Leon Bridges - Leon

Joskus musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15) Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta. 

Leon Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City.  Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää? 

Levy oli hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua. Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.

Ihan mukava, varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti? 

Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing makes the time stop like you walking in a room.

Simplicity haikailee yksinkertaisen elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle on miksattu linnunlaulua.

B-puolen aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla. Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko kestävää laatua? 

Vaikka rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Täydellinen tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy. Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia, joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden ja kuunnella levyä vielä lisää. 

Ivy toka puoliskon lopulla yllättää koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla sanoilla:

Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you 

God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno, vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder. Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.

Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.

Minä ja Pete Parkkonen

Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.

Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.

Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.

Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."

Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.

Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.