Pimeys, Herwood Stage & Bar, Tampere. 14.3.2015.

Olen nähnyt suomirokin tulevaisuuden ja se on Pimeys. Löyhästi lainaten, löylyä kiukaille heittäen, tästä sisältörikkaasta musiikista vaikuttuen. Upouusi rokkibaari Herwood Stag & Bar Tampereella sai lentävän startin kun suomirokin yksi uusimmista toivoista: Pimeys saapui baariin ns. avauskeikalle. Hesarin levyarvio tammikuulta http://www.hs.fi/arviot/levy/a1421151557542 kehuu bändin uutukaista levyä: Aika Tihentyy(15), mutta puhuu myös karisman puutteesta. Näin ollen oli mielenkiintoista nähdä, että millainen on bändin livekunto.

Ennen pääaktia lavalla esiintyi kaksi itselleni varsin vähäisiä muistijälkiä jättänyttä bändiä. Pimeys aloitti keikan noin puoli yhden maissa. Ensitahdeista kävi selväksi, että nyt on laadukas bändi lauteilla. Biisit olivat järjestään hyvänkuuloisia ja keskittyivät uuden levyn materiaaliin, joista esim. Salaisuus, Nuoruuden Kaupunki, Hetki Vielä, Nostokurjet ja Meeri toimivat hyvin livenä.

Esikoisalbumin Muut on jo menneet(13) ketterä hittibiisi Elämä Kiinnostaa hukkasi keikalla nerokkaan kitarariffinsä, mutta hyvä fiilis ja yhteissoitto korjasi paljon. Myös bändin ns. nimikkobiisi Pimeys näytti voimansa livenä, puhumattakaan majesteetillisesta Asema -biisistä, eka levyn kiistattomasta helmestä.

Kokonaisuudessaan keikka kohosi komeasti plussan puolelle. Oli hienoa olla nuoren rockenergian lumokentässä. Raikas ja itseensä uskova liveote kohotti mukavasti odotuksia bändin tulevaisuuuden materiaalia kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, kun alla on kaksi mielenkiintoista albumia hyvin biisein. Ja se karisma. Kyllä. Sitä löytyi keikalta, urkuri-laulaja Joel Mäkinen ja kitaristi-laulaja Pekka Nisu olivat kaksi ketterää rokkipoikaa, joilta irtosi iloa, ilmaisua ja hyvää soitantaa. Muutamat makoisat särökitarasoolot ja kosketinlirputtelut toivat mielleyhtymiä aina Liekistä jopa The Who:n riffeihin asti.

https://www.youtube.com/watch?v=RhdtF9YrWlY

70-luvun sinkkubileet!

Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)

Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:

The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa

Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.

Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)

Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?

David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.

Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.

The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.

Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?

Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:

70-luvun sinkkubileet

Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi

Dylanismin kourissa

Ymmärrän aika hyvin ihmisiä jotka eivät ymmärrä Dylania, tai eivät saa minkäänlaisia kicksejä hänen musiikistaan. Jos asiaa tarkastelee esteettisellä silmällä tai siis yrittää löytää Dylanin musasta korvaa miellyttäviä elementtejä, niin saattaa tulos jäädä varsin heikoksi. Dylan ei ole kultakurkku, vaan multakurkku. Se me toki tiedetään ja multakurkkuuskin voi olla joskus korvaakin miellyttävää, jopa Dylanin osalta. Entä sitten tämä valtava ylistys Dylanin lyriikoita kohtaan? Mikko Meriläinen meni paljastamaan joulukuun soundin pääkirjoituksessa, että diggailee musaa pitkälti ilman syvällisempää tutustumista artistin lyriikoihin. Rohkea avautuminen kyseisen lehden päätoimittajalta, nostan sille hattua. Enkä väitä, että itse olisin perillä kaikista Dylanin lyriikoista tai edes osastakaan niistä. Miehessä ja musiikissa on vain jotain oudon kiinnostavaa. Kyllähän toki nappailen riimejä ja värssyjä yhdestä jos toisesta Dylan biisistä: "don't you know, the sun can burn your brains right out"
kuten Dylan laulaa erinomaisen Tempest(12) albumin biisillä Long and Wasted Years.

Viime viikkoina olen kuunnellut vaivihkaa työpaikallani(toimistotyön taustalla) viime syksynä ilmestynyttä kahden levyn The Basement Tapes - Raw(14) boxia. Alkuun biisit kuulostivat vain ja ainoastaan puolihuolimattomilta otoksilta erinomaisista kappaleista, joiden potentiaali on tullut julki vasta kun ne ovat saaneet lopullisen levytysversion Dylanin tai näissä sessioissa häntä säestäneen The Bandin toimesta. Esimerkkinä voisi olla esim. I Shall Be Released, joka tällä levyllä kuulostaa melko vaatimattomalta, mutta sen sijaan versio The Bandin Music From a Big Pinkillä(68) on aivan jumalaisen hieno. Sama pätee myös Tears of Ragen (myös löytyy Big Pinkiltä) kanssa, joka tällä levyllä Dylanin esittämänä on vielä varsin vaatimaton tekele, vasta The Band ja kunnon tuotanto sai biisin lopulliseen kukkaansa. Jossain levyarviossa todettiinkin, että tätä levyä ei pidä lähestyä kuin Dylanin studioalbumia, vaan enemmänkin mielenkiintoisena historiallisena ajanjaksona jolloin Dylan suolsi toinen toistaan erinomaisia biisejä ulos The Bandin häntä rennosti säestäen.

Kaikesta luonnosmaisuudesta ja Dylanin naukuvan välinpitämättömästä laulufraseerauksesta huolimatta levy toimii aika mukavasti taustalla. Ensimmäiset tai toiset versiot biiseistä sekä useat täysin ennen julkaisemattomat laulut kaikesta huolimatta pyrkivät tuomaan esille kappaleiden voimakasta potentiaalia. Toiselta levyltä löytyvä täysin ennen julkaisematon Sign on the Cross on pitkä, tummasävyinen ja salakavalasti tenhoava kadonnut Dylan-klassikko.

Palaan vielä hetkeksi viime kesään ja siihen hetkeen, kun jostain syystä en mennyt katsomaan Pori Jatseille Dylanin keikkaa. Jälkeenpäin harmittaa aika tolkuttomasti, koska useamman keikka-arvion mukaan se saattoi olla paras Dylanin Suomen keikoista. Ilkikurinen, energinen ja yllättävä. Bändi oli myös toiminut erinomaisesti. En tiedä tuleeko enää vastaavaa tilaisuutta koskaan?

Tässä kohtaa alan luopua ajatuksesta, että Dylanin keikalle ei voi mennä, koska hän on jo vanha ja äänikään ei varmaan enää toimi. Uusimpana evidenssinä Dylanin äänen yllättävän kovasta nykykunnosta on tämä uuni tuore Franks Sinatra cover-levy: Shadows in the Night(15). Dylan saattaa yllättää myös tulemalla luoksesi yksityiskeikalle, kuten kävi näille ruotsalaisille elokuvantekijöille.

https://www.youtube.com/watch?v=yz_YqEPZW2g

Tulkoon Pimeys!

Vanha keino näyttää toimivan, vasta useampi kuuntelukerta paljastaa musiikin hienouden. Näin on käynyt Pimeys yhtyeen debyyttialbumin: Muut Ovat Menneet(13) kanssa. Löysin levyn viime syksynä onnekkaasti kirpputorilta parilla eurolla, jonka jälkeen olen soittanut sitä harvakseen autossa ja kotistereoissa. Alkuun musa kuulosti sellaiselta ihan jees - osastolta, jolta löytyi ihan mukiin meneviä biisejä.

Alkuvuoden lievä mediamyllytys tuoreen albumin: Aika Tihentyy(15) ympärillä sysäsi kuuntelemaan uudestaan bändiä ja tietty tätä tuoretta plattaakin. Rokkinenäni sanoo, että nyt ollaan kovan kaman äärellä, jota ehkä täytyy alkuun vähän säästellen kuunnella, jotta tuoreus säilyisi. Uuden levyn radiohitit Salaisuus ja Hetki Vielä edustavat konstailematonta ja perinnetietoista suomirokkia. Bändiä on musiikkimedioissa verrattu lähinnä Egotrippiin. Itse nostaisin esiin nimet: Dave Lindholm ja Liekki, ihan kuin Dave laulaisi Liekin häntä säestäessä. No ok, onhan Liekki ihan oma juttunsa, toki tästä puuttuu Okke Komulaisen kosminen kosketinmaalailu ja Janskun kryptiset lyriikat.

Otin siis uudelleen soittoon tämän Pimeyden eka albumin: Muut Ovat Menneet(13) ja PANG! Levy biiseineen napsahti heittämällä tajuntaani. Hämmästelin ääneen kuinka kova biisi Rakennukset ovat ja kuinka tarttuva korvamato taas levyn hittiveisu: Elämä Kiinnostaa. Koko levy kuulosti tosi hyvältä ja sopivasti persoonalliselta. Fiilistäni kasvatti mahdollisuus tämän illan ilmaiskeikasta Tampereen Henry's Pubissa.

Edelleen mietin asiaa, että menenkö keikalle? Keikka alkaa vasta klo:00.30 ja aamulla tarvisi töihinkin mennä. Asiaa ei auta yhtään se, että tässä vaiheessa viikkoa(keskiviikko) perheellisellä on univelkaakin kertynyt varsin riittävästi. Toisaalta toivon, että tuoreen rokin kutsu on sen verran voimakas, että teen uhrauksen oman jaksamisen kustannuksella ja teen täsmäiskun Henry's Pubiin. Onko minussa enää rokkipoikaa nimeksikään? Toinen vaihtoehto on keikka Tampereella 14.3.2015.

Väsymys taisi voittaa...jos joku oli paikalla, niin kertokaa oliko hyvä?

Alkuvuoden musapöhinää!

Aikaiset musaveikkoset madon nappaavat, saavat kiinni tulevan talven ja kevään vankoista vonkaleista. Tuleva vuosi näyttää valoisalta, myös musiikkimielessä. Tolkuton määrä (oletettavasti) hyvää kamaa on valumassa eri julkaisupisteisiin. On tää spotikka, striimi ja jopa fyysinen äänitemuoto. Minkä valitsette? Toinen kysymys: kuunteletteko enemmän kuin yksi tai kaksi biisiä uusilta albumeilta. Väitän...tai ei se mikään väitös ole...aikalailla tosiasia jo, nykyihmisen mielenkiinto riittää 2-3 minuutiksi, sen jälkeen klikataan jo toisiin ulottuvuuksiin. Kuunteleppa keskinkertaista kolmen tähden albumia ahnaasti aikaasi siihen uhraten ja odota että se aukeaa koko musiikilliseen kukkaansa. Et tule tekemään sitä. Teenkö minä? Harvoin, ainakin jos kyse on netin kautta kuuntelemisesta. Nojjoo, nämä musakuunteluviisastelut sikseen ja nokka kohti tulevaa julkaisuvuorta. It's a mountain of music baby and you gonna like it!

Bob Dylan: Shadows In The Night
Maistuisiko levyllinen Frank Sinatra - covereita Bob Dylanin esittämänä? Sitä voidaan miettiä, mutta omasta postiluukusta jo pian kolahtaa kyseinen äänite. Mainittakoon, että Dylan on lahjoittanut 50 000 kappaletta uutta albumia amerikkalaisille seniorikansalaisille AARP nimisen lehden välissä. Samaisesta lehdestä löytyy myös pitkä Dylan - haastattelu.

The Decemberists: What A Terrible World, What A Beautiful World
Bändin edellisestä levystä King Is Dead(11) onkin kulunut jo aika tovi ja se ei jättänyt kovia syviä muistijälkiä. Tällä teksteiltään korkeatasoisella(onks se?) proosarokilla on omat puutteensa ja helposti se lipsahtaa valjuuden puolelle, jos musa ite ei syty liekkeihin. Levyhän on jo maisteltavana Spotifyssa ja kohta tämäkin lätty kolisee postiluukusta. Hyvät kitarat ainaskin levyn eka biisissä: The Singer Addresses His Audience.

The Waterboys: Modern Blues
Mike Scottin luotsaama TheWaterboys palaa taas julkaisukantaan. Luvassa suurta tunnelmaa ja rokin zeniä, mitä se sitten tarkoittaakaan? Toissavuotista Fisherman's boxia en ole vielä hommannut, jossa käytiin 8 levyn voimalla läpi The Fisherman's Blues(88) albumin mittavia sessioita, ajankohtaa jolloin Mike Scottilla oli väylä auki.

Sufjan Stevens:  Carrie & Lowell
Pitkähkön julkaisutauon jälkeen tulee Sufjan Stevensiltäkin uutta kamaa. Vuoden 2010 julkaisut: All Delighted People(10) ja The Age Of Adz(10) jättivät vähän vallinaisen olon, vaikkakin All Delighted Peoplelta löytyy Sufjan-klassikoita, kuten kaunis Heirloom. Ennakkotietojen mukaan uusi levy olisi perinteisempää, eli folkimpaa Sufjania. Hyvä niin.

Noel Gallagher's High Flying Birds: Chasing Yesterday
En ole koskaan ollut mikään valtava Oasis tai Gallagher - fani. Oasiksella oli hetkensä, kourallinen erinomaisia rockbiisejä ja katveeseen jääneet kaksi hyvää viimeistä albumia: Don't Believe The Truth(05) aj Dig Out Your Soul(08) jonka edullisesti löytämäni vinyyliversion myin hetkellisessä mielenhäiriössä kirpputorilla. Täytyy myöntää, että sitä Noelin ekaa sooloa en ole ksokaan kunnolla kuunnellut, mutta tämä uusi  Ballad of the Mighty I biisi vaikuttaa hyvältä varsin hyvältä, ehkä just Johnny Marrin ja kitaransa ansiosta.

Modest Mouse: Strangers To Ourselves
Jollain tapaa outolintu bändi julkaisee harvakseen albumeja, edellisestä taitaa olla seitsemän vuotta.

Scorpions: Return To Forever
Näistä kasarihevibändeistä itseäni eniten miellyttävin Saksan ylpeys palaa keväällä julkaisukantaan. Niin, Scorpions aloitti uransa jo 70-luvun alussa vähän krautrock-hengessä, eli pitkä matka on kuljettu. Jos tulee vielä Suomeen keikalle, niin menen varmasti.

Matthew E. White: Fresh Blood
The Big Inner(13) levyllään läpimurron tehnyt karvainen murisija julkaisee pian uutta kamaa. Muhevampi versio pikku hiljaa urallaan hiipuneesta Badly Drawn Boy:sta.

Gaz Coombes: Matador
The Supergrass - heebon toinen soololevy on ainakin kehuttu joissain medioissa pystyyn.

Brian Wilson: No Pier Pressure
Beach Boysin viimeisin reunion kariutui erimielisyyksiin laulaja Mike Lowen ja muun bändin välillä. Wilson olisi halunnut tehdä vielä yhden rokimman Beach Boys - levyn, mutta Lowe pisti kampihin ja lähti ns. "pizzeria-kiertueelle "Beach Boys - nimen alla, ollen itse ainut originaalijäsen. Näin ollen Wilson-lätty kiinnostaa paljon.

Laura Marling: Short Movie
Vasta 25-vuotta täyttävän brittineidin jo viiden albumi jatkanee tuttua laadukasta linjaansa?  Edellinen Once I Was an Eagle(13) oli jonkin sortin mestariteos, joka on jäänyt varsin vähäiselle kuuntelulle.

Mitä vielä odotan?
Def Leppardilta olisi ennen kesää kai levy tulossa. David Gilmour on luvannut uuden soolon tälle vuodelle. Brian Wilsonin uudella levyllä on jo nimi: No Pier Pressure. Odotellaan julkaisupäivää.
Myös Prodigylta olisi tulossa uusi lätty, kuten myös Faith No Morelta. Toiveissa olisi vielä uutta kamaa: Bruce Springsteeniltä, The Who:lta ja J.Karjalaiselta.
Nämä nimet myös aktivoituvat: Vetiver, The Charlatans, Howlin Rain, Death Cab For Cutie, Elvis Perkins, Two Gallant.

Näillä mennään ja tästä Spotikka-linkistä myös iloa korvalle:

Best of Early Birdies at 2015

Vuoden 2014 vinyylisatoa aka levykassini kerma

Vuosi sitten summasin vuoden 2013 parhaat vinyylilöydökseni. Nyt on vuorossa vuosi 2014 ja mustan kullan parhaat löydökseni. En ole uskaltanut laskea levyostosteni kokonaislukumäärää, pelkään luvun pyörivän viidensadan paremmalla puolella. Tosin iso osa tästä on mennyt jälleen myyntiin, eli pientä levytrokausta on tullut harrastettua. Levyjen jälleen myynti oli kuumimmillaan viime keväänä, jolloin äkkäsin varsin hyvän jenkkimyyjän Discogsilta. Hinnat olivat kohillaan, postimaksukaan ei ollut liian kova isommille lähetyksille (25levyä) ja kun tuon levymäärän sai vielä alle 22 eurolla, niin vältti arvonlisäveron. Eli aika huokeista lätyistä oli kyse. Tuosta jenkkilähteestä lähti upeaa kamaa hintahaarukassa 0,5-2 euroa, kuten Allman Brothers Bandia, Steely Dania, The Who:ta, Kinksiä, Judy Collinsia, Crosby, Stills & Nashia ym.

Levytrokaus tyssäsi Tampereen Itsenäisyydenkadun kovenevaan levytarjontaan kun uusi mainio levyliike Sammakka avasi ovensa ja samoihin aikoihin levydivari Aikakone muutti kyseiselle kadulle. Tähän vielä päälle Bonuskirppiksen lukuisat levymyyjät, niin tarjonta alkoi oleen sen verran suurta, että siinä samalla hinnatkin alkoi tippua. Seurasi kyllästyminen levymyyntiin, eipä tää niin helppoa hommaa olekaan, varsinkin jos siitä on liian tosissaan. Syksy toi mukanaan vielä alenevan euron kurssin ja jenkkitilaukset tyrehtyivät tähän. Viimeisin suuri levyjenostopläjäys oli levymessut Tukholman Solnassa syyskuussa, jonka jälkeen on ollut yksi "levymessulämmittely Kårenilla Turusssa Joulukuussa. Vatsa tuli täyteen, levyhylly myös, want-listalla ei ollut enää kovin paljon päälle ruksittavia lättysiä.

Luodaan siis vielä yksi katsaus menneen vuoden muovikiekkosiin, sen parhaaseen tusinaan:

Rolling Stones: Between The Buttons (67)
Viimeinen kokoelmastani puuttuva Stones-kiekko löytyi sekä levymessuilta Turusta, ett Discogsin kautta Hollannista. Puhuttiin muutamista euroista. Nyt hyllystä löytyy sekä Stereo, että Mono-versio. Lopussa linkittämääni Spotikka-listaan en löytänyt levyn parasta, vain UK-painoksilta löytyvää Backstreet Girl - kappaletta, mutta Connection mielestäni se levyn toiseksi paras biisi
Upea levy, jota seurasi vähän psykedeelinen Their Satanic Majesties Reguest(67)

Iggy Pop: Lust for Life(77)
Myös yksi Want-listan levyistäni josta loppuviimeksi en sitten kovin paljon joutunut pulittamaan. Passenger, Success, Lust For Life, Some Weird Sin...levy on täynnä klassikoita. Ostin näitäkin levyjä kaksi kappaletta, joista toisen luovutin yhdelle rokkidiggarille erittäin laadukkaissa vinyylibileissä(enkä puhu nyt vaatetuksesta).

Kirsty MacColl: Desperate Character(83)
Traagisesti sukellusonnettomuudessa kuolleen englantilaisen laulajattaren harvemmin kuultu ja nähty debyyttialbumi on myös yksi Discogs - saaliitani. Varsin terhakka levy, jolta löytyy yksi pikkuhitti, hauskasti nimetty:  There's a Guy Works Down The Chip  Shop Swear He's Elvis.

Todd Rundgren: Something/Anything(72)
Rundgrenin Todista olen vaahdonnut tässä blogissa aikalailla tarpeeksi ellei liikaa. Joka tapauksessa tämä tupla-albumi on Rundgrenin tuotannon kärkeä, joita tuli myös hommattua vuoden aikana heti kaksin kappalein.

Minnie Riperton: Perfect Angel(74)
Alkuun tietokilpailukysymys: kuka merkittävä suomalainen artisti on tehnyt oman version Minnie Ripertonin kappaleesta: Reasons? Kerrottakoon, että Riperton on Stevie Wonderin löytämän laulaja-lauluntekijälahjakkuus, joka on kuuluisa varsin korkeasta sopraanostaan. Tältä levyltä löytyvä hitti: Lovin You kertoo kuinka korkea Minnien ääni on, koirasi sen ainakin kuulee.

Marvin Gaye: Here, My Dear(78)
Pitkään want-listallani jöpöttänyt Gayen ns. magnum opus, kitkerä erolevy vaimostaan Annasta. Levy löytyi loppujen lopuksi levymessuilta Turusta ja hintaa tällä mint-kuntoisella levyllä oli 20 euroa. Ns. raskaasta eroteemasta huolimatta Here, My Dear on oikein nautittava kuuntelulevy, jossa Marvinin ääni soljuu tutun hunajaisena.

Bob Seger: Back in 72(73)
Segerin Bobin alkupään albumeista joutuu helposti maksamaan viitisenkymppiä ellei ylikin. Myös tämän levyn metsästämine oli kovaa työtä. Loppujen lopuksi löysin levyn tuttuun tapaan Discogsin kautta melko kohtuulliseen 12 punnan hintaan. Rätväkkä levy kaiken kaikkiaan, muun muassa legendaarinen Turn The Page löytyy alun perin tältä levyltä, jonka on tietenkin coveroinut?

Leonard Cohen: Songs of Love and Hate(71)
Rakkauden ja vihan laulut saivat luvan olla viimeinen levy nyt jo täydellisessä Leonard Cohenin studiolevyjen kokoelmassa. Ei tämä huono levy ole. Avalanche aloittaa levyn ylväänä verbaalivyörynä, eikä jatkokaan huono ole.

Temptations: Sky's The Limit(71)
Temptations julkaisi vuosina 1971-73 viisi täysipainoista studiolevyä, joista tämä on ensimmäinen. Levyltä löytyy muun muassa Just My Imagination(running away with me), jonka rollarit ovat coveroineet onnistuneesti Some Girls(78) levyllä. Hieno albumi, jossa aikakauden tyylin mukaan löytyy ns. pitkiä psykedeelissävytteisiä kappaleita, tästä esimerkkinä: Smiling Faces Sometimes, joka kasvaa suorastaan eeppisiin mittoihin.

Mac Gayden: Skyboat(76)
Ostin 80-luvulla Raahesta Makasiini-nimisestä sekatavarakaupasta Magc Gaydenin albumin Hymn To The Seeker(77) viidelläkymmenellä pennillä. Levy oli cut-out kamaa ja melkein meinasin luopua levystä, mutta ajanmittaan se onkin kasvanut hienoksi kuuntelulevyksi. Jazz-rock meets folk. Hienoa kamaa. Skyboat (76)on Seekerin edeltäjä, josta löytyy originaalina yksi rockhistorian merkittävimmistä biiseistä: The Everlasting Love. Levyssä on myös hieno, vähän jopa pelottavakin kansi. Levyä oli suhteellisen vaikea löytää. Onneksi oli Discogs.

The Blue Aeroplanes: Tolerance(85)
The Blue Aeroplanes on pitkän ajan kestosuosikkini, jonka alkupään tuotantoa olen hiljakseen keräillyt. Terhakka kakkoslevy antaa hyvän kuvan tästä vähän proosallisesta puherockista, joka on antanut paljon vaikutteita nykyiseenkin alternative-rock suuntaukseen.

Southside Johnny & The Ashbury Jukes: Hearts Of Stone(77)
Vara-Brucen rätväkkä kolmosalbumi, ehkä hänen uransa paras. Southside Johnnyhan hengaili ihan samoissa porukoissa kuin Bruce Springsteen nuorena ja taisi olla heistä aikaisemmin bänditouhuissa kiinni, oli siis jonkinmoinen paikallinen stara ennen Springsteeniä. Levy on täyttä asiaa alusta loppuun, pitäen sisällään useita Springsteenin Johnnylle luovuttamia biisejä(yllätys, yllätys), kuten nimikappaleen Hearts of Stone. Toinen Johnnylle biisejäruistaillut E Street Bandilainen on tietysti Johnny Van Zant, eli Little Steven. Tavallaan Ashbury Jukes oli bändi jota kautta Little Steven sai omat biisinsä parhaalla tavalla ulos.

Tässä päällimmäiset viime vuoden uhkeasta levysadostani. Alla olevasta kolmesta Spotify-linkistä pääset vielä paremmin ja eri teemojen mukaisesti vinyylivuoteni 2014 helmiin. Nauttikaa laadukkaasta muovista hyvät ystävät!

Vinyl Revolution 1 - 2014 - Old Goods

Vinyl Revolution 2 - 2014 - Smoke Pubs Ok

Vinyl Revolution 3 - 2014 - 80's Bash