Miksi kirjoitan blogia?

Nousee tuo tuttu kysymys taas esiin. Miksi ihmeessä jaksan ja viitsin kirjoittaa blogia? Olen tehnyt sitä kohta viisitoista vuotta ja edelleen löytyy syy raapustaa jotain tänne. Saman kysymyksen esitin vaimolleni, noh vastaushan sieltä tuli: - kirjoitat varmaan sitä ennen kaikkea itsellesi? Kyllä. Ennen kaikkea itselleni, muuten en olisi jaksanut viittätoista vuotta pakertaa näitä juttuja. 

2000-luvun alkupuolella bloggaaminen oli suosittua. Musiikkiblogeja oli pilvin pimein, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Tuohon aikaan etsin nälkäisesti uutta musiikkia ja näin ollen vietin aikaani paljon erilaisilla blogisivustoilla. Yhä edelleen huomaatte tämän blogin oikeassa yläkulmassa linkkejä näihin legendaarisiin ja suurimmaksi osaksi jo lakkautuneihin blogeihin. Mukava huomata, että vanhoihin kadonneihin levyihin perustunut Rising Storm on vielä kutakuinkin aktiivinen: http://therisingstorm.net/ Tuolta tuli löydettyä monta kadonnut levyä...ja ladattua mp3:sia.

Moni bloggaaja on kai menettänyt kiinnostuksensa...tai sanottavansa. En väitä, että omakaan sanominen olisi kovin omaperäistä, sellaista mukavaa setäretroiluahan tää on ja enimmäkseen omilla mukavuusalueillani, joita on sentään enemmän kuin yksi. Tein vähän aika sitten netissä liikkuvan leikkimielisen testin, jossa määriteltiin oma henkinen ikä musiikinkuuntelussa. Minun oli 45-55, eli omassa ikähaarukassa ollaan. Sanoisin, että oman ns.talteen kirjoittamisen lisäksi blogiani pitää hengissä omituinen sinnikkyys. Kun ajat ovat vaikeat, niin jostain nousee ...rkele ja käskee kirjoittamaan, saamaan asiat jollain tapaa liikkeelle. 

Homesickhoundsin perustin vuonna 2007 yhdessä kaverini A-Houndin kanssa, joka siirtyi alkuvuosien laadukkaan kirjoittamisen jälkeen taustalle vaikuttamaan ja viljelemään nasevia kommentteja musiikista. Ajoittain A-Hound on tehnyt comebackeja blogiin ja tällekin vuodelle sellainen otetaan kernaasti vastaan. Blogissa on ollut meidän kahden lisäksi myös kirjoittajia, kuten V-Hound, E-Puppy ja eräs, jo edesmennyt Marko...joka paljastui alter-egoni kautta toimivaksi shetlanninlammaskoiraksi. Tässä yksi Markon ensimmäisistä postauksista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=marko

Blogin kymmenvuotiskarkeloihin painettiin oma pieni kirjanen (kts.kuva) ja tällekin vuodelle on suunnitteilla jotain vastaavaa, mutta katsotaan miten tänä vuonna käy, tuleeko mitään julkaisua?

Haluaisin sanoa, että blogi elää ja hengittää, muste virtaa nälkäisenä paperille. Näin ei aina ole, mutta niin pitkään kun musiikki jollain tavalla koskettaa allekirjoittanutta, niin hätää ei ole. Ja kun veteraanit aktivoituvat, kuten Jukkakin tänä perjantaina.

Mitä se syksy soittaa? aka Ylikypsiä syyshedelmiä

Se soittaa äitiemme kadonneita lauluja

muistilihaan kuivuneita tarinoita

polvella keinuvia muistoja

isiemme kuhmuisten käsien rokkaavia silityksiä

kivettyneiden kylkiluiden kitarasooloja

seitsemänkymmenenvuoden ylittävien musikanttien urotekoja

vielä kerran estradille nousseiden dinosaurusten korahduksia

Ja vielä kerran haluan kuulla sen äänen

Jo pitkälle ehtinyt syksy on ollut kauniin sadonkorjuun aikaa. Marraskuun hyytynyt maa puskee esiin ylivuotisia maa-artisokkia, vanhoja soivia penteileitä, pitkän linjan pelimanneja, musiikin ammattilaisia ja liian tuttuja hahmoja.

Kuka odotti Abban paluuta? Minä en ainakaan. Uusi levy Voyage (21) tuli aikalailla puskista. Herkkä balladi I Still Have Faith In You sulatti jään, poppaavampi Don't Shut Me Down soi jo jossain lasten elokuvassa, niin tyttäreni väittää. Muuten levy on tuttua ja niin tervetullutta Abbaa. Osa huttua, osa toimivaa. Voulez-Vous levyn sessioista pelastettu Just a Notion soi myös pirteästi. Levyn lopettava ylevä Ode To Freedom muodostunee myös yhdeksi Abban iskusävelmäksi.

Seuraava ääni tulee haudan takaa, sillä David Bowien kaksikymmentä vuotta sitten hyllylle jäänyt albumi: Toy (21) näkee päivänvalon tänä syksynä. Levyn ensimmäinen maistiainen on kulkeva ja tutunoloinen. En vastustele. Bowien spotify-profiili näyttää olevan muutenkin väärällään ties mitä live- ja deluxe-albumeita. Iso nimi myy edelleen.

Rollareiden Tattoo You(21) deluxe-painos ilmestyi pari viikkoa sitten. Levyllinen arkistojen aarteita lätkäistään varsinaisen levyn kylkeen. Troubles A Comin' on cover-kappale, kappale löytyy alunperin The Chi-Lites bändin albumilta I Like You Lovin' Do You Like Mine? (70). Uudet, vanhat veisut ovat ns. hybridimallia, Mick ja Ronnie lisäsivät lähteiden mukaan kesällä niihin puuttuvia vokaaleja ja kitaroita. Levyltä löytyy muun muassa Start Me Up:n alkuperäinen reggaeversio, joka oli tyrkyllä jo Black&Blue(76) albumille. 

Onko Wasted Days on hukattua aikaa, jo hukkaan joutuneilta biisintekijöiltä. Ei kai nyt sentään. John Mellencampin tulevaa (ensi vuonna julkaistavaa) albumia ennakoiva kappale on tekijänsä näköinen ja kokoinen. Brucen duetointi tässä on mielestäni tarpeetonta, vaikka kahden ikisuosikkini kohtaaminen on suorastaan liikkuvaa, mutta Brucen tulkinta ei tuo tähän mitään lisää. Sanoisin jopa, että Brucen ääni ja preesens ei ole tässä parhaassa terässä, toisin kuin viime syksyisellä erinomaisella Letter To You (20) levyllä. On huhuiltu, että Bruuussellakin ois levy tulollaan. Saapas nähdä.

Elton John yllättää positiivisesti. Finish Line on pitkästä aikaa mieleenpainuva ja varsin energinen biisi maestrolta. Syynä tähän on Stevie Wonderin läsnäolo biisissä. Mitä upeaa laulua ja huuliharpun soittoa. Loppupuolella kappale lähtee suorastaan lentoon Stevien käsissä ja huulissa, niin että Elton jää kähisemään taustalle. Lokakuun lopulla julkaistu Lockdown Sessions (21) on koottu koronavuoden aikana nauhotetuista duetoista ja siitä ei edes pitänyt tulla levyä. 

Sting kuulostaa pitkästä aikaa pirteältä ja relevantilta. Niin, milloin viimeksi kuuntelin Stingiä? Ehkä vuonna 1999. Jokin Sting-mitta täyttyi ja vuosien varrella artistin musiikki ja ennen kaikkea tunnistettava laulutyyli alkoi vieraannuttaa. Uutta levyä pukkaa, varmaan aika pian?

Rod Stewart on ollut 2010-luvulla varsin aktiivinen, trilogia: Time, Another Country ja Blood Red Roses ovat kovaa kamaa, etenkin jälkimmäisestä pidän paljon. One More Time on uusin vitaliteetin osoitus, kai nyt seiskavitosellakin seisoo ja komeasti. Sitäkö se rotukka yrittää sanoa? Ainakin videolle on valittu vanhaan malliin nuoria blondeja typyköitä, joka voi olla tosin fiittaus oivallisen toksiseen Hot Legs videoon...tai oikeastaan ihan mihin vaan Rodin musavideoon. Marraskuussa ilmestyvä vaatimattomasti nimetty The Tears of Hercules (21) on varmaan sitä ittiään, parhaalla tavalla tunetettua ja terästettyä elämännestettä.

Dylanin arkistojen ovet ovat taas selällään. Springtime in New York on Bootleg Seriesin kuudestoista osa ja se käsittelee vuosia 1980-1985, levyjen Shot of Love(81), Infidels (83) ja Empire Burlesque (85) sessioita. Mielestäni kaikkien noiden levyjen alkuperäistoteutukset ovat joko vaisuja tai tuotannolla pilattuja. Shot of Lovessa on rootsia, mutta on jotenkin biiseiltään köpöinen levy. Mark Knopflerin tuottama Infidels on taas tunnelmaltaan yhtenäinen, mutta jää polkemaan paikalleen. Empire Burlesquella on vahvoja biisejä, mutta tuotanto on silkkaa kasaria, sen huonoimmassa merkityksessä. Poikkeuksena akustisesti vedetty Dark Eyes. Bootleg-paketin ennakkomaistiainen Foot of Pride on lupaava...ja kappas, itseasiassa koko levy on jo ulkona. Eikun mars levykaupoille!

Eikä tässä kaikki, alla oleva soittolista antaa täkyjä tärppejä tästä hetkestä ja tulevaisuudesta, eli menneisyydestä. Vanhat jaksakoon vielä heilua. Tosin joukossa on muutamia nuorentavia ääniä, mutta saman nostalgiatyylilajin ammattilaisia. Sitä uutta U2:sen biisiä en tähän listaan sitten laita.

https://open.spotify.com/playlist/5WN1xi4HBQznACJk2RlGQb?si=e335e90f172545b5