J.Karjalainen - Pakkahuone. Tampere. 28.2.2019

Onko mitään syytä kirjoittaa J.Karjalaisen keikasta? Onhan kyseessä suomirokin alati onnistuva Hannu Hanhi, oli kyse sitten Lännen-Jukasta tai tämän vuosikymmenen Menneistä Miehistä ja muista hiteistä. Jii Karjalainen on vaan niin hyvä ja sen bändi on melkein parempi. Vuosikymmeniä mukana olleet laatumuusikot nostavat Jukan naiivit mutta mystiset tarinat vielä korkeampaan potenssiin. Jukka onnistuu aina, tai ainakin useimmiten. Luin sentään jokunen vuosi sitten kriittisen keikka-arvion aamulehdestä, mutta tästä keikka-arviosta en saa kovin kriittistä. Tosin en tiedä, että kirjoitanko edes arviota. Miksi turhaan alleviivata erinomaisuutta. Menenkö sen taas tekemään. Menin sitten taas, mennyt mies, varsinainen hukattu Markku. Estäkää minua!

Kyseessä oli J.Karjalaisen Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkaisukiertue. Uusi levy soitettiin keikalla kokonaisuudessaan läpi. Bändi ja Jukka olivat hyvässä vireessä, liki alusta asti. Avauskappale Sä kuljetat mua ja sitä seuranneet Gunpowder cha cha ja Rosetta, kaikki toimivat varmaotteisesti kuin autopilotilla. Levyn ja keikan neljäs kappale Luulei potki vieläkin paremmin kuin levyllä, Tule Kesäyö hönkäili rouheasti ja Sirkka Lautamies oli juuri niin hyvä kuin levyllä. Joku tais illan päätteeksi narikkajonossa natista, että alussa tuli liikaa tuntemattomia biisejä. Ei tainnut tietää, että oltiin levynjulkkarikiertueella.

Keikan alun jälkeen jouduin siirtymään väljemmille vesille ja katsoin loppukeikan salin perältä kun etuosa oli mennyt tukkoon. Se hieman söi nautintoa, mutta sain keikasta tästäkin huolimatta olennaisen irti. Uuden levyn esittelyn jälkeen tuli keikan suurin moka, joka mutkisti draaman kaarta. Nimittäin Jukka bändeineen lämäytti tiskiin megahitin Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Ok, hyvä valinta, mutta ei näin aikaisessa vaiheessa, koska biisi mielestäni kuuluu encoreihin. Seuraavaksi soitetut Telepatiaa ja On kaikki niin kuin ennenkin olivat aivan liian turvallisia ja pliisuja edellisen jälkeen. Dynamiikka tippui pahasti. Voi olla, että olen mielipiteeni kanssa yksin, koska kyllähän suurimmalle osalle salin ihmisistä hitit kelpasivat. Niin, onko Jukalla edes muita kuin hittejä tarjottavana jos hieman kärjistetään?

Tästä eteenpäin söin minäkin Jukan kädestä. Seuraava kappale oli Electric Picnicin (99) avauskappale Picnic, joka on yksi suosikkejani ja jonka edellisen kerran kuulin livenä Rääkkylän kihauksessa kaksikymmentä vuotta sitten. Hittejä ei päässyt pakoon tästä eteenpäin. Hän, Stindebinde, Keihäänkärki, Meripihkahuone, ah, kaikki niin jumalaista kuunneltavaa. Versiot olivat hyviä ja bändi pisteli hyvin mukana, etenkin kitaristi Mikko Lankisen soittoa oli nautinto seurata. Mennyt mies hitissä Lankisen kitara soi ehkä maukkaimmillaan. Myös Pekka Gröhn koskettimissa irrotteli mahtavasti.

Keikka loppui hurmoksellisesti Villeihin Lupiineihin. Encorena kuultiin paluulevyn Et ole yksin (13) harvinaisempi albumiraita Riisinjyvä, joka oli ehkä Se keikan paras veto. Tässä kappaleessa toimi kaikki, Jukka, Bändi ja myös biisi nousi vielä potenssiin sata. Verisen miehen saattelemana kävelin jo narikalle ja enkä tiennyt, että tuliko se Väinö vielä ja tuliko paljon lisääkin ikiaikaisia karjalaishittejä. Jukka ja hänen bändinsä näyttivät tänä iltana mitä tarkoittaa ammattitaito ja kokemus, se on loistavia ajan kanssa kypsyneitä biisejä, monenlaisia pieniä musiikillisia yksityiskohtia, taitavaa musisointia, käsittämättömän hienoa tunnelman luontia. Niin, mistä tulee se valtava tunnelataus Jukan biiseihin ja sen päälle vielä ripaus mystiikkaa. Huikea ukko.

Tästä tuli sittenkin keikka-arvio, keikka oli vähintään ysiplussan arvoinen. Hyvä Jukka ja bändi, veri on vielä kuumaa ja suonta isketään kun tarve on. Kohti uusia seikkailuja ja levyjä, näin aina voin toivoa, fanin musiikillinen nälkä on suuri, vaikka Jukan back-kataloogi on jo mammuttimainen.

Jukan hittijuna maltillistuu

Tuore albumi Sä Kuljetat Mua (18) on luontevaa jatkoa J.Karjalaisen pitkälle uralle. Viisi vuotta sitten ilmestynyt menestyksekäs paluualbumi Et Ole Yksin (13) käsitteli onnistuneella ja hitikkäällä tavalla alterego-Markkua ja hänen monia sivupersooniaan. Pohjana levylle oli 70-luvulla ilmestynyt Reima Kampmanin kirjoittama sivupersoonia käsittelevä teos, joka oli tehnyt Jiihin suuren vaikutuksen. Tuon levyn monsterihitiksi nousi veikeästi sanoitettu Mennyt mies. Et Ole Yksin albumia seurasi hieman vaisumman vastaanoton saanut, tosin täydellisen rullaavalla karjalaissoundilla ladattu: Sinulle Sofia (15). Tosin tämäkin levy poimi yhden jättihitin, koskettavan tarinan Stindebindestä.

Karjalaisen luottobändi on uutukaisella suorastaan murhaavassa lennossa. Jo pelkästään Mikko Lankisen alati tyylitaitoinen ja niukka kitarasoundi tekee soundista mieleenpainuvan, puhumattakaan muun bändin yhteenhitsautuneesta soitosta, jotka täydellisesti kuorivat esiin Jukan taiteellista visiota. Oikeastaan koko J.Karjalaisen uraa on leimannut hyvät taustabändit, aina Mustista Laseista Electric Saunan kautta nykyiseen kokoonpanoon.

Juhannuksen alla julkaistu pilottisingle Tule kesäyö tarjosi rauhallista ja ei niin hittipitoista J.Karjalais-soundia. Alkusyksystä julkaistu toinen maistiainen Tummansininen seuralainen vei tunnelmia vienosti konemusiikin suuntaan pienellä Kraftwerk-viballa. Selkeästi jotain erilaista oli tulollaan, jos näitä kahta biisiä vertaa edellisen Sinulle Sofia levyn harmoniseen ja osin hieman sisällöttömään tunnelmaan.

Kun levy ilmestyi, niin siltä ei löytynyt ensikuulemalta ilmiselviä J.Karjalais-hittejä. Sirkka Lautamies niminen kappale on noteerattu monessa aiemmassa levyarviossa yhtenä levyn huippukohdista. Allekirjoitan tämän. Lauluntekijän studiona toimivan Keltaisen talon vintiltä löytyneen satavuotiaan kasviston alaviitteessä lukenut mysteerihenkilö lopulta paikannettiin ja Sirkka Lautamiehen omaiset todensivat henkilön olemassaolon. Sirkan ja edellä mainittujen maistiaiskappaleiden lisäksi levyn vahvaa biisillistä antia edustavat ainakin rytmikäs Gunpowder Cha Cha ja juureva Rosetta.

Omasta mielestäni levyn paras kappale on Luulei, ovelalla tavalla rytmikäs ralli, jossa nainen tanssii tuhon runtelemassa maisemassa kaulassaan valkoinen luulei-koru. Tässä myös säveleltään kiemuraisessa ja puheosuuksia sisältävässä kappaleessa Jukka osaa hypätä onnistuneesti ulos omalta mukavuusalueeltaan. Luulei palauttaa mieleen kokeellisen Marjaniemessä (01) albumin parhaat palat aina falsettiosuuksineen.

Sä Kuljetat Mua (18) albumin henkisenä serkkuna voidaan sittenkin pitää artistin uran ensimmäistä sooloalbumia Mustien Lasien jälkeen, melkein unohduksiin jäänyttä: Keltaisessa Talossa (1990) levyä. Molemmissa albumeissa on yhtä aikaa sisäänpäinkääntynyt, mutta rento tunnelma. Myös Keltaisessa Talossa levyltä ei irronnut ilmiselviä hittejä, vaan se osoitti, että artistille tärkeintä on tehdä jotain sellaista mistä itse pitää. Tämän oman hyvän fiiliksen vaaliminen tulee esille myös uudella levyllä. Rento ja kiiretön tunnelma on juuri sitä mitä Karjalainen osaa parhaiten tarjota meille elämänkiireissä ja ahdistuksissaan sinnitteleville kansalaisille. Haastattelujen mukaan J.Karjalaisen biisintekoprosessi on myös varsin kiireetön ja hän pyrkii karsimaan liialliset ärsykkeet pois biisien teon aikana. Tämä tekemisen hitaus voi olla yksi syy Karjalaisen näinkin pitkään kestäneeseen laadukkaaseen taiteelliseen uraan.

Pienenä kritiikin sanana voi mainita levyn vain 36 minuutin keston. Nykyään artistien (tai levy-yhtiöiden) on tapana viilata kaikki rönsyt pois ja tuunata levyistä turhankin lyhyitä. Melkein tulee ikävä niitä 90-luvun vuosia, jolloin cd-levyn kaikki 74 minuuttia täytettiin kaiken maailman piilobiiseillä ja loppupulputuksilla. Nykyisin kaikki on valitettavan täsmämitoitettua, jopa musiikki. Onneksi albumiformaatti ei ole sentään suostunut kuolemaan, vaikka musiikkiteollisuus suosiikin nykyisin enemmän suoratoistopalvelujen kautta soitettavia yksittäisiä biisejä.