Jukan hittijuna maltillistuu

Tuore albumi Sä Kuljetat Mua (18) on luontevaa jatkoa J.Karjalaisen pitkälle uralle. Viisi vuotta sitten ilmestynyt menestyksekäs paluualbumi Et Ole Yksin (13) käsitteli onnistuneella ja hitikkäällä tavalla alterego-Markkua ja hänen monia sivupersooniaan. Pohjana levylle oli 70-luvulla ilmestynyt Reima Kampmanin kirjoittama sivupersoonia käsittelevä teos, joka oli tehnyt Jiihin suuren vaikutuksen. Tuon levyn monsterihitiksi nousi veikeästi sanoitettu Mennyt mies. Et Ole Yksin albumia seurasi hieman vaisumman vastaanoton saanut, tosin täydellisen rullaavalla karjalaissoundilla ladattu: Sinulle Sofia (15). Tosin tämäkin levy poimi yhden jättihitin, koskettavan tarinan Stindebindestä.

Karjalaisen luottobändi on uutukaisella suorastaan murhaavassa lennossa. Jo pelkästään Mikko Lankisen alati tyylitaitoinen ja niukka kitarasoundi tekee soundista mieleenpainuvan, puhumattakaan muun bändin yhteenhitsautuneesta soitosta, jotka täydellisesti kuorivat esiin Jukan taiteellista visiota. Oikeastaan koko J.Karjalaisen uraa on leimannut hyvät taustabändit, aina Mustista Laseista Electric Saunan kautta nykyiseen kokoonpanoon.

Juhannuksen alla julkaistu pilottisingle Tule kesäyö tarjosi rauhallista ja ei niin hittipitoista J.Karjalais-soundia. Alkusyksystä julkaistu toinen maistiainen Tummansininen seuralainen vei tunnelmia vienosti konemusiikin suuntaan pienellä Kraftwerk-viballa. Selkeästi jotain erilaista oli tulollaan, jos näitä kahta biisiä vertaa edellisen Sinulle Sofia levyn harmoniseen ja osin hieman sisällöttömään tunnelmaan.

Kun levy ilmestyi, niin siltä ei löytynyt ensikuulemalta ilmiselviä J.Karjalais-hittejä. Sirkka Lautamies niminen kappale on noteerattu monessa aiemmassa levyarviossa yhtenä levyn huippukohdista. Allekirjoitan tämän. Lauluntekijän studiona toimivan Keltaisen talon vintiltä löytyneen satavuotiaan kasviston alaviitteessä lukenut mysteerihenkilö lopulta paikannettiin ja Sirkka Lautamiehen omaiset todensivat henkilön olemassaolon. Sirkan ja edellä mainittujen maistiaiskappaleiden lisäksi levyn vahvaa biisillistä antia edustavat ainakin rytmikäs Gunpowder Cha Cha ja juureva Rosetta.

Omasta mielestäni levyn paras kappale on Luulei, ovelalla tavalla rytmikäs ralli, jossa nainen tanssii tuhon runtelemassa maisemassa kaulassaan valkoinen luulei-koru. Tässä myös säveleltään kiemuraisessa ja puheosuuksia sisältävässä kappaleessa Jukka osaa hypätä onnistuneesti ulos omalta mukavuusalueeltaan. Luulei palauttaa mieleen kokeellisen Marjaniemessä (01) albumin parhaat palat aina falsettiosuuksineen.

Sä Kuljetat Mua (18) albumin henkisenä serkkuna voidaan sittenkin pitää artistin uran ensimmäistä sooloalbumia Mustien Lasien jälkeen, melkein unohduksiin jäänyttä: Keltaisessa Talossa (1990) levyä. Molemmissa albumeissa on yhtä aikaa sisäänpäinkääntynyt, mutta rento tunnelma. Myös Keltaisessa Talossa levyltä ei irronnut ilmiselviä hittejä, vaan se osoitti, että artistille tärkeintä on tehdä jotain sellaista mistä itse pitää. Tämän oman hyvän fiiliksen vaaliminen tulee esille myös uudella levyllä. Rento ja kiiretön tunnelma on juuri sitä mitä Karjalainen osaa parhaiten tarjota meille elämänkiireissä ja ahdistuksissaan sinnitteleville kansalaisille. Haastattelujen mukaan J.Karjalaisen biisintekoprosessi on myös varsin kiireetön ja hän pyrkii karsimaan liialliset ärsykkeet pois biisien teon aikana. Tämä tekemisen hitaus voi olla yksi syy Karjalaisen näinkin pitkään kestäneeseen laadukkaaseen taiteelliseen uraan.

Pienenä kritiikin sanana voi mainita levyn vain 36 minuutin keston. Nykyään artistien (tai levy-yhtiöiden) on tapana viilata kaikki rönsyt pois ja tuunata levyistä turhankin lyhyitä. Melkein tulee ikävä niitä 90-luvun vuosia, jolloin cd-levyn kaikki 74 minuuttia täytettiin kaiken maailman piilobiiseillä ja loppupulputuksilla. Nykyisin kaikki on valitettavan täsmämitoitettua, jopa musiikki. Onneksi albumiformaatti ei ole sentään suostunut kuolemaan, vaikka musiikkiteollisuus suosiikin nykyisin enemmän suoratoistopalvelujen kautta soitettavia yksittäisiä biisejä.