Miksi kirjoitan blogia?

Nousee tuo tuttu kysymys taas esiin. Miksi ihmeessä jaksan ja viitsin kirjoittaa blogia? Olen tehnyt sitä kohta viisitoista vuotta ja edelleen löytyy syy raapustaa jotain tänne. Saman kysymyksen esitin vaimolleni, noh vastaushan sieltä tuli: - kirjoitat varmaan sitä ennen kaikkea itsellesi? Kyllä. Ennen kaikkea itselleni, muuten en olisi jaksanut viittätoista vuotta pakertaa näitä juttuja. 

2000-luvun alkupuolella bloggaaminen oli suosittua. Musiikkiblogeja oli pilvin pimein, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Tuohon aikaan etsin nälkäisesti uutta musiikkia ja näin ollen vietin aikaani paljon erilaisilla blogisivustoilla. Yhä edelleen huomaatte tämän blogin oikeassa yläkulmassa linkkejä näihin legendaarisiin ja suurimmaksi osaksi jo lakkautuneihin blogeihin. Mukava huomata, että vanhoihin kadonneihin levyihin perustunut Rising Storm on vielä kutakuinkin aktiivinen: http://therisingstorm.net/ Tuolta tuli löydettyä monta kadonnut levyä...ja ladattua mp3:sia.

Moni bloggaaja on kai menettänyt kiinnostuksensa...tai sanottavansa. En väitä, että omakaan sanominen olisi kovin omaperäistä, sellaista mukavaa setäretroiluahan tää on ja enimmäkseen omilla mukavuusalueillani, joita on sentään enemmän kuin yksi. Tein vähän aika sitten netissä liikkuvan leikkimielisen testin, jossa määriteltiin oma henkinen ikä musiikinkuuntelussa. Minun oli 45-55, eli omassa ikähaarukassa ollaan. Sanoisin, että oman ns.talteen kirjoittamisen lisäksi blogiani pitää hengissä omituinen sinnikkyys. Kun ajat ovat vaikeat, niin jostain nousee ...rkele ja käskee kirjoittamaan, saamaan asiat jollain tapaa liikkeelle. 

Homesickhoundsin perustin vuonna 2007 yhdessä kaverini A-Houndin kanssa, joka siirtyi alkuvuosien laadukkaan kirjoittamisen jälkeen taustalle vaikuttamaan ja viljelemään nasevia kommentteja musiikista. Ajoittain A-Hound on tehnyt comebackeja blogiin ja tällekin vuodelle sellainen otetaan kernaasti vastaan. Blogissa on ollut meidän kahden lisäksi myös kirjoittajia, kuten V-Hound, E-Puppy ja eräs, jo edesmennyt Marko...joka paljastui alter-egoni kautta toimivaksi shetlanninlammaskoiraksi. Tässä yksi Markon ensimmäisistä postauksista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=marko

Blogin kymmenvuotiskarkeloihin painettiin oma pieni kirjanen (kts.kuva) ja tällekin vuodelle on suunnitteilla jotain vastaavaa, mutta katsotaan miten tänä vuonna käy, tuleeko mitään julkaisua?

Haluaisin sanoa, että blogi elää ja hengittää, muste virtaa nälkäisenä paperille. Näin ei aina ole, mutta niin pitkään kun musiikki jollain tavalla koskettaa allekirjoittanutta, niin hätää ei ole. Ja kun veteraanit aktivoituvat, kuten Jukkakin tänä perjantaina.

Subterranean Homesick Hounds 2007-2014.

Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.

Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.

Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.

Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua

Suosituimmat jutut:
http://homesickhounds.blogspot.com/2014/08/kauko-royhka-boots-klubi-tampere-2282014.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2011/07/artisti-elaa-yleisosta-prince-hartwall.html
http://homesickhounds.blogspot.com/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html

Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html

Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan.  Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.

Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:

Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

Kesälevyä metsästämässä

Wuff, murr, ruff! Kylläpäs kesä onkin suloisesti koetellut, hellepäiviä on ollut enemmän kuin yksi tai kaksi. Koirankuonolaisen arki on sujunut vaihtelevissa merkeissä, tasaista lenkitystä ja ruuan saantia on riittänyt, mutta myös liiallista automatkustelua ja muita stressaavia tilanteita. Ikävää tappaakseni on minun täytynyt kaluta omaa jalkaani ja kuulostella että millaisia rokkisäveliä tämä kesä tarjoaa?

Auuvuvuh! Kovin vähän on tullut todistusaineistoa minkään erityisen hyvän kesärokkilättysen puolesta, aivan kuin tämän kesän ”sitä” levyä ei olisi ilmestynytkään. Luvalla sanoen on ollut vähän vaisua meininkiä, vai onko korvani ja aistini olleet aivan jossain muualla, kuten naapurin kultaisen noutajan Iineksen peräpäässä?

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Alkukesästä vanha herra Paul Simon pukkasi varsin tasavahvan lättysen So Beautiful Or So What markkinoille. Tasoltaan levy pesee monien nykybändien vaisut esitykset. Jonkinlaiseen megakulttisuosioon päässyt Fleet Foxes julkaisi myös ihan hyvän kakkosalbumin Helplessness Blues, toivottavasti tulevan viikonlopun ruisrock-keikka tuo myös levylle lisäarvoa? Täytyy haistella millaisessa mielentilassa isäntäni tuolta keikalta palaa?

Viuau! Kesää kohti mentäessä pienet vauhkot engelsmanni-poikaset, eli Arctic Monkeys julkaisi jo neljännen ja varsin pätevän albumin Suck It And See. Bändihän on paljon muutakin kuin debyyttilevyn kohkaavat biisukat, musiikki on kehittynyt monta pykälää, älkää unohtako tai aliarvoiko tätä bändiä tai muuten syön makkarat kaapistanne.



Keskikesän kuumilla automatkoilla stereoissa soi usein tämä kaunis ja kantrihenkinen kappale jossa laulettiin elämän kauneudesta. Wuhuu, ne olivat hienoja hetkiä, Wolkkarin ilmastointi suhisi täysillä, isäntä ja emäntä mykistyivät kesän kauneimmassa nupussa ja minä poika suhisin myös omassa unisonossani tällä töyssyttömällä tiellä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tuo kaunis biisukka löytyi My Morning Jacketin uutukaiselta Circuital. Käpäläni on kohoamassa yläviistoon, tässäkö olisi tämä kesän levy? Tuo yläpuolen silmä on yhtäkuin levyn kansi...ja tämän hienon musan kyllä jokainen vainukoira löytää, wuf!

Kuuloelimieni liepeitä ovat myös hipaisseet seuraavat alkukesän varsin ravitsevan kuuloiset lättyset: Bon Iver: Bon Iver, Bill Callahan: Apocalypse, Bruce Cockburn: Small Source Of Comfort, Guillemots: Walk The River, Low: C’Mon ja Felice Brothers: Celebration, Florida.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Uusia tuttavuuksia

Wurr, talvisilla teillä on ollut vilskettä ja vipinää, lumipenkoista on löytynyt valtavat määrät herkullisia viestejä. Tämän koirapoloisen himosta väräjävä kuono halajaa tuhansien hajujen perään. Uuhuhuu, minä tiedän, että himokkaat keskitalven nartut ovat liikkeellä, olen ihan varma että minua isommat paimenkoirat odottavat minun ankaraa paimennusotettani, mutta tämä viheliäinen lieka kaulassani estää todellisen tutustumisen aloittamisen.

Wau-uhuu, kaiken kiiman ja ikävän olen joutunut purkamaan rokkisävelien tahdissa, joita näissä huoneistossa perheluvun kasvusta huolimatta on riittänyt. Uusia musiikillisia tuttavuuksia on tarkka korvani erottanut rapian kourallisen verran.

Wuf, Reginan jätkillä oli viime vuonna aikaa pukata markkinoille tällainen mainio New Order – pastissi, eli Shine 2009 – projektin esikoinen Realism(11). Levy soi kuin uudistunut New Order 2010-luvulla, musasta on erotettavissa myös Pet Shop Boys – kaikuja, yhtälailla kuin lämmin muistuma toisesta kotomaamme unohdetusta popaktista, Supperheadsista. Levy on erittäin miellyttävää kuunneltavaa ja sopii erinomaisesti kiireettömiin iltapäivän hetkiin, josko sellaisia tässä maailmassa enää on jäljellä?



Aauuh! Viime vuonna noteerasin Wild Beastin esikoisen hyväksyvällä kuonon nyökkäyksellä, nyt on taas uusi ”Wild – bändi” löydetty, tällä kertaa nimeltään: Wild Flag. Bändin nimeä kantava esikoinen Wild Flag(11) tarjoilee varsin ketterää alternative-rock/poppia. Tämä maistiaisbiisi Romance on saanut hännän ja korvat mukavasti vipattamaan.

Jenkkiläinen psykedeelissävytteinen popbändi Of Montreal on näköjään tehnyt jo pitkän uran, perustettu vuonna 1996 ja albumeja on tippunut tasaisesti. Satunnaiset irtobiisit ovat soineet tässä taloudessa ja uuden platan Paralytic Stalks(12) koukkuisa Dour Percentage tuo mieleen niinkin yllättävän bändin 70-luvun hämäristä kuin 10CC:n. Tutustumisen arvoinen ja keikkaakin näyttää pukkaavan Tavastialla huhtikuussa

Uu-huu, joku ulvoo vielä kovemmin sateessa! Howlin Rain on korviketta Wolfmotherin ja Black Crowesin puutteeseen, eli vähän sellaista rouheampaa rokettirollia progevivahtein ryyditettynä. Itse asiassa tästä bändin juuri ilmestyvästä kakkosalbumista The Russian Wilds(12) tulee usein mieleen Jeff Beck Groupin: Truth(68), varsinkin albumin hitaammissa numeroissa.



Muita musablogeja nuuskien kuononi on laittanut merkille myös seuraavia nimiä: Heartless Bastards, Bowerbirds, Wooden Sky, Ben Kweller ja Release The Sunbird. Paljon musaa puskee koko ajan blogiavaruudesta ja kaikista muistakin tuuteista. Nyt tämä poika ottaa lepoasennon ja torkkuu pienesti ulvahdellen aina seuraavaan aamuun asti, Wauuuh!

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - Klubi. Tampere. 12.1.2018

Uuden vuoden ensimmäinen livekeikkani oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tänään ei kuunneltu setärokkia eikä partaisia singer-songwritereita vaan hypättiin uskaliaasti jatsimman ja afromman kaman pariin. 

Afrojazz Club goes Tampere! Suuren suosion pääkaupunkiseudulla saavuttanut Afrojazz Club saapuu Tampereen Klubille. Afrojazz Clubin housebandin Afrojazz Quintetin vieraina kuullaan spacejazz-afrobeat-avantgardisti Jimi Tenor ja soul-blueslaulaja Charlotta Kerbs.

Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - kokoonpano:
Jimi Tenor, laulu, tenorisaksofoni, huilu, koskettimet
Charlotta Kerbs, laulu
Antero Priha, trumpetti, laulu
Akim Color, congat, talking drum, laulu
Julius Heikkilä, kitara
Daniel Iiskola, basso
Ilmari Heikinheimo, rummut
Alvar Gullichsen, lyömäsoittimet, laulu

Afrojazz Clubin perusti vuonna 2013 taiteilija-muusikko Alvar Gullichsen ja muusikko-tuottaja Marko Roininen Helsingissä. Klubia on järjestetty säännöllisesti pääkaupunkiseudulla Kumpulan Kylätilassa, Korjaamolla ja Storyvillessä.

Afrojazz Club on moninainen ja turvallinen kohtaamispaikka kaiken taustaisille afrobeatin ja maailmanmusiikin ystäville. Sen filosofiana on tarjota esiintymistilaisuuksia Suomessa toimiville monikulttuurisille bändeille ja edistää kulttuurien välistä dialogia taiteellisen yhteistyön hengessä. 
(Tapahtuman facebook-sivusto)

Keikalle houkutteli vanha musiikillinen tuttavuus, Jimi Tenor. Ennen Tenorin osuutta afrokvintetti kera laulaja Charlotta Kerpsin heitti tunnin mittaisen läpeensä laadukkaan keikan. Pääosin rokkikeikkojen kokemuksellani oli vaikeampaa tunnistaa setistä itselleni tuttuja kappaleita, niitä ei tainnut olla yhtäkään. Laulukielenä oli useimmiten englanti, jossain kohtaa swahili. Tämän suomalaisen naisvokalistin osuus yhdessä swahilinkielisessä "balladissa" oli tyrmistyttävän hieno. Laulajattaren äänenkäyttö oli ihan omaa luokkaansa, mutta paljon muuta kuin muotovaliota idols-laulantaa, nyt oltiin jazz-laulun ytimessä, syvässä ja suvereenissa oman äänen hallinnassa.

Kvintetin soitto oli kaikin puolin varmaotteista, kolmen lyömäsoittimen osuus bändissä teki siihen vahvan rytmillisen perustan. Soolot vuorottelivat Antero Prihan maukkaasta trumpetista, aina vokalisti Kerpsin kautta kitaraan ja rytmisoittimiin. Akim Colorin "talking drum" tyylinen laulu soiton ohessa oli mielenkiintoista ja hyvin voimallista. Jotenkin se rikkoi hetkeksi kvintetin luoman rytmimaailman, mutta vahvalla ja päämäärätietoisella otteellaan vei koko pumpun hienoihin improvisatorisiin vesiin. 

Pienen tauon jälkeen kvintetti nousi uudestaan lauteille, nyt Charlotta Kerps oli vaihtunut Jimi Tenoriin. Muuten kvintetti pysyi entisellään. Tenorin olemus oli jännästi maanläheisellä tavalla cool.  Herran pääasiallinen instrumentti oli saksofoni kera mitättömän pienen kokoisen sähköurkusetin. Saksofoni näytti olevan täydellisesti hallussa ja pienestä kosketinlaatikosta taiottiin sopiviin väleihin monenlaista sähköistä ujellusta. Mitään ylimääräistä ei tehty, mutta kaikki osui kohdalleen. Myöskään Tenorin settilistasta en tunnistanut montaa kappaletta. Jälkeenpäin jäi otsalohkooni kummittelemaan kaksi hienoa tsipaletta: Mogadishu Ave ja Magical World. Molemmat Jimi Tenorin & Kabun Kabun levyltä: 4th Dimension(09). Ensimmäinen näistä kappaleista oli jykevä Herbie Hancock tyyppinen torvijatsi, jossa Priha ja Tenor töräyttelivät torviaan mahtavassa unisonossa. Yksi keikan kohokohdista. Mutta illan helmi oli viimeisenä kuultu em. Magical World. Tässä lavalle nousi myös Charlotte Kerps tukemaan Tenorin laulua. Kerps sai mainion soololauluosuuden biisin loppupuolella, josta tuli etäisesti mieleen Pink Floydin Great Gig In The Skyn hieno naisvokaalisuoritus.

Keikan ei-toivottu jälkiseuraus oli se, että koko lauantai aamupäivä meni Tenorin levyjä metsästäessä netistä. Jimi soolotuotanto on muhkea ja kauttaaltaan laadukas. Useista levyistä on ilmestynyt vinyyliversio sekä näiden ohella paljon erilaisia ep-levyjä. Levyjen selaaminen sai suorannaisen ähkyn päälle, mitä ja minkälaista tilasin ja mistä? Pidin levysormeni kuitenkin maltillisena ja klikkasin vain yhden kerran "Place order" nappia, ostoskoriin putosi kolmella eurolla vuosituhannen alun jatsahtava: Higher Planes(02) cd-levy.

Ääniä päivässäni

Ajattelin hieman avata äänimaailmaani, sillä se ei suinkaan vastaa huoneiston yleistä musiikkimakua.

Se lähtee hiljaisuudesta, joka on harvoin täällä, on vaan näitä erikokoisia ääniä joita siedän ja rakastan. Päivittäinen ääniannokseni on hyvin vaihteleva vaikkakin tietyt perussoundit on helppo paikantaa.

Aamuisin herään yleensä isäntäni huokaukseen ja kyljen kääntöön, se on mieluinen ääni minulle, siitä vartti tai puolituntia niin saan aamuruokani. Vessan äänet saavat minut haikeaksi ja vähän turvattomaksi. Tuon pienen kopin oven sulkeutuessa jään yksin huoneistoon tepastelemaan ikävöiden isäntääni tai emäntääni.
Eteisen lipaston pussien kahina saa minut virkeäksi ja toiveikkaaksi, tästä on selkeä jatkumo ulos ja lenkille. Ulkomaailma on täynnä ääniä ja ennen kaikkea tuoksuja, mutta niiden eritteleminen olisi toisen jutun, jopa romaanin aihe.

Päivisin vietän tuntikausia yksin kuunnellen huoneiston sattumanvaraisia rapsahduksia. Seinien takana varsinkin kuulen monipuolista soundimaailmaa. Naapuriin muuttaneen ärsyttävän röyhkeän Sheferin pennun volina saa minut mietteliääksi, muttei vie mielenrauhaani.

Tänään makeimpien päiväunieni huippukohtaan valui säveliä 70-luvun alusta. Mieleni intuitiivinen osa rekisteröi äänet osaksi musiikinhistoriaa kenties jopa geeniperimää? Jokin laulava ukko sähäytteli ääntään musiikin tahtiin, tuntui olevan tekemisessään hyvin tosissaan.
Heräilin ja nukahtelin tuon musiikin tahdissa, välillä tuo sähisevä ääni herkistyi ja sanoi jotain kaunista, tunsin kuinka pieni sydämeni pompahti ja kierähdin unessani kohti häilyvää muistoa emostani. Hetken oli hyvä olla, olin pienen pieni koiranpentu kaukana maailman murheista ja rajoituksista.

Heräsin kunnolla vasta kun musiikki oli loppunut ja isäntäni lataili kahvinkeitintä. Venyttelin huolellisesti ja vingahtelin muutaman kerran yrittäen matkia kuulemaani musiikkia, mutta eipä isäntäni sitä ymmärtänyt, sähähti vain olemaan hiljaa ja kaatoi kahvia kuppiinsa.

Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Kevään parhautta!

Ruff ja Räyh! Täällä taas ollaan, viekoittelevien kevättuoksujen pauloissa, metsäpoluilla, suorilla teillä, remmin nokassa, joskus vapaana, joskus nälkäisenä ja usein tarkkaavaisena. Niin kuin nytkin, kevätsävelille alttiina, noiden tulevien rokkiplattojen raadeltavana. Mrrr, ehkä liioittelen, mutta ainaskin naatiskelen, kun hyvää tarjotaan. Tässäpä pieni kevätkatsaus:

Graham Parker: Imaginary Television. Isäntäni kevätsuosikkeja, mutta kuunteleeko tätä kukaan muu? Sympaattista ja karheaa, tarinan tynkääkin, hyviä ja viisaan tuntuisia lausahduksia tuntuu olevan biisien sisällä. Terävä äijä, vaikkakin jo erittäin setämies!

Band Of Horses: Infinite Arms. Rrrr, piakkoin ilmestyvä herkkuplattanen, makupaloja on saatu jo kuultavaksi, etenkin biisi ”Older” yllättää uudenlaisella kantrirock-asenteellaan. Voisiko tämä levy pettää, tuskin?

The New Pornographers: Together. AC Newman ja Neko Case, bändin voimajäsenet julkaisivat viime vuonna molemmat erinomaiset soololätyskät: Get Guilty(09) ja Middle Cyclone(09) Ovatko Pornographersit enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa? Sinkkubiisi ”Crash Years” poppaa kyllä maukkaasti.Viuh!

The National: High Violet. Tästä bändistä kohistaan, edellinen albumi Boxer(07) oli jonkinlainen arvostelumenestys. Uuden levyn ”Bloodbuzz Ohio” on soinut jo taajaan netin blogitaajuuksilla ja miksei myös joillakin radiokanavillakin!? Kevään yllättäjä kenties?

Paul Weller: Wake Up The Nation. Sehän on se Mod-setä, jonka levyjä aina kehutaan, niin tätä uuttakin, onko siihen aihetta? Otetaampa selvää, vi-viuff!

Dead Weather: Sea of Cowards. Jack Whiten uuden bändin toka levy. Kovin ehtivä veijari väsäämään levyjä tää Whiten poeka, kuulemma soololevy ja emobändin White Stripesinkin uutukaiset olisivat kovasti jo työn alla, liekö jo valmiina?

Ryan Adams: Orion. Myöskin isäntäni iki-suosikkeja. Levy jonka julkaisemista on annettu varma lausunto artistin MySpace-sivulla, mutta mitään ei ole vielä varmistettu? Jänskää, kommentin mukaan herran metallisin levy.

Blitzen Trapper: Destroyer of the Void. Tämä monen pojan ja tytön suosikin uutukainen ilmestyy kesäkuun alussa. Esimakua on antanut kotisivujen ilmaislataus: ”Heaven and Earth”

Wurff! Näillä edetään mukavasti kohti kesää. Itse aion vongua tässä hetken iltalenkin toivossa ja sen jälkeen saankin sulanutta lihaa kera puuron, parasta iltaherkkuani, mmmvauh!

Sen vielä haluan teille ulvaista, että minä symppaan kotimaista Poets of the Fallia, vaikka sitä aika keskinkerteiseksi haukutaan, mutta minäpä haukun takaisin: ha-hauu-uhuu-huu!



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Alkuvuoden tuhinoita!

Wuf, uudehkona ja lattianrajasta käsin toimivana rokkivainukoirana aion luoda pienen nuuhkauksen alkavan vuoden levyrintamalle ja antaa hyviä musavinkkejä blogin aktiivisimmille lukijoille.

Viuh! Kuulin että kaihoisalta poppibändiltä Midlakelta on tulossa helmikuun alussa uutukainen: Courage for Others, noh, ainakin allekirjoittaneella tietyissä tilanteissa rohkeutta on ihan jakoon asti, kuten nuorehkon tyttökoiran takaa-ajosta puhuttaessa. Tältä levyltä lattianrajaan asti on kulkeutunut ainakin kappale: Acts of Man.


Murr! Semmoinen bändi kun Spoon on saanut matalassa majassani kovasti kehuja ja soittoaikaa, että lenkittäminen on jäänyt joskus vähemmälle. Aika pian ilmestyy bändin uutukainen: Transference. Kuinkahan lyhyiksi ne lenkit sitten jääkään?

Lääh Lääh! Tuo isäntä on löytänyt vasta sellaisen bändin kun Ok Go. Uusin levy Of The Blue Colour Of The Sky on aika mainio synteesi rokin perusaineksia, tästä löytyy Princen funk-parhautta, hyviä rollarisävyjä ja hyvin omintakeista soundia. Levy on soinut ahkerasti taloudessamme. Tätä kuunnellessa on mukava pureskella ydinluuta, jos sellainen on raaskittu ostaa? Nyt olisi taas korkea aika…

Wuhuhfuf! Kyllähän tuo isäntä väittää, että monia muitakin huomionarvoisia plattoja siintää lähiviikoissa, kuten: Massive Attackia ja Fyfe Dangerfieldiä(joka yhden biisin perusteella on erityisen lupaava uusi nimi!).

Ja Hauu! Tää meinas ihan unohtua, lähipäivieni "kuuloriesa", jo kuunneltavissa oleva herkkuplättynen: Eels: End Times. Tässäpä vähän jo makoisaa pureskeltavaa, jos sielläkin on yhtä tylsää kuin täällä pakkasen vankina? Puraiseppa ”nuoret päiväni ja pikku lintunen” omaksesi tästä linkistä: http://www.cavacool.com/album/eels-end-times/

Vieraileva kirjoittaja: Classicway Outlaw Pete aka Marko

Nuuhkaisu syksyyn!

Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.

Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?

Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.

Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.

Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?



Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.

Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?

Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.

Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Outlaw Pete

Alkuvuoden levysatoa!

Wuff vaan teille kaksijalkaiset! Vuosi kurkistaa lähtökuopistaan, tuikkaa lumihankeen erilaisia sattumia ja eritteitä. Pitkä ja kerkeävä kuononi nuohoaa ajatuksella kertyneen lumen tarinoita, äärettömän määrän, tuon sulamattoman kuorman tulevia sulavesiä.
Etenevässä talvessa, sen tulevissa viikoissa, kuukausissa, jopa kevään korvan juuressa lepäilee kasa musiikkiäänitteitä, julkaistuksi tulevia levysiä.

Wroah, wurrff, työnnän kuononi syvemmälle lähitulevaisuuden syliin, annan tiedon kulkea karvaisen vartaloni keskiöön, vaikuttua, inspiroitua, tulla toiveikkaaksi ja kertoa teille vääjäämättä kevättä kohti kulkevan talven sadosta.

The Decemberists: King Is Dead-Uuvuwuu! Nyt Dessukat ovat palaamassa entisille vesilleen kokeilevan Hazard of Loven jälkeen. January Hymn lupaa hyvää. Jo ensi viikon julkaisuja. Tästä linkistä voit kuunnella koko albumin etukäteen, namia! Listen to the album in full at NPR


The British Sea Power: Valhalla Dancehall-Pian tämäkin kauppojen hyllyillä. Tätä pitkäsoittoa edelsi viime syksyn erinomainen Zeus – ep, menikö ohi? Uskotaan ja luotetaan, että tämä yksi lupaavimmista nykybändeistä kasvaa tällä levyllä kukkeimpaan loistoonsa.



Bright Eyes: The People’s Key- Tulista meininkiä, mitä lie? Kyllä tätä on odotettukin, bändin pääjehun Conorin seikkailtua kolme vuotta muissa projekteissa, toisaalta poikkeaako Conorin soolot juurikaan tästä emobändi tuotannosta? Jo aiemmin blogista löytyvä Shell Games – biisi kuulostaa hyvältä.


Joan as Police Woman: Deep Field- Tampereellakin konsertoineen artistin uutukainen ilmestyy tämän kuun lopussa.

PJ Harvey: Let England Shake- Ei kuulu tämän talouden suosikkeihin, mutta kuuleman mukaan rokimpaa PJ Harveyta kuin edellinen White Chalk(08)

John Vanderslice: White Wilderness- Biisi Sea Salt on kaapattu netistä tänne huusholliin pyörimään, toimii yllättävän hyvin. Tämä laulaja/lauluntekijä on vähintään tutustumisen arvoinen.

R.E.M.: Collapse Into Now- Kuka odottaa enää Remin uutta levyä? Minä odotan iltaruokaa...tai oikeastaan tyttökoiraa, todellista pikku narttua, mrrrr! Levyn näytepalat ovat lupaavia. Haluan uskoa, että taso pitää. Edellinen Accelerate(08) oli hyvä levy.

Drive By Truckers: Go Go Boots- Wiuh, mukava yllätys tältä bändiltä, edellisestä albumistahan ei ole vuottakaan, joka löytyy blogin vuoden 2010 albumit listan Top 10:stä. Tässä albumin eka sinkku:1 - Used to Be A Cop

Robert Pollard: Space City Kicks- Uu-u! Näyttää helmikuun alussa olevan julkaisumerkintä tälle Guided by Voices-miehen uutukaiselle. Mielenkiinnolla odotetaan mitä tuleman pitää.

Beady Eye- Oasiksen Liam Gallagherin oman bändin esikoinen ilmestyy pian. Kyl se eka sinkku ”Bring the Light” oli ihan rätväkkä rokkipiisi, vaikka pyörää ei keksittykään uudelleen.

The Strokes- Maaliskuuksi lupailtu uusi Strokes-albumi, ensimmäinen viiteen vuoteen. Kannattaakohan odottaa mitään? Mitä odotan ainakin Neu-makkaraa Cittarin Faunattareen.

Paul Simon: So Beautiful Or So What- Kyllä vaan, Wuff & Wiu, tämä setä se jaksaa. Edellisesta albumista Surprise(06)on toisaalta "vain" viisi vuotta. Pauli on tunnettu harvasta mutta laadukkaasta julkaisutahdista, tästä linkistä ilmainen näytepala: http://www.paulsimon.com/

Kun tarkennan vielä kuononi tutkaa, aavistan lähitulevaisuudessa platat seuraavilta artisteilta: Fleet Foxes, Ryan Adams, Okkervil River, Arctic Monkeys, Franz Ferdinand ym ym.
Vuoden edetessä albumia saattaa pukata vielä näiltäkin isoilta nimiltä; Radiohead, Rolling Stones, Aerosmith, U2 ym.

Uff ja Phiuff, nyt tämä poika vetää lonkkaa ja siinä samalla kuuntelee millaisia säveliä kämpässä nyt pyöriikään. Nyt taitaa soida British Sea Power, kyl täs kaipais jo jotain iltaäksöniä, ehkäpä kuritan tuota sorsaa?



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Classicway Outlaw Pete

Diskoläpsettä ja muita hautautuneita herkkuja!

Auu’uuh! Syksy kannustaa minua kuonoilemaan värikkäissä lehtikasoissa, imelän kosteat tuoksut, toisten koirien ”facebook – merkinnät”, kaikki kiimaiset ja uhittelevat viestit ovat tämän pojan syysherkkua. Syksy on ollut minulle haasteellinen, huomiota en ole saanut riittäväksi ja karva/hammaskiviongelmat ovat koetelleet. Niinpä olen joutunut turvautumaan kortisoniin, täishampooseen ja hammasharjaan.

Ikävää tappaakseni olen työntänyt kuonon syvemmälle multaiseen maahan, olen antanut kaiken maan viestin tulla kuononi vartta pitkin tämän pojan keskushermostoon. Aina vireä rokkikuononi on yllättäen havainnut maan uumenissa useita melkein jo maatuneita musaherkkuja. Aluksi kuononi työntyi Espooseen asti, tai sinne jonnekin missä maamme elintasorokkarit majailee. Vastaan tuli pieni ja gootahtava mieshenkilö, esitteli itsensä Ylösen Lauriksi ja antoi sooloalbuminsa New World(11) tassuuni. Wuhuh! Yllätyin iloisesti, Rasmus-poikahan on pannut emobändiään paremmaksi, lätty on täynnä tarttuvia ja hyväntuulisia diskohittejä. Enkä sanoisi tätä pelkästään tuotetuksi paketiksi, nyt on pelattu musiikillisilla ansioilla ja tekemisen ilolla. Hyvä Lauri, Hau!

Röpöläinen kuononi saa vainun Utajärvelle ja sieltä Helsinkiin. Koiran aivooni tulvii kuvia pienistä pistepirkoista, huojuvista miehenkuvatuksista ja heidän moninaisista projekteistaan, kuten Asko ”pistepirkko” Keräsen veret seisauttavasta You & Him Duosta ja koko bändin verevästä The Others sivuproggiksesta. Kuinka ihmeessä 22 Pistepirkon tasapainoisen huoliteltu kevätalbumi Lime Green Delorean(11) pääsikään unohtumaan? Lisäkuuntelut tekevät nannaa tälle albumille ja Ufo Girl on uusi pistepirkkoklassikko.

Uuiiuu, nyt kirsuni saa vainun ison meren takaa, jostain New Yorkin liepeiltä tai vastaavilta trendiseuduilta. Sohvalla istuu pieni ja surullisen näköinen mies. Jotkut sanovat häntä hyypiöksi, menneen talven staraksi, keskivertoartistiksi, jolla ei ole todellisuudessa muita lahjoja kuin kierrätyssellaisia. Mies esittelee itsensä Mobyksi kera ja laittaa uusimman plattansa Destroyed(11) soimaan. Minä annan tuolle melankoliselle miehelle mahdollisuuden ja samalla tajuan että kyseisen herran Hotel(05) albumin bonuslevy on ollut tässä taloudessa tehosoitossa, onpa nimittäin aivan mainio ambient-levy kaikenlaisen venyttelyn ja joogailun taustalle. Yhtälailla uusi Destroyed on täynnä Mobymaista melankolista laatua, instrumentaalia ja diskopoppia, sopii hyvin monenlaiseksi matkamusiikiksi. Tämä näyte on Mobyn edelliseltä, myöskin autuaasti lähivuosiin hautautuneelta plätyltä Wait for Me(09)Viu!

Au, auu, ahuu! Joku vastaa kun oikein ulvahtelee, Wild Beastin Smother(11) on myös näitä aika hautautumaisillaan olevia albumeita, mahtavalla miesäänellä Lion’s Share, Bed of Nails, Albatross, hyvän kuuloisia biisukoita. Pakkohan tään bändin on tulla joltain saarelta, kertokaa minulle mistä? Te löydätte tämän musiikin jos haluatte, auuh!

Uuhuu, jo pian kaksi ja puolivuotiaana rokkikoirasena kehotan teitä arvon musiikin ystävät pöyhimään näitä maatuneita lehtikasoja. Sitä ei koskaan tiedä millaisia viestejä ja ylläreitä sieltä löytyy, jotain jo alkuvaiheessa hylättyä, välinpitämättömyyttä korostavan elämänrytmin alle hautautuneita todellisia musiikillisia suorituksia. Älkäämme unohtako ympäristömme rikkautta, aikamme yrittäjiä ja luovia artisteja, ennen kaikkea älkää unohtako tätä koirasta ja antakaa minulle joku kaunis päivä kokonainen Snellmanin maksamakkarapötkö, niin siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Vieraileva kirjoittaja Marko Aka Classicway Outlaw Pete

Syysherkkuja korvakulinaristeille

Wuhuu! Elämme kiireisiä aikoja, elänkö minäkin? Haistan ainakin kiireen, kuonollani siirtelen syksyn pieniä lehtikasoja, nappaan tuoksun täältä ja toisen tuolta. Olen saamassa hajun päästä kiinni, mutta talutusnuora ja sen hätäinen pitelijä tempaisevat minut aina takaisin sisäavaruuteen, toisin sanoen huoneilman lannistavaan kurimukseen. Olen sentään viriili paimenpoika, kuonokas imelän tuoksun tulkitsija, häpeämätön hännän alle kurkkija ja lipaisija. Tahdon arvolleni sopivaa toimintaa, saanhan sitä oi syksy, saanhan?

Auu-uuuh! Musiikki tuo, nappaa kiinni oikeaoppisen lerpasta korvastani ja sujahtaa sisään. Pääni mustavalkoisuudessa, aistien kiihkeässä ydinpisteessä keittyy yllättäviä musiikillisia kuumia lähteitä, houkuttelevia ja särmikkäitä sointuja, rokkia, folkkia, bluesia, neo-soulia, monenlaisia indiepörähdyksiä. Voi veljet, voi kaikki haukahtelevat ystäväni, niin minä herään tähän syksyn tärkeimpään havaitsemishetkeen, nyt turret ja rekut kuulolla, syksyn taivas on täyttymässä uusista lättysistä, artistipoloisten yrityksistä kohentaa uraansa, luoda merkittävyyttä ja saada eukkuja pussin pohjalle. Minäpä nuuhkaisin, minäpä kerron ja ehkä vähän arvostelenkin.

Ry Cooder: Election Special

Herra Cooder ottaa voimakkaasti kantaa tuleviin pressavaaleihin ja eikä näytä pelkästään olevan demokraattien puolella, vai ymmärsinkö oikein? Tällä yhdeksän biisin lätyllä on hyviä biisejä, kuten Brother is gone ja Kool-Aid. Jännällä tavalla Raikun perussoundi liippaa vuosi vuodelta lähemmäs rollareita. Niin, olihan hän sentään yksi kitaristikanditaateista Brian Jonesin kuoleman jälkeen, jos ette Turret sitä tienneet. Uuhuu!

Bob Dylan: Tempest
Levy ilmestyi tällä viikolla. Herra Bobsterin 35:es studioalbumi, joiden spekulaatioiden mukaan viimeinen. Ruff, ainahan ne spekuloivat, Bobbandeerus rähisee ja rollaa ysikymppiseksi. Levyä eivät ole suipahtavat korvani vielä kuulleet. Ihan varmasti levystä on tulossa(pitkä) arvio tähän blogiin tuonnempana. Mites tähän uuden levyn eka videoon oikein suhtautuisi, mmourrr!



Frank Ocean: Channel Orange
Noniin, oli Amy Winehouse, oli John Legend ja nyt on Frank Ocean. Oikeasti hieman keksityn kuuloinen nimi. Tässä kuitenkin tämän vuoden soulalbumi, näinkö? Vapise Stevie Wonder. Urh!

Bill Fay: Life is People

Tässä se vasta veijari, julkaisi 70-luvun alussa kaksi sooloalbumia ja kolmannen nyt 40 vuoden tauon jälkeen. Herkkää, haurasta ja jotenkin Jerry Garciamaista(Grateful Dead). Soinut paljon tässä taloudessa. Vastine Richard Hawleylle. Suosittelen, hau!

Jens Lekman: I Know What Love Isn’t

Göteborgin oma poika nykyisin amerikkalaistunut Lekmanin Jenssin uutukaista sai odottaa viisi vuotta. Edellinen Night Falls Over Kortedala(07) oli jonkin sortin pikku klassikko. Imelää ja pikkukivaa, vaiko täydellistä popsiirappia? Uutukaiselta löytyy kelpo kappaleita, kuten Erica America ja nimibiisi I know what love isn't , mutta ensi tuntumalta edellistä vaisumpi esitys. Tiden visa!

Pet Shop Boys: Elysium
Eläinkaupan poikien urasta on uusimmassa Rumba-lehdessä Samuli Knuutin mainio kirjoitus. Kannattaa tutustua. Levyyn tutustumisesta en osaa sanoa vielä mitään, ei ole soinut tässä Kennelissä vielä. Wurff, sulosäveliä odotellessa.

Samuli Putro: Tavalliset Hautajaiset

Hauh! Hieman yllättäen suomiosastoa sekaan. Samuli on saanut hyvin kiinni Raahe-angstista ja pukannut markkinoille ehkä soolouransa ärhäkimmän albumin. Kerrassaan verrattomia biisejä, joihin saa vielä lisäarvoa jos on elänyt nuoruutensa pienellä paikkakunnalla. Tsekkaa varsinkin Epätoivon esseet – biisi!

David Byrne and St.Vincent: Walk Like a Giant

Taidepläjäys kahdelta toisiaan muistuttavalta(musiikillisesti siis) artistilta. Vanha herra Byrne saa energiaruiskeen ja St.Vincent lisää yleisöä. Vai miten päin se menikään?Albumi vaikuttaa kerta kuulemalta varsin hyvältä, etenkin torviosasto toimii. Annetaan siis kasvuvaraa. Wip!

The XX: Coexist

Bändi jota tällä hetkelle hypetetään, taitaa olla myös Rumban albumilistan kärjessä. Ei mitään kuulokuvia vielä. Availlaan käärepaperia vielä hetki.

Wuhuuuu! Tämä oli vasta alkusoittoa. Syksyisillä poluilla ja niiden varrella odottavaa monta uutta lättyä poimittavaksi, mutta annetaan sateiden vielä jatkua, että kaikki sienet pulpahtavat pintaan. Niin, mitäs näkyy syksyn horisontissa:

Neil Young & Crazy Horse: Psychedelic Pill
Niilon ja Hullun hepan jo toinen tuotos tänä vuonna on tupla-albumi jolta löytyy vain 9 biisiä.
Aerosmith: Music from Another Dimension
Tätä on odotettu. Maistiaisbiisit eivät ole vakuuttaneet, mites itte albumi? Marraskuussa nähdään.
Muse: The 2ND Law
Haluanko edes kuunnella Musea? Ehkäpä sinä haluat. Auuuh!
Killers: Battle Born
Menikö tään bändin aika jo ohi? Annetaan mahdollisuus.
Band of Horses: Mirage Rock
Edellinen Infinite Arms oli loistava albumi. Uutta odotelleen hieman kauhunsekaisissa tunnelmissa.
Robert Pollard: Jack Sells The Cow
Huikean tuotteliaalta Guided By Voices-äijältä pukkaa taas uutta materiaalia. Pitäis kai tutustua? Amerikan Kari Peitsamo.
Kiss: Monster
Kappas, naamiosedät vielä jaksavat. Tampereen keikka pari vuotta sitten oli yllättävän terhakka.
Rolling Stones: GRRR
Rollareiden ties monesko kokoelma pitää sisällään 2 uutta biisiä: One last shot ja Gloom and Doom.

Auwauwauuu! Jotain odotuksia on myös Sufjan Stevensiä, Beckiä, Devendra Banhartia ja vaikka Liekkiä kohtaan. Syyslätty olisi kiva yllätys? Näillä mennään ja näitä odotellaan.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko