiverinen klassikkohan tämä onkin. Levyä olen pyöritellyt tasaisen varmasti perhe-elämän pienissä ja siunatuissa välitiloissa, ruuanlaiton, leikittämisen, iltasadun lukemisen ohella. Lyriikoista en ole vielä saanut sen isompaa otetta, vaikka sitä pidetäänkin Harperin vahvimpana puolena, mutta itse musiikki vaikuttaa monipuolisella laadullaan.

Aloituskappaleessa Sgt.Sunshine yhdistyy jännällä tavalla Dylan ja Beatles ja biisi on muuhun herran tuotantoon nähden erilaista kamaa. Hieno kappale. Mutta ei läheskään niin hieno kuin seuraava kappale: She's The One. Tässä ollaan heittäytyvässä ja taianomaisessa folk-tunnelmassa, jonka vain Harper taitaa. Laulu kaikuu muiden instrumenttien kanssa viattoman levyn kuuntelijan sisäavaruudessa, viekoitellen ja nauliten musiikkimakuni pitämään näitä säveliä ja tätä hetkeä elämää suurempana. Aivan upea, läpeensä vaikuttava biisi.

Välinoottina voin sanoa, että tätä levyä ja näitä kappaleita et löydä Spotifysta, Youtubesta tietty löytyy kaikki, mutta kuten tiedämme, niin se ei korvaa tätä Libertyn originaalin lp-levyn tuottamaa uniikkia nautintoa. Levy pitää sisällään 8 vahvaa biisiä(jenkkipainos 9). Pääpaino on kiehtovassa ja hienosti kitaralla soitetussa folkissa. Uskoisin levyn olevan aika iso vaikuttaja useammallekin nykymuusikolle. Harper onkin tunnettu enemmän muusikkopiireissä, kuin isomman kaupallisen yleisön keskuudessa. Väitetään, että Harper on kaihtanut suurempaa menestystä ja tehnyt asiat levy-yhtiöiden kiusaksi oman pään mukaan.

Levy huipentuu liki 18-minuuttiseen pääteokseen McGoohan's Bluesiin. Lähin vertailukohta tässä biisissä ja osittain koko levyssä on Bob Dylan. Pitkiä, rönsyileviä ja sisältörikkaita kappaleita sillä erotuksella, että Harperin tekstit ovat enemmän ja avoimemmin yhteiskuntakriittisiä kuin Dylanin tekstit. Muun muassa Jethro Tullin Ian Andersson pitää Harperia ehkä parhaimpana lyyrisena englanninkielen taitajana. Niin, tähän nähden en voi kun ihmetellä kuinka hienosti musiikin magia välittyy ilman herran kehutun lyriikan sen syvällisempää ymmärrystä. Eipä silti, tämäkin herkullinen tutkimustyö on edestä löytymässä.

Tässä näyte miehen kitaransoiton ja omintakeisen laulun taiasta. Youtube-videon alta löytyy tieto(?), että tämä ja pari muuta biisiä on purkitettu vuonna 1969 Norjan televisiolle. Harper ei itse muista, että olisi tehnyt nämä biisit Norjan televisiolle, paikallinen promoottori Morten Nilssen kommentoikin asiaa linkin alla: No wonder Roy can't remember when and where, there was a lot of smoke in the air in those days.