Laura Moisio. Telakka. 23.9.2023

Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi Vieras Maa (23). Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.

Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle. 

Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.

Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.

Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.

Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:

"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.

Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)

Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).

Paul Kelly & The Messengers

Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.

Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).

Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).

Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.

Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle.  Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.

Kadonneet popklassikot - The Blue Aeroplanes

The Blue Aeroplanes on bändi josta olen halunnut pitkään kirjoittaa.
Ensi kohtaamiseni sinisten lentokoneiden kanssa tapahtui vuonna 1992 silloisen Rockradion kautta, kun eetteriin kajahti mielenkiintoinen, hyvin monesta suunnasta vaikutteita napannut kappale, mutta samanaikaisesti hyvin omaleimainen veisu. Kyseessä oli bändin b-poskikokoelma Friendloverplane 2(Up In a Down World) (92) johdantokappale: Growing Up, Growing Down. Merkille pantavaa kappaleessa oli 60-lukulaisen soundin lisäksi laulaja Gerard Langleyn persoonallinen puhelaulu, joka jollain oudolla tavalla sopi hyvin tähän rikkaaseen soundimaailmaan. Olin myyty mies ja kappale taltioitiin jollekin tuon ajan lukuisista "Sekalaista" kasettikokoelmalleni.´

The Blue Aeroplanes sai kohtuullisesti huomiota suomalaisissa musiikkilehdissä 80-90-luvun vaihteessa, varsinkin Soundin veteraanitoimittaja Jussi Niemi jaksoi ylistää bändiä kaikissa levyarvioissaan. Muistan eräänkin arvion, jonka lopussa heitettiin vahva viesti festareiden järjestäjille, että hommatkaa bändi ensi kesäksi Suomeen. En tiedä, että kävikö bändi koskaan Suomessa? Jos joku tietää, niin kertokaa!

Mitä bändi on sitten syönyt? Mikä on musiikillisen hienouden perusta? Niin, kitarat, puhelaulu, vähän outo meininki, Stone Roses meets Happy Mondays, mutta kuitenkin jotain juurevampaa kuin Manchester-buumin bändit ja jotain Lou Reed - vivahdettahan tässä on myös. Sävykäs ja monipuolinen rocktausta yhdistettynä Langleyn runolliseen puhelauluun viehättää itseäni kovasti. Hassuna yksityiskohtana kerrottakoon, että bändistä löytyy puolalainen taustatanssija Wojtek Dmochowski, vastine Happy Mondaysin ikoniselle Bezille. Tässä vähän näytettä:



Vuonna 1981 Bristolissa perustettu bändi on tähän päivään jatkuneella urallaan julkaissut 10 studioalbumia, 2 merkittävää b-poskikokoelmaa sekä lukuisia livelevyjä, puhumattakaan monipuolisesta sinkku ja ep-tarjonnasta. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bob Art(84) ja Tolerance(85) olivat vasta häivähdyksiä bändin todellisesta potentiaalista. Jälkimmäisen albumin tilasin parisen vuotta sitten Discogsilta huokeaan hintaan. Levy kuulostaa hyvältä, mutta biiseissä ei ole vielä sellaista hahmoa, että kovinkaan moni niistä jäisi pitempikestoisesti mieleen. Tämä ongelma alkaa haihtumaan bändin kolmannella levyllä Spitting Out Miracles(87), jossa on varianssia ja mielenkiintoisia biisejä huomattavasti enemmän. Levyä pidetään bändin jonkinmoisena taiteellisena läpimurtona. Alkuperäisen levyn mukana tuli myös seiskatuumainen flexi-single, joka löytyy myös omasta kokoelmastani. Levyn taustakööreissä huhuilee eräs merkittävä muusikko. Kuka siis?

Bändin neljäs levy Swagger(90) räjäytti lopullisesti pankin. Tässä on sellainen 90-luvun alun hukattu indierock-levy, jonka kaikkien pitäisi tietää.  Avauskappale Jacket Hangs on ehkä bändin uran merkittävin kappale, myös biisi joka ei ole koskaan pudonnut pois bändin keikkasetistä. Kakkonen World View Blue poppaa mukavasti, Weightless valottaa bändin eeppisempää puolta, hieno tunnelmallinen tsipale. Neljäntenä pamahtaa bändin ehkä tunnetuin veisu And Stones, jossa mielestäni tiivistyy 90-luvun alun todellinen tunnelma. Swaggerin jälkeen julkaistiin laadukas, mutta ehkä hieman täyteen ahdettu: Beatsongs(91), jonka tunnetuin kappale on Paul Simon - cover The Boy In The Bubble, mutta levyn paras kappale on svengaavan mietteliäs Cardboard Box, myös omia henkilökohtaisia suosikkejani.

Life Model(94) jäi suomalaiselta musiikkilehdistöltä kokonaan noteeraamatta, yhtälailla myös muualla maailmalla kyseinen levy jäi kovin vähälle huomiolle. Harmi. Sillä kyseessä on bändin ehkä paras albumi, kypsä, omalaatuinen, viehättävä ja vastustamattomasti groovaava. Muun muassa kappaleet Broken Mended ja Honey I näyttävät millaisesta musiikillisesta laadusta puhutaan. Juuri tällä hetkellä olen yrittänyt metsästää Life Modelin vinyyliversiota. Yllättävän laajalti sitä löytyykin hintahaarukalla 5-10 euroon. Sinänsä harvinaista, koska vuonna 1994 julkaistiin aika niukalti enää vinyylejä. Lopullinen ostokohteeni ei ole vielä vakiintunut. Oman cd-versioni ostin noin 15-vuotta sitten jo edesmenneen musiikkikaupan Epesin alelaarista.

Bändin ura hiipui rönsyilevän ja terältään ehkä jo hieman tylsistyneen Rough Musicin(95) jälkeen. Tämän jälkeen bändiltä on tullut kolme studioalbumia, joista uusimman Anti-Gravity(11) löysin onnekkaasti Amazonilta upouutena vinyylinä alle 7 punnalla. Nyt vain odotellaan postimiehen käyntiä. Alle olen koostanut The Blue Aeroplanes - soittolistan jota kautta voit makustella bändin omalaatuista svengiä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7Dg6Z9kcbNP5UwhI2cbhQa

Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."^[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g

22 Pistepirkko ja Jukka ja Jytämimmit - Klubi. Tampere. 24.4.2015

En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.

Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.

http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/

Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.

Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.

Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla  kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.

Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.

Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:

https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY


Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS