Vain tosifaneille - Teenage Fanclub. Tavastia. Hki. 22.4.2019

Kesä on mennyt vaikka se ei ole vielä alkanut. Helisevän kitaran ja poikamaisen indierokin kesä on ainakin mennyt. Kerran oli bändi nimeltään Teenage Fanclub esikuvina lukuisille neljän miehen poprock-kvarteteille. Suomikin suorastaan pursusi näitä helkkyviä poppumppuja. Oli Lemonatoria, Supperheadsia, Larry & The Lefthandedia  ja oli myös ylivieskalainen Carton Tree, joka julkaisi yhden pitkäsoiton Goodbye mrs.greeneyes (99) kaksikymmentä vuotta sitten ja viisi vuotta myöhemmin ilmeisesti demoalbumin: Songs from Northern Finland (04).

Toisena pääsiäispäivänä, kärsimysjuhlan viimeisillä tunneilla Carton Tree pääsi lämmittelemään esikuvaansa Teenage Fanclubia Tavastialla. Edellisestä keikasta oli juurikin se viisitoista vuotta, sekä paikka, että pääbändi oli sama kuin tänä iltana. Näin meille kerrottiin. Kyllä elämä voi ollakin ihmeellistä. Sain kuullu keikasta 4-5 viimeistä kappaletta ja ne kaikki olivat varsin iskeviä menobiisejä, kuin parempaa ja juurevampaa Lemonatoria. Kuulemmeko tästä bändistä vielä? Kakkoslevy on kuulemma tulollaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Viisitoista vuotta voi olla odotuksen arvoinen, siihen uskotaan.

Edellisen kerran näin Teenage Fanclubin samassa paikassa kaksi vuotta sitten, josta linkkinä oheinen keikkarapsa: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/02/teenage-fanclub-tavastia-1522017.html
Tällä kertaa Teenage Fanclub soitti puolentoista tunnin napakan keikan, joka hylki hittejä. Tämän kevät kiertueen punainen lanka onkin soittaa harvemmin kuultuja Fanclub-stygejä, joka on hardcore-faneille riemun asia, itselleni ei niinkään, koska bändin tuotanto on vain puolittain hanskassa. Tästä oudommasta setistä nousi esiin onneksi lukuisia huippukohtia. Jos kitaristi Gerard Langleyn pitäisi esittää vain yksi biisi, niin se olisi tietysti tämä itkettävän ihana balladi Your Love Is The Place Where I Came From. Myös tänä iltana se oli yksi keikan kohokohtia.

Vaikka keikka kääntyikin keskinkertaisen puolelle ja biisivalinnat eivät erityisesti sytyttäneet, niin tästäkin huolimatta rinnan alle jäi surisemaan pieni poppikärpänen joka on vaatinut Fanclubin levyjä soittimeen. Harmonisen ja umpi-ihanan Shadows (10) albumin iskuraidat Sometimes I Don't Need To Believe Anything, Baby Lee ja Still Have Thee soivat seuraavana päivänä päässäni, vaikka yhtäkään niistä ei soitettu keikalla. Miehessä olisi ollut varmasti näiden biisien mentävä kolo.

Pikkuhiljaa bändin viimeisin albumi: Here (16) alkoi myös ottaa tuntumaa levylautaseen, tosin spotikan kautta, kun vinyyli on vasta tilauksesta. Heren orgaaninen kesäillan uni kietoo sisäänsä, harmonisen Norman Blaken ja rosoisen Gerard Langleyn biisit ja vokalisoinnit vuorottelevat hyvällä tavalla. Uneni on vasta alussa, vaikka tämän musatyylin olikin syytä jo kadota ikuisiksi ajoiksi. Ehkä se olikin vain pahaa unta ja kaikkien tällaisten poppiskärpästen on taas syytä nousta siivilleen, aina Ylivieskasta Skotlantiin.

James Taylor - Walking Man

Levy joka on tehty sellaisessa ja ajassa olosuhteissa, että se on tässä ajassa jo puhdasta illuusiota, osa mytologista hippisaagaa. 70-luvun alun kaunein ja kirkasäänisin laulaja-lauluntekijä James Taylor on edustanut minulle enimmäkseen hämmentävää mitäänsanomattomuutta. Kaikki toimii ja on tavallaan oikein, mutta mikään ei niinku oikein kolahda. Mikä tässä musassa oikein mättää? Näin on käynyt useiden James Taylor levyjen kanssa, aina Sweet Baby Jamesista(70), Mud Slim and the Blue Horizonin(71) kautta 80-luvun väkevään "paluualbumiin" That's Why I'm Here(85).

Walking Man(74), viides levy Taylorin ei niin kovin runsaassa back-kataloogissa oli minulle ennalta tuntematon. Ostin sen taannoiselta Tukholman reissulta parilla eurolla. Todennäköisesti kyseessä on Taylorin uran heikoimpia tekeleitä, ei ihan klassikoihin verrattava, sellainen ihan kelpo välityö. Itseasiassa vasta tämä levy avasi hellävaroen rintakehäni raskasta luukkua ja kuiski sinne ajattelevan 70-luvun hahmon oivallisia säkeitä:

Moving in silent desperation, keeping eye on the holy land
A Hypothetical destination, Say, who is that walking man

Kappaleet eivät ole niin kulmattomia ja ympäripyöreitä kun olen tottunut Taylorin tuotannossa...tai eivät ne taida olla varhaisemmassakaan tuotannossa, kun lauluja olisi vaan jaksanut kuunnella. Lauluissa on hienovaraista herkkyyttä ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Aloituskappale Walking Man päivittää oman tiensä kulkija - teemaa(45 vuotta sitten), ovela Migration vaihtaa teeman maailmanlaajuisemmaksi, Let It Fall Down on varsin tarttuva kappale ja Me and Me Guitar rokkailee irtonaisesti, hyvät taustamuusikot pikkailevat kitarastaan ja koskettimistaan autiomaan kokoisia sointuja ja vingahduksia.

Sitä miettii mikä on tällaisen ihan kivan 70-luvun levyn merkitys tänä päivänä? Kun se pyörii ansiokkaasti vieraan maan alekaukaloissa, eikä sitä ole kukaan 20-30 vuoteen sieltä huolinut ennen kuin tämä setämies Lempäälästä kaappasi levyn kainaloon. Yritänkö nyt vähän väkinäisesti väittää, että tässä on sittenkin varsin oiva levy, kuuntelemisen arvoinen, jopa ystävä? Mutta sanohan käsi sydämellä, että kuinka hyvä levy on kyseessä? 3+, ehkä 3½. Haalea ja kädenlämpöinen ei kuulosta kehulta, mutta levy osuu täydellisesti voipuneen kesämiehen ponnettomaan olotilaan, lohduttaa, kohottaa, ei pakota liikaa, kertoo kuinka kaikki voi mennä rennosti eteenpäin kun sulkee silmänsä ja laskee selkänojan taakse, vaan ei ihan taakse.

Eikä sillä loppujen lopuksi ole väliä monenko tähden levy on kyseessä jos se tarjoaa hetken jos toisenkin jotain kohottavaa, merkityksellistä tunnelmaa, että pääsee arjen harmaan kerroksen yläpuolelle, tuntee saavansa jotain elähdyttävää, että elämän merkitys tulee liki hetkellisesti tämän levyn kautta, että se peilaa tätä hetkeä 44 vuoden päästä levyn julkaisuhetkestä. Niin, eikö silloin ole kyse ajattomasta musiikista?

Nuoruuden suojeluksessa - Nicolas Kivilinna. 27.8.2015. Telakka. Tampere.

Keväällä esikoisalbuminsa Joka Laulun Laulaa Vaan(15) julkaissut artisti aloitti keikkansa aikalailla tasan klo:22.00. Ehdin parahiksi Telakan lauteille. Ensimmäinen havaintoni oli nuorekas yleisöjakauma, joka toi Telakan baaritunnelmaan mukavan energisen latauksen.

Nicolas Kivilinna yhtyeineen esitti rapiat tunnin mittaisen keikan joka piti sisällään puoliksi uuden levyn kappaleita ja toisen puoliskon ennen julkaisemattomia kappaleita. Näistä ennen julkaisemattomista jäivät mieleen Klondiken huorista kertova hersyvä tarina ja pitkähkö, mutta hyvin kasassa pysyvä Atlantis, sekä kaksi todella irtonaista Lauri Viidan runoihin sävellettyä kappaletta. Illan aikana sain tietää, että seuraavana levytysvuorossa olisi nimenomaan nämä Lauri Viita-biisit mahdollisen ep-levyn muodossa.

Uuden levyn kappaleista soitettiin yli puolet, joista parhaiten toimivat Intialainen Unelma ja syvällinen En Etsi Valtaa enkä Loistoa. Jälkimmäisen kappaleen sanoitus avautui allekirjoittaneelle täyteen kukkaan yhdellä elokuisella juoksulenkillä: "Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan. En tahdo, että mut muistetaan". Jossain määrin romanttinen käsitys itsestä, mutta samanaikaisesti aito ja puhdistava: "Et ehkä usko, että olen sellainen".

Kautta linjan Kivilinnan esiintymisessä ja sanomassa merkille pantavaa oli ilmaisun selkeys. Ei turhaa mystiikkaa, eikä liian vaikeita kielikuvia. Äkkiseltään voi tosin miettiä, että ovatko jotkut sanoitukset liian helppoja, että voisiko sanavalintoja enemmän vielä ns. runollistaa, hakea haastavampia ilmaisuja? Niin, kyse on kuitenkin populaarimusiikista, liiallinen kikkailevuus taas söisi taas kokonaisuuden tehoa. Uskoisin, että juuri tämä selkeys ja vähän kansanmiesmäinen ote sopii Kivilinnalle. Kappaleihin on helppo lähteä mukaan vaikka ne kuulisi ensimmäistä kertaa. Näin kävi ensimmäisen encore-biisin kohdalla, joka jollain tapaa liittyi Saku Sammakkoon, tässä huikeassa kansanmusiikkimaisessa biisissä Kivilinna täysin suvereenisti laulatti yleisöä. Tuossa yhteislaulun hetkessä oli jotain ainutlaatuista, harvassa on artistit jotka luovat noin helposti mutkattoman suhteen yleisöön.

Nicolas Kivilinnan keikka oli täyttä tavaraa alusta loppuun. Artistin välispiikit olivat aitoja ja mutkattomia. Taustabändi hoiti hommansa mainiosti, erityisesti jäi mieleen bändin hyvin stailattu ja soitoltaan tyylitaitoinen soolokitaristi. Ainut miinus keikalla oli Jos Sä Haluut Lentää Mun Kaa "hittibiisin" soittamatta jättäminen. Nälkää jäi tuleville keikoille ja tuleville levyjulkaisuille. Vaistoni sanoo, että Kivilinnan ehkä kannattaisi siirtää uudet biisit tuollaisenaan, eli lähes liveotteina tuleville levyjulkaisuille. Onnea ja menestystä mainiolle artistille.

Kesän pakollinen kokoelmakasetti - Summer Rain On Me - 15

Kerran kesässä täytyy vääntää ainakin yksi sumea kokoelmakasetti. Edellisestä taitaa olla tosin jo kolme vuotta. Onko kasetissa enää mitään järkeä, muuta kuin että saa pientä tekstausharjoitusta? Pientä nousukautta kasetillakin kai ollut. Viimeksi ostin huhtikuussa Jukka ja Jytämimmien keikalta uunituoreen kassun, tosin aikamoisen huonolla äänenlaadulla. Ehkäpä näistä erilaisten musiikkiformaattien järkevyydestä olen paasannut jo tähän päivään mennessä ihan tarpeeksi, niimpä keskitytään itse musiikkiin, mitä tämän kesän kokoelmakasettini onkaan syönyt?

Kesäkokoelmani Summer Rain On Me - 15 aloittava Scritti Polittin kappale ei ole mikään tyypillinen hittisinkula, eräänlainen käyntikortti aiheeseen, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kakkonen ei ole 10cc:n tuotannon ihan kirkkainta kärkeä, mutta lyö letkeän polkan tähän kohtaan, saa kuuntelijan leppoisaan mielentilaan. Ronnie Lane tarjoaa juurevamman ja kansanmusiikkimaisen ankkurin, jotta jalat pysyy maassa. Yllärinelosena upouutta suomalaista musaa a'la Talmud Beach, kevytkesäboogie kutittelee oikeista kohdin. Jokaisesta kokoelmakasetistani on löytynyt aina yksi rollaribiisi, tästä niitä löytyy kaksi, joista ensimmäinen iskee teeman ytimeen: sataa niin ...tanasti. Yhtälailla New Order-sidonnainen kappale koristaa kokoelmaa kuin kokoelmaa, sitä tarjoilee Bernard Sumnerin laadukas sivupolku: Electronic. Kasetin ykköspuoli loppuu mietteliään kauniin Chic-instrumentaalin kautta Gary Mooren ja Phil Lynottin powerballadien äitiin: Parienne Walkwaysiin. Bonarina punkahtavaa outoutta Suomesta.

Kakkospuoli aloitetaan aiemmin blogissa hehkuttamani Goodbye Mr.MacKenzien tykillä kappaleella Blacker Than Black. Supertramp fiilistelee sateessa ja tuo fiilistä myös meille. The Who:n kitaristi Pete tarjoilee harvinaisen b-puoliballadin. Yhtälailla Bob Dylanilta tarjotaan harvinaista vain singlenä ilmestynyttä Rita May - biisiä. Kokoelman toinen rollaribiisi on instrumentaali Stoned ja kenties ensimmäinen julkaistu Jagger & Richards sävellys? Bill Withers pitää meidät vielä soulissa, Magazine johtaa taas puhumaan säästä, onhan tää niiiin sateinen kesä, että **tut ja männynkävyt. Kokoelmani saa päättää ylväs Billy Bragg-cover A New England Kirsty MacColliin käsittelyssä.

Kokoelmakasetin äänittämisen kaarta olen aiemminkin pohtinut. Onko siinä mitään kaarta? Kyllä siinä jokin kaari on, useimmiten vaikeasti sanallistettava sellainen. Nuoruudessa kokoelmakasetin värkkäämisen saattoi mennyt kevyesti päivä tai parikin. Biisejä ei ehkä ollut niin paljon tarjolla ja tyhjästä täytyi yrittää nyhjästä. Nykyään sitä tahtoo törmätä runsaudenpulaan tai näin voisi ainakin luulla. Väärin. Nimenomaan kokoelmakasetin teko saa pysymään musakokoelman tekijänä tietyissä rajoissa, kun musiikki äänitetään fyysiseltä levyiltä, niin sitä ei lamaannu netin musa-avaruuden edessä, vaan joutuu tekemään kokoelman omasta levyjen halkopinoista.

Tämä kokoelma tehtiin iltasyöminkien ja Pikku Kakkosen välissä melkoisella kiireellä, mutta aika selkeällä ajatuksella. Valitsin kokoelmaan vain viime aikoina ostamiani seiskatuumaisia ja maxisinkkuja. Spotikkakokoelma jää tällä kertaa, kasettini voin antaa kopioitavaksi jos löytyy luottamusta ja tupladekki.

https://www.youtube.com/watch?v=Vnzpg5GgQCo

Lisäys(25.7.15):
Yhtenä sateisen kesän poutaisena lauantai-päivänä ostin kirpputorilta erittäin kulahtaneen näköisen kasetin viidelläkymmenellä sentillä. Kyseessä oli The Beach Boysin yleisesti huonoimpana pidetty lätty: Summer in Paradise(92), ainut Beach Boys - levy täysin ilman Brian Wilsonin läsnäoloa...tai noh, ei ihan täysin, vanha Surfin' - biisi on kehnosti coveroituna mukana. Tässä musiikkiäänitteessä on kovin vähän puolusteltavaa, siksi olikin ilahduttavaa todeta kasetin äänellisen laadun varsin hyväksi ja koko levyn ihan mukiinmeneväksi kesälevyksi. On jollain tapaa arvokasta, että tällaisesta hylätystä ja periaatteessa huonolaatuisesta musiikkiäänitteestä tulvii ihan hyvää kesäkuunneltavaa. Itseasiassa levyn nimibiisi Summer in Paradise pitää sisällään lievää hittipotentiaalia.