Sateisen illan laadukas kattaus - Pori Jazz 13.7.2017

Pori jatsien torstai tarjosi tällä kertaa paperilla laadukkaan kattauksen ja toteutuksenakin tämä torstai-ilta täytti odotukseni. Kerkesin Poriin parahiksi kello kolme, jolloin päälavalla aloitti nykybluesin taitaja Fantastic Negrito. Tämä Yhdysvaltain Oaklandista kotoisin oleva Fantastic Negrito on voittanut parhaan nykyblues-albumin Grammy-palkinnon viime sunnuntaina albumillaan: The Last Days of Oakland(17).
"Mistään äkillisestä tähdenlennosta artistin kohdalla ei ole kyse, sillä Fantastic Negrito allekirjoitti jo 90-luvulla rahakkaan levytyssopimuksen, jonka aikaan hänet tunnettiin artistinimellä Xavier. Muusikon elämä sai kuitenkin dramaattisen käänteen autokolarissa, joka melkein vei hänen henkensä ja johti kolmen viikoon koomaan sekä pitkään kuntoutukseen. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen muusikko loi uuden artistipersoonansa Fantastic Negrito, jonka tärkeimpiä esikuvia ovat R.L. Burnsiden ja Skip Jamesin kaltaiset delta-bluesin sankarit. Eletty elämä ja arjen havainnot kuuluvat artistin kappaleissa, jotka hän tulkitsee omaleimaisella ja rouhealla lauluäänellään." (Pori Jazz - kotisivu)

Niin, ei tätä miehen keikkaa huonoksi voinut väittää. Vaikutteita pursuillut artisti veti varsin vahvan keikan. Jossain määrin miehen ääni ei ollut ehkä persoonallisin, mutta vahva lavaote pelasti paljon. Nyt levyltä kuunneltuna tuore The Last Days of Oakland(17) kuulostaa valjummalta kuin livenä. Musiikista tuli mieleen ainakin seuraavat artistit: Led Zeppelin, James Brown, Jon Spencer Blues Explosion ja etenkin Rival Sons. Miellyttävä uusi tuttavuus.

Jatsien päälava ja jokilava oli asetettu näppärästi toisistaan vastakkaisiin suuntiin. Aina kun konsertti päälavalla loppui, niin nopeasti pääsi luikahtamaa Jokilavan puolelle kuuntelemaan seuraavaa. Näillä kahdella lavalla olikin kaikki rock-orientoitunut kattaus, varsinaiset jazz-artistit esiintyivät lokkilavalla, jonne oli taas jonkin verran matkaa. Itse pidättäydyin pelkästään tällä "rokkipuolella". Niin, kuinka suuri osa yleisöä on tullut kuuntelemaan pelkästään jatsia?

Seuraavaksi siirryin katsomaan jokilavalle Canned Heatia, jo yli 50-vuotisen uran tehnyttä bluesveteraania. Keikka alkoi hienosti klassikolla "On The Road Again". Keikan kappalevalinta piti sisällään kaikki bändin suurimmat hitit ja tukun simppelin luuloisia bluesstandardeja. Äkkiseltään resepti kuulosti tylsältä, mutta Canned Heat olikin tämän Pori Jazz-illan iloisimpia yllätyksiä. Kahden alkuperäisjäsenen, rumpali Fito de la Parran sekä basisti Larry “The Mole” Taylorin luotsaama kvartetti veti varsin hyvän keikan. Ennen kaikkea soitosta paistoi tekemisen ilo, hommasta aidosti nautittiin ja jokin ihme alkuperäismagia oli saatu touhuun mukaan. Nyt kun kuuntelen bändin viimeisintä livelevyä spotikasta, niin siinä touhu kuulostaa paljon paljon pliisummalta kuin tällä keikalta.

Päälavan otti seuraavaksi haltuun suomirokin legenda Tuomari Nurmio erityisellä juhlakattauksella nimeltään: Tuomarista Dumariin. Tämä paketti piti sisällään hienon läpileikkauksen Nurmion urasta, ihan alkupäästä tähän päivään ja uusimpaan Dumarillumarei(17) albumiin. Keikka oli läpeensä laadukas ja yllättäen juuri tuoreimman levyn biisit toimivat parhaiten: Dumarillumarei, Joutavia Jorinoita ja Tsaari kulkivat hulvattoman hienosti...sekä tässäkin tapauksessa toimivat paremmin kuin levyllä. Hämmästellä voi vaan Nurmion korkealla pysynyttä musiikillista laatutasoa. 66 ikävuotta ei ole kangistanut vielä meininkiä, lavapreesens oli skarppi ja omalaatuisen svengaava bluesfraseeraus toimii edelleen kympillä.

Suomirokin toivon Pimeyden keikka pursuili nuorten miesten itsetuntoa. Suosiota on tullut jo sen verran, että hommaan uskotaan täysillä ja kaikki osaaminen on laajassa käytössä. En löytänyt keikasta mitään heikkoa kohtaa, ehkä laulaja-kitaristi Nisun ja urkuri-laulaja Mäkisen välillä saattaa olla aito jännitettä kuin Egoptripin Knipillä ja Mikillä konsanaan. Onkin hienoa, että bändillä on nämä kaksi hieman erityylistä laulajaa ja biisintekijää, kattauksessa on näin ollen mukavasti vaihtelua. Illan parhaimmistoa olivat uuden Silkkitie(17) levyn kappaleet: Näin Sellaisen Kirkkauden ja etenkin Mäkisen vereslihaisen hienosti tulkitsema: Ollaan Hiljaa. Biisi kasvoi loppua kohden upeasti. Pimeys onkin nyt hyvässä vedossa ja edustaa harvalukuista nuorta suomalaista kitararock-bändiä, nimenomaan suosionsa puolesta. Oli hauska huomata yleisön joukossa oli otos nuoria naisia jotka lauloivat sanasta sanaan jokaisen Pimeyden biisin läpi.

Ehkä illan vahvimman keikan veti jenkkirock-bändi Wilco. Laulaja-lauluntekijä Tweedyn jännä lavakarisma ja bändin äkkiseltään jotenkin luonnosmaisilta kuulostavat biisit(väärä tulkinta, biisit ovat hienosti rakennettuja) ottivat heti valtaansa. Edelleenkään en tunnista kovinkaan monta Wilco-biisiä nimeltä vaikka bändin tuotantoa olen sentään kohtuullisesti kuunnellut ja omistan useita levyjäkin. Wilco ja ennen kaikkea Jeff Tweedyn ulosanti on kuin yhtä samaa tunnetilaa(surua?) joka on taidokkaasti pirstaloitu erilaisiin musiikillisiin ulottuvuuksiin. Tavallaan Wilcon musiikki-genre on alt-countrya, mutta tästä laatikosta se kyllä karkailee ties mihin ulottuvuuksiin, sillä kesken rauhallisen kantrirock-biisin kitara- ja rummut saattavat yltyä kakofoniaan ja seuraavassa hetkessä palata taas ruotuun. Edellisen kerran näin Wilcon Tampereella reilu viisi vuotta sitten. Tätä Pori Jatsin keikkaa pidän himpun verran parempana, varsinkin Tweedy oli iskussa ja jutteli paljon yleisön kanssa, pahoitteli muun muassa keikan aikana alkanut sadetta seuraavin sanoin: "How are you? It's raining! Sorry. We keep your warm...with sadness".

Illan kohokohtia olivat Being There(96) albumin avauskappale: Misunderstood, uusimman Schmilco(16) levyn If I Ever Was a Child sekä Sky Blue Skyn (07) hieno Impossible Germany lopun räjähtävine kitaraosuuksineen. Mainitaan myös tälläkin keikalla loistanut yrmyn insinöörin oloinen soolokitaristi Nels Cline. Mies on saanut kyllä miellyttävän tehtävän, hän saa kitaransa varressa toteuttaa mitä uskomattomimmat päähänpistot. Välillä kitaraa hangataan teräsjousella, välillä sooloillaan niin vimmatusti ja ääripäihin mennen. Kun taas toinen kitaristi, Pat Sansonen rooli on paljon maltillisempi, sooloja hän ei juurikaan saa ja välillä joutuu soittamaan triangelia kitaran sijaan.



Wilcon keikan aikana sadekuurot yleistyvät Porin illassa ja tästä eteenpäin aina puoleenyöhön asti sadeviitta oli tuttu seuralainen. Jos Wilco heitti väkivahvan ja laadukkaan rokkikeikan, niin sen sijaan toinen suuria odotusarvoja minussa herättänyt artisti oli hienoinen pettymys. Kyseessä oli yhdysvaltalais-venezualainen Devendra Banhart. "Banhart on totuttu tuntemaan lapsenmielisen värikkäänä, usein avoimen huomionhakuisenakin artistina, jonka musiikkia on kuvailtu vaihtoehtoiseksi ja psykedeeliseksi folkiksi. Tim Buckleyn, Syd Barrettin ja Marc Bolanin kaltaisiin legendoihin verratun Banhartin musiikissa on kuulunut folk-perinteen lisäksi vaikutteita muun muassa klezmeristä, brasilialaisista rytmeistä, jazzista ja countrysta." (Pori Jazz - sivusto)

Banhart ja kolme muuta muusikkoa astuivat lavalle Pori Jazz-takit päällä. Olikohan kolea suomalainen kesäsää yllättänyt vierailijat ja omasta matkalaukusta ei löytynyt mitään lämmittävää ylle? Banhart yhtyeineen heitti periaatteessa ihan hyvän keikan, musiikki oli yhtä viehättävää kuin levyillä ja muutkin soittajat olivat hyvin esillä. Etenkin rumpalin ja Devendran vuoropuhelu oli hauskaa seurattavaa. Rumpalin leikkisä ja osallistuva tyyli toi mainiota lisäarvoa musiikille. Miksikö keikka painui sitten pettymyksen puolelle? Syy löytyi artistin turhan tempoilevasta lavapreesensistä, en tiedä oliko Devendra hieman hermostunut, mutta alati hän kyseli muilta jäseniltä, että mitä mikin sana tarkoittaa suomeksi ja keskeytti jopa jumalaisen Seahorse - biisin kahden minuutin kohdalla vaihtaen sen toiseen. Tämä oli allekirjoittaneelle kyllä sen verran kova musiikillinen loukkaus, että siirryin oitis eturivistä vähän tuonnemmaksi ja valmistaudun illan pääkonserttiin: Brian Wilson Present Pet Sounds. Taustalta kuulin Banhartin vielä coveroivan David Bowien Sound and Visionia ja se ei kuulostanut lainkaan hassummalta.

Alkukesästä olin pohjille lukenut Brian Wilsonin elämänkerran: Valoa ja Varjoja sekä tietenkin kuunnellut rutosti Beach Boysia ja Brian Wilsonin soolotuotantoa. Wilsonhan ei ole koskaan ollut mikään liveartisti, jo vuonna 1965 Wilson jättäytyi Beach Boysin aktiivisesta keikkakokoonpanosta taustalle tekemään musiikkia. Tämä luovaan työhön keskittyminen synnytti alkuun albumit: Summer Days, Summer Nights(65) sekä tietenkin klassikon: Pet Sounds(66).  Asetelma oli sinänsä hassu, Brian Wilson ja Beach Boysin elossa olevat jäsenet kera laadukkaiden sessiomuusikot ovat yhtä kuin =  Brian Wilson. Eikö tätä olisi voitu markkinoida nimellä: Beach Boys. Sillä se olisi ollut lähempänä totuutta. Muuten kyllä, mutta alkuperäisen kokoonpanon solisti Mike Love omistaa oikeudet bändin nimeen ja on rivimuusikoittensa kanssa loputtomalla pizzeria/kylpyläkiertueella jossain päin Amerikkaa.

Klo:22.30 aloitti Brian Wilson laadukkaan soittajakatraansa kanssa. Aloitusbiisi ei ollut mikä tahansa, vaan bändin ikiklassikko: California Girls. Korvat rekisteröivät heti, että tässähän on liki täydellinen Beach Boys - soundi. Sitähän se oli koko keikan ajan, orkesteri soitti kuin Beach Boys. Noh, sehän oli aikalailla kuin Beach Boys. Wilsonin lisäksi katraasta alkuperäisjäsenet: Al Jardine ja ilmeisesti myös David Marks, vaikkakin häntä ei illan aikana esitelty. Myös 70-luvulla bändissä vaikuttanut kitaristi-laulaja Blondie Chaplin pyörähti lavalla muutamien biisien aikana. Luvalla sanoen hyvin kulahtaneelta näyttänyt Chaplin vastasi rokkaavimmasta osuudesta, etenkin Beach Boysien Holland(73) levyltä löytyvä Sail on Sailor rokkasi komeasti.

Entäpä itse Brian Wilson? Näytti ja kuulosti siltä, että ensimmäisen puolen tunnin aikana Brian Wilson oli kohtuullisessa vedossa, laulussa pysyttiin mukana ja ihka ensimmäinen Wilson-sävellys Surfer Girl toi palan kurkkuun. Lähestyessä puoliväliä Wilsonin ääni alkoi ns. putoilemaan. Ääni ei pysynyt enää sävellysten mukana, vaan sitä tuli osin mölähtelevää ja vaivalloista puhelaulua. Ei onneksi pelkästään, välillä meni paremmin, mutta yleisesti ottaen kuulosti siltä, että nyt ei ollut Brianin paras ilta. Toki kunnioitettava 75-vuoden ikä varmaan vaikutti asiaan, että voimmeko seiskavitoselta vaatia täydellistä suoritusta? Paitsi Mick Jaggerilta.

Onneksi bändi soi täydellisesti kuin Beach Boys konsanaan. Kaksi nuorempaa urkuri-laulajaa hoitivat laulujen korkeimmat osuudet. Pet Sounds albumi livenä kuulosti todelta hienolta, ainoastaan harmitti se, että itse maestro ei ollut ihan parhaimmillaan. Pet Sounds albumin jälkeen Wilson poppoineen tarjosi vielä hittikimaraa, Good Vibrations, Surfin U.S.A. ja keikan päättänyt Brianin soolokappale: Love and Mercy kruunasi loppua kohden sateiseksi yltyneen Pori Jazz- illan. Wilsonin iästä ja ehkä heikentyneestä kunnosta huolimatta on muistettava, että liki kaikki keikan kappaleet Wilson on säveltänyt ja sovittanut. Kyseessä musiikkinsa todellinen kapellimestari. Myös viime vuosien Wilsonin soolotyöt ovat hienoja, etenkin No Pier Pressure(15) on suorastaan hämmästyttävän hyvä. Studiovelho Brian Wilson ei ollut tänään mukavuusalueellaan, mutta luomansa musiikin ja oivien soittoniekkojen kanssa selvisi tästä koitoksesta puhtain paperein.

Tammikuun tuoreita jälkiä

Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies...
Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan...
Mennyt mies, on historiaa

Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.

Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)


Had to get the train
From Potzdamer platz
You never knew that
That I could do that
Just walking the dead

Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.

Where are we now?
Where are we now?
The moment you know
You know, you know
As long as there’s sun
As long as there’s sun
As long as there’s rain
As long as there’s rain

Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen

ttp://pitchfork.com/news/49073-new-devendra-banhart-fur-hildegard-von-bingen/

Jopa arvostettu ysäripumppu Suede on julkaissut uuden biisin Barriers, levy Bloodsports(13) seuraa maaliskuussa.
http://pitchfork.com/news/49055-suede-announce-new-album-offer-free-download/

Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)



Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.

Alkuvuoden nuuhkeita!

Peli ei ole vielä menetetty, talvea ja toivoa on jäljellä. Pressavaalit on loppusuoralla ja lumihanget täynnä mitä herkullisimpia viestejä muilta koirankuonolaisilta. Karvat lähti koivista ja hammaskivi vaivasi, mutta nyt edetään kohti parempaa talvenselkää ja valoisampaa vuodenaikaa. Alkutalvi tarjoaa hajanaisen herkullisen musakattauksen. Lähdetään purkamaan tätä kakkua. Wuff!

Leonard Cohen julkaisee uuden albuminsa Old ideas ensi viikolla. Maistiaisina on kuultu mureat Show Me The Place ja Darkness. 77 lienee virein rokki-ikä? Tämän Kanadanpierun vanavedessä seuraa vanhan banjosilmän Paul McCartneyn uutukainen Kisses On The Bottom. Enimmäkseen lainabiiseistä koostuva kokonaisuus on teemaltaan Swing! Myös Paulin kamu Ringo Starr julkaisee sooloalbumin Ringo 2012 samoihin aikoihin. Eli post-Beatles rintamalla varsin virkeää toimintaa.



Helmikuussa alkaa tippua näitä vanhojen artistien pökäleitä enemmänkin. Van Halen lyö pian tiskiin albumin nimeltä Different Kind Of Truth. Onko se näiden kaikkien vuosien arvoinen lätyskä? Kun mennään jo maaliskuulle, niin itse Bruce Springsteen ilahduttaa meitä tulevalla julkaisullaan Wrecking Ball. Levyn on kerrottu olevan Brucen tuotannon vihaisin. Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Maistiaisinkku We Take Care Of Our Own on varsin tutun ja turvallisen kuuloinen, mutta ei näin koirankorvilla kuunneltuna lainkaan hullumpi.



Helmimaaliskuu pukkaa myös indienimiltä varsin odotettuja lättysiä, Nada Surfin The Stars Are Different To Astronomy kerkesi jo ilmestymään, vähän tuonnempana talvella The Shins:n uutukainen Port Of Morrow näkee päivänvalon. Levyn maistiainen Simple Song on yksinkertaisesti hyvänkuuloinen popralli. Myös ex-White Stripes-mies, eli itse Jack White julkaisee sooloalbumin Blunderbuss vielä kevään aikana. Uusi biisi Love Interuption julkaistaan vielä tämän päivän aikana. Hauuu!

Kevättalven ja kevään toivelistalta löytyvät muun muassa Devendra Banhartin, Mystery Jetsin, Strokesin, ZZ Topin, Aerosmithin ja kenties Rolling Stonesin uutukaiset? Osa näistä silkkaa utopiaa, mutta tässä koiran toiveikkaassa unessa on hyvä elää. Wuhuu!

Syssymmällä

Alkuvuotta ja kesää voi kyllä kutsua erityisen kehnoksi ilmestyneiden levyjen puolesta? Mitä oikeasti hyvää ilmestyi? Parhaimmistona kenties Conor Oberstin Outer South vaiko Dylanin uusin ja oliko U2:n uudesta mihinkään? Ei ollut. Grizzly Bear ei sitten täysin vakuuttanut, vai…?
Muutama toivo löytyy vielä menneestä vuodesta: Kasabian ja Noah and The Whale, ensikuuntelun perusteella imua löytyy…
http://www.myspace.com/noahandthewhale

Onkin aika luoda katsaus tulevan syksyn levysatoon, jospa sieltä tärähtäisi muutama killeri, tärkeä ja tähän aikaan solutettu kuuntelulevy!?

Lokakuulle lupaillaan uutta Devendra Banhartin albumia What We Will Be, 14 biisiä, 50 minuuttia musaa ja Devendramaisen häröt kannet. Odotetaan mielenkiinnolla, edellinen albumi Smokey Rolls Down Thunder Canyon oli ainakin vakuuttava, liki klassikko

Liekin MySpace-sivuston mukaan uusi materiaali on kesytetty kasaan ja studioon marssitaan lähipäivinä. Saa nähdä materialisoituuko musiikki äänitteen muotoon jo tämän vuoden puolella, toivotaan parasta.

Midlaken tulevan albumin nimi Courage for Others on ollut tiedossa varmaan jo vuoden päivät, mutta itse albumi ei tahdo nähdä millään päivänvaloa. Useiden lähteiden selailun keskiarvon mukaan levy saattaisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.

Viime vuoden Folkrockin megakomeetta ja hieman jo ärsytyskynnystä rapsuttanut Fleet Foxes on joissakin yhteyksissä lupaillut albumia vuoden loppuun. Saa nähdä riittääkö aika, varsinkin kun Fleettareiden keikkakalenteri näyttää aika tiiiviiltä.

Vampire Weekendin kakkoslevyn teko on ihan viimeistelyvaiheessa, liekö jo valmiina? Julkaisuajankohdaksi lupaillaan syyskuuta, odotetaan vesikielellä.

Omaa rollarirock-musiikkimakua ilahduttaa erityisesti Black Crowesin uuden tupla-albumin Before The Frost…Until The Freeze julkaisu. Esimakuna hieman epä-Crowesimainen biisi I ain’t hiding on ladattavissa ilmaiseksi bändin kotisivuilla. Hyvää kamaa. http://www.blackcrowes.com/

Jo tulleita...tai oikeastaan verkkoon vuotaneita syysuutukaisia ovat muun muassa: Arctic Monkeys, Mew, ja Muse, joista Mew ainakin kuulostaa hyvin lupaavalta

Työn alla on muitakin odotettavia albumeita, kuten uutta Shinsiä, Radioheadia ja huhujen jopa uutta Rolling Stonesia…mutta kaikki tämä herkku vasta ensi vuoden puolella.

Syksyn satoa

Hieman koontaa viime syksyn mieleen jääneistä levyistä. Kyseessä ei suinkaan ei ole top 5 -lista (näitähän on kuusi) vaan levyjä, joista tulen kuluneen syksyn mitä todennäköisimmin muistamaan.

I’m not there – leffan soundtrack. Kyseinen leffa pyöri Tampereella vain kusisen viikon, joten joudun todennäköisesti odottamaan että raina tulee videovuokraamoihin. Ainakin arvioiden ja trailereiden perusteella Bobby Z on saanut arvoisensa elämäkertaelokuvan, ja se sopii varsin hyvin viime vuosien muun laadukkaan Dylan-matskun joukkoon. Soundtrackiin on paneuduttu useammankin kovan nimen voimin ja levyt sisältävät joitakin mainioita versiointeja, itsestäänselvyyksiä välttäen. Willie Nelsonin ja Calexicon yhteistyö sujuu saumattomasti Señorilla, Street Legalilta tutulla helmellä. Calexico pelaa hyvin yhteen myös Iron and Winen kanssa, kuten pari vuotta sitten ilmestyneen In the Reins –yhteislevyn jälkeen voi odottaakin.

Charlotte Gainsbourg on joka folk-pojun märkä uni, mutta Just Like A Woman on tässä pelkkää latteaa kuiskailua. Näinhän siinä toki käy yleensä kun malli tai näyttelijätsubu laitetaan laulamaan. Mutta Sergen musikaaliselta jälkikasvulta odottaisi parempaa.

Niin, ja All along the Watchtowerin versiointiin ei enää pitäisi antaa lupaa, vaan alkuperäinen sekä Hendrixin versio tulisi kanonisoida.

Radiohead: In Rainbows. No olihan tätä odotettukin. Tai niin pitäisi sanoa. Mutta minä olen kuta kuinkin hylännyt pojat Kid A:n säksätyksen jälkeen. Siksi syksy toikin mukanaan iloisen jälleentapaamisen. Kuten muutkin arviot suuressa yhteisymmärryksessä toteavat, levy vaikuttaa vaivattomasti syntyneeltä, vaikkei kunnianhimottomalta. Säväreitä saa erityisesti Reckonerilta, jossa Thomppa muikean rumpupaukkeen saattelemana ulvoo jäljittelijänsä suohon.

Liekki: Kalliot leikkaa. Tätä todella odottelin kädet hiessä ja suolet jäässä. Suven sinkku Marie vaikutti sellaiselta kikkeliltä että pelkäsin pahinta. Toisaalta myös Rajan piirsin taa –levyn Veljet –single herätti aikoinaan pelkoja Van Halen –tyyppisestä nolauksesta (ajattelen tässä 1984-levyä - vaikka olihan siellä Hot for Teacher ja Panama...), mutta sitä seurasi lopulta bändin paras levy.

Tälläkin levyllä Liekki pysyy Liekkinä, vaikka mukaan on heitetty entistä enemmän progressiivista kikkailua. Myös Jannen ääni on mataloitunut. Liekö syynä herran viime aikoina kasvanut kaikupohja? Liekki on aina ollut kevätmusiikkia, joten luulen että tämä levy lähtee uudelleen tehokuunteluun jahka hiirenkorvia alkaa pukata.

Devendra Banhart: Smokey Rolls Down Thunder Canyon. Deve näytti musalehtien kuvissa intialaiselta gurulta ja herra näyttikin sijoittuvan osaksi ärsyttävää hippifolk-innostusta, jonnekin Joanna Newsomin kaltaisten kummallisuuksien joukkoon.

Siksi yllätyinkin levyn annista ja aluksi ohimennen kuulemastani Seahorsesta. Kappale alkaa vaisusti tunnustellen, etenee sumuiseen jazz-unelmointiin, ja lopulta katoaa aavemaiseen huhuiluun. Freely nousee lähestulkoon van Morrisonin inspiroituneimpien 70-luvun vetojen tasolle. Taianomainen Cristobal, levyn avausraita, lienee lopulta kappaleista vaikuttavin. Herralta voisi odottaa hyviä säveliä Pablo Nerudan runoihin.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Ennen levyn julkaisua sain kuulla, että SMG-kin on vihdoin hypännyt alt. country –bandwagoniin. Laskelmoitua, perkele.

Mutta mutta. Vieläkö soitan banjoa -kappale sulatti sydämen oitis. Kyllä, olen helppo tapaus – vähän pedal steeliä, banskua ja haikeaa harmonisointia, niin olen myyty. Enkä edes kuulu Terhi Kokkosen spanielinsilmäiseen ihailijakuntaan.

John McGregor: Maa ei oo pimee. Oi voi. McGregor teki viime talvena vaikutuksen henkevällä esiintymisellään Telakan hämyssä. Mutta jotenkin kappaleiden sanat saavat aina aikaan epämiellyttävän tunteen, joka ei ole kaukana myötähäpeästä. Mutta toisaalta Suomesta on vaikeaa löytää artistia, joka osaa olla herkkyydessään ja henkevyydessään näin vilpittömän naiivi - vailla ivan häivää. Musiikkiinsa mies on lisäksi onnistunut tuomaan parhaat melodiset ainekset englantilaisesta folkista. Maa ei oo pimee on Joki –plättyä huomattavasti valoisampi ja rehevämpi. Jahka synkkä kyynikko minussa aikanaan irrottaa otteensa, saattaa levy antaa itsestään paljonkin. Vuoden suomalaiseksi levyksi en sitä kuitenkaan Soundin lailla nimeäisi.