70-luvun sinkkubileet!

Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.

Single (suom. yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)

Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:

The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa

Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.

Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)

Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?

David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.

Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.

The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.

Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?

Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:

70-luvun sinkkubileet

Levytori - Tampere Beatles Happening. 19.1.2013

Vuoden ensimmäinen muovinkierrätystapahtuma oli tämänpäiväinen levytori Tampere-talossa, Beatles-tapahtuman yhteydessä. Kojuja oli tällä kertaa selkeästi vähemmän mitä kahdella aikaisemmalla kerralla, mutta meitä levynkerääjäfriikkejä ihan kiitettävä määrä. Nopea silmäys paljasti, että tilaisuudesta ei löytynyt yhtään ”euron laaria” tai ”muutaman euron laaria”. Paikalla oli suomalaisia ja melko hintatietoisia levynmyyjiä. Näkisin, että tämä tapahtuma on pienoisversio varsinaisista levymessuista, joissa on ulkomaisiakin myyjiä.

Vähäisen tarjonnan vuoksi löydötkin jäivät aika vähäisiksi. Mukaan tarttui vain neljä vinyyliä. Kukkarolle ja notkuvalle levyhyllylle tämä oli helpotus. Useilta levymessuilta tutun myyjän laarista löytyi ensimmäinen aarre, aavikkorokin kuninkaan, eli Giant Sand yhtyeen Long Stem Rant(89) viidellä eurolla.

Aikani pyörittyä melkein jokainen(niistä vähäisistä) laari osoittautui pettymyksestä, joko tarjonnaltaan tai hinnoittelultaan. Voi olla, että levykokoelmani on kasvanut sen verran suureksi, että löydöt ovat joka kerta harvemmassa. Paljon on kyse myös ylihinnoittelusta, varsinkin nyt kun vinyylillä on taas nostetta. 70-luvun kuluneesta Motown-tyyppisestä soullevystä on vaikea maksaa vitosta enempää, kun tietää että ulkomailta tai levymessujen ruotsimyyjien laarista ne lähtee parilla ekellä. Toisaalta suomalaisillekin myyjille joskus ihan kannatuksen vuoksi voi maksaa ”ylihintaa”, jotta elinkeino jatkuu ja heitä näkisi seuraavillakin levymessuilla

Levymessut ja levytorit ovat selkeästi keski-ikäisten miesten kohtaamispaikkoja, tavallaan muovinkierrätyspisteitä, jossa vanha tavara vaihtaa omistajaa, myyjän puolella koti tuulettuu ja ostajan sisustus muuttuu alati tukalammaksi pvc-paineen lisääntyessä ja tilkitessä huoneiston vapaat neliösentit. Tässä harrastuksessa on samanaikaisesti jotain surullista, että jotain innostavaa. Kaikki eivät ole keräilijöitä ja se joka keräilijyyteen todenteolla syttyy, niin löytämättömien helmien etäinen kajo saa jaksamaan. Toisaalta vinyyli kooltaan on aika pieni, jos harrastuksena olisi vaikka vanhat autot tai moottoripyörät.

Parhaimmat löydöt tein sympaattisen vanhan herran kojulla, joka tilanpuutteen vuoksi joutui harventamaan levykokoelmaansa. Silmiin osui hetken plärätessäni Stephen Stillsin klassinen Manassas(72) tupla-albumi, tämän Crosby, Stills, Nash miehen kunnianhimoisin ja parhaaksi tituleerattu albumi. Toinen kojun löytö oli myös pitkään etsimäni The Faces-yhtyeen Ooh La La(73). Molemmat albumit olivat liki soittamattomia ja alkuperäisasussaan. Pienen lämmittävän musakeskustelun päätteeksi yhteishinnaksi sovittiin 25 euroa, joka näistä rokin klassikoista ei ole todellakaan liikaa. Mukavaksi lopuksi palasin vielä ensimmäisen myyjän kojulle, jossa silmiini osui Jeff Beck Groupin Orange Album(72). Pikku tingillä hinta putosi kahdeksasta kuuteen euroon.

Viimeisimmillä levymessuilla olen ollut havaitsevinani pienoista ”levymateriaalin” puutetta, ihan kuin myyjillä ei olisi reservissä riittävästi levyjä kysyntään nähden? Onhan vinyylien keräys koko ajan ollut lievässä nousukiidossa, messuilla liikkuu myös paljon nuoria(20-30v) levynkeräilijöitä, jonkin verran naisiakin. Toisaalta itse on kokenut aika valtavia elämyksiä joillakin menneillä levymessuilla ja muilla levynkeräysmatkoilla, että vähän vaatimattomammat messut eivät täytä omia odotuksiani. Tähän liittyen mielessäni on hurja suunnitelma, Skandinavian suurimmat levymessut Tukholman Solnassa helmikuun lopulla. Niin, jos tälle reissulle tulee lähdettyä, palatessani on kai syytä sitten perustaa oma levykauppa? Nimi olisi jo tiedossa.