Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.

Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.

Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.

Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?

Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.

Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.

Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hieno, maaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.

Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.

Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.

Laura Moisio. Telakka. 23.9.2023

Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi Vieras Maa (23). Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.

Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle. 

Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.

Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.

Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.

Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:

"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.

Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)

Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).

Joni Ekman - Ekmania!

Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.

Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.

Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa. 

Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.

Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.

Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.

Salaliitto - Telakka. Tampere. 20.2.2019

Telakalla alkoi Salaliiton uuden Puolet (19) albumin levyjulkkarikiertue. Illan ensimmäinen liveakti oli Tomi Nordlund & Syvä Joki, jonka keikan harmillisesti missasin. Salaliiton uusi levy soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Rapiat tunnin mittaista keikkaa täydensivät muutamat iskusävelmät bändin aikaisemmilta levyiltä.

Salaliitto on nyt menossa levyssä numero kolme. Vaikean kolmannen levyn syndroomaa ei näkynyt ainakaan bändin vahvassa live-esiintymisessä. Levyn ja keikan aloituskappale Ellipsi meni vielä tunnustellen, mutta seuraava styge 29250 nosti suupieliä ylöspäin, sekä yleisön, että bändin keskuudessa. Tämä viime syksynä julkaistu hitikäs kappale kertoo oleellisen nuoruuden nostalgiasta. "Tänään on oikea päivä leikkii inkkarii, ottaa lännenmiehiltä tukat pois päästä" Varsin muotovalio lyriikka täydentää kappaleen muutenkin hitikästä rakennetta.

Ovela Valeriana vaatii selvästi kuuntelukertoja, jo viime keväänä Tampereen Klubilla esitetty kappale kuulosti nyt tutummalta ja paremmalta. Yksi keikan huippukohdista oli uuden levyn toinen singlelohkaisu Outoja Valoja. Tämä mietteliäs ja jännästi Radioheadin mieleen tuova kappale kasvoi keikan aikana todelliseen kukkaansa. Vähäeleisen tarkat lyyriset ilmaisut nostavat huomaamatta kappaleen potentiaalia.

Ensimmäisen levynpuoliskon päättävän Huoneen erinomaisuus ei ole vielä minulle täysin avautunut. Hitaalla ja kulmikkaalla temmolla eteenpäin menevä kappaleessa on selvästi potentiaalia, mutta ihan kuin viimeinen pykälä siitä puuttuisi. Ehkä kappaleen alku voisi olla vielä vereslihaisempi, tosin levytetty versio biisistä on aika hyvä. Kakkospuolen avaava Valtatie meni rennolla otteella. Levyn päättävät kappaleet Syaaninsininen ja Repriisi kuulostavat molemmat korvissani levyn isoilta ja merkittäviltä kappaleilta, sellaisilta jotka tulevat vielä kasvamaan kuuntelukertojen myötä.
Tämän hyvältä kuulostavan uuden levyn ohella bändi soitti huikeat versiot edellisen levyn iskusävelistä Harmaasta ja Korpista. Myös keikan päättävä ekan levyn Uuteen Elämään toimi upeasti.

Salaliitto on tällä hetkellä yksi suomirokin kiinnostavimmista yhtyeistä. Livesoitto on huikealla, heittäytyvällä tasolla. Taitava nelimiehinen bändi nauttii ilmiselvästi tekemisestään ja yleisö kiittää. Toivottavasti tämä on vasta alkua ja tulevaisuudessa voidaan odottaa bändiltä lisää uutta musiikkia.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - Telakka. Tre. 7.2.2019

Telakan helmikuu alkoi kahdella vahvalla live-esityksellä. Jo aiemmin tässä blogissa noteeraamani Zacharius Carls Group Torniosta aloitti illan. Parisen vuotta sitten Quiet Desperation (16) albumin julkaissut Tornion rätväkkä rokkibändi oli suurin piirtein niin hyvä kuin arvasi odottaa. Kahdeksan vuotta sitten olin nähnyt bändin samassa keikkapaikassa ja muistikuvat tuosta keikasta olivat vähäisiä. Yhtye itse muisti muistuttaa edellisestä vierailusta, etenkin he halusivat uusia heidän mielestään epäonnistuneen vedon Rage In Your Heart(09) albumin päättävästä Loveless Rockista. Oli se veto mennyt hyvin tai huonosti viime kerralla, niin nyt tuossa esityksessä oli riittävästi ruutia ja taidokkuutta.

Kaikkinensa Zacujen esitys täytti hyvän rokkikeikan mittasuhteet. Itselleni tuntematon aloituskappale tehosi erityisen hyvin. Tätä seurasi uuden Quiet Desperation albumin hieno Where In The World. Rauhallisemman alun jälkeen bändi painoi kaasua ja rokkasi välillä hyvinkin näyttävästi. Uuden levyn nimikappale Quiet Desperation oli erityisen tiukka ja myös sitä seurannut biisi, jonka nimeä en muista. Energiaa ja osaamista löytyi, volyymi oli vaan turhan kovalla ja niitä uuden levyn herkempiä balladeja jäin kaipaamaan. Etenkin ovela Around The Capricorn olisi ollut biisi paikallaan. Toivottavasti uuttakin tuotantoa on tulollaan, sillä bändin laatukäyrä on pitkistä julkaisuväleistä huolimatta ollut koko ajan nouseva.

Ruotsalaisen edesmenneen The Soundtrack Of Our Lives - bändin laulaja Ebbot Lundbergin ja Indigo Childrenin keikan suhteen odotukseni olivat vähäiset. Olin nähnyt TSOOL:n 2010-luvun vaihteessa Tampereen Klubilla jossa meno oli jo varsin väsynyttä. Ohessa bloggaus tuosta keikasta:
https://homesickhounds.blogspot.com/2010/12/latebirds-ja-soundtrack-of-our-lives.html

Telakan keikan Ebbot aloitti soolona soittamalla varsin kämäisen näköistä akustista kitaraa. Eka biisi oli David Bowien Five Years, jolla yhä kaftaaniin pukeutunut nallekarhumme avasi ääntänsä. Toka biisikin meni osittain akustisesti, kunnes Indigo Children kapusi jäsen kerrallaan Ebbottin seuraksi lavalle. Erehdyttävästi nuorelta Al Pacinolta näyttänyt urkuri sai alkuun Ebbottilta Serpico-kuittauksen "mukava kun on filmitähti bändissä".

Indigo Lasten asettuessa Ebbottin taakse keikka nousikin hetkessä hyvälle tasolle. TSOOL:n b-poski kokoelmalta löytyvä Galaxy Gramophone rokkasi jykevästi. Indigo Childrenin kanssa tehty soolomateriaali kuulosti keikalla varsin hyvältä. Edellisen levyn For the Age to Come(16) nimikappale esitettiin vielä rauhallisesti, mutta saman levyn kappaleet Calling From Heaven ja To Be Continued kääntyivät jo sellaisen rokin sielunmessun suuntaan, mitä tämä keikka suurimmaksi osaksi tuli olemaan. Nuori, energinen ja taidokas taustabändi tuntui olevan juuri sitä mitä Ebbot tarvitsi tällä hetkellä. Tätä vasten sankarimme oli helppo nojailla.

Versio TSOOL:n Big Timesta oli sellaista rokkenroll-parhautta mitä saa erittäin harvoin kokea. Ebbot möyri vasten Telakan vankkoja kattopalkkeja kuin pidäkkeetön peto. Edellisen kerran tuollaista Telakan kattopalkkihuojuntaa olin nähnyt Kauko Röyhkän erinomaisella keikalla 2000-luvun alussa. Ainoastaan sai pelätä, että milloin Ebbot lyö päänsä aika kulmikkaalta näyttävään monitoriin katossa. Onneksi rokkienergia suojeli ja tämän lentoon päässeen ryhävalaan vilpitön rokkaaminen rikkoi kaikki rajat mitä tiesin.

Keikka vuorotteli soolomatskun ja TSOOL:n hittien välillä. Keikan loppupään kohokohtia oli vähälle huomiolle jääneen TSOOL:n Communion (08) tupla-albumin eeppinen hituri Second Life Replay ja megahitti Nevermore jonka Ebbot lauloi yleisön keskellä Telakan käytävällä. Keikka oli kaiken kaikkiaan huikea. Paras rock-keikka pitkään aikaan ja haastoi vakavasti jopa viime kesän Nick Caven keikan Pori Jatseilla. Ebbot Lundberg antoi itsensä kaikkine karvoineen yleisölle, ääni tuli riipaisevana, syvältä ison miehen rintakehästä. Kuulijan olo oli ravittu ja kiitollinen. Tällaista lisää.

HÄN, Vuoret - Telakka. 11.1.2019

Viime syksy oli keikkarintamalla varsin kuiva, sillä en käynyt yhdelläkään keikalla. Olin kyllä menossa monellekin keikalle, mutta aina tuli jokin este tai syy miksi ei tänään. Alkuvuosi käynnistyi tänä perjantai-iltana terhakkaasti Tampereen Telakan tripla-keikoilla, esiintyjinä HÄN, Vuoret ja Radio Supernova. Kaksi ensimmäistä tuli nähtyä, mutta sitten iski unijukka.

HÄN-yhtyeen timakka vajaan tunnin setti esitteli varsin kelvollisen albumin Harhakuvitusmaailmassa(18) läpikotaisin. Vahvasti suomirokin perinteisiin nojaava yhtye esitti arkisia biisitarinoitaan varsin vahvalla otteella. Kirkkaan kuoleman kauppias, Ei enää auta ja nimikappale Harhakuvitusmaailmassa potkivat hyvin. Bändin soitossa oli jännää tilan tuntua ja soundi oli kaikin puolin kohdillaan. Livenä bändi oli selvästi parempi kuin levyllä, etenkin laulajan lauluilmaisu pääsi paremmin ja onnistuneemmin esille. HÄN edustaa suomirokin harvalukuista ja hivenen nostalgista laitaa, jossa kuuluu eput, julietit ja pellet hyvässä ja vielä joskus vielä paremmassa. Kataloogista löytyy vasta yksi albumi, mielenkiinnolla odotellaan sitä toista.

Vuoret oli mahdollisesti illan odotetuin ja tunnetuin esiintyjä. Viime vuonna ilmestynyt Portti(18) albumi oli saanut hyviä ellei jopa ylistäviä arvioita harvalukuisessa musiikkimediassamme. Olin kuunnellut levyn kerran pari läpi viime syksynä, mutta kovin suurta muistikuvaa se ei jättänyt. Keikalle lähdin melko vähin odotuksin. Bändin laulaja muistutti etäisesti nuorta Petri Mölleriä, tuota 80-luvun romanttisen poprockin Claudian johtohahmoa. Musiikistakin oli löydettävissä vähän Claudiamaisia sävyjä vaikkakin Vuoret-yhtyeen tyyli on eeppisempää ja säröisempää, kitarat oli hyvin esillä.

Itse keikka oli varsin hyvä. Rumpali takoi rytmiä kannuista kiihkeällä otteella, karismaattisen mieslaulajan ohella mukana oli naistaustalaulaja, joka tuki ja täytelöitti lauluilmaisua. Välillä naisen laulu nousi suorastaan alkukantaisiin korkeuksiin, niin että mieleen tuli sellaisenkin rokin klassikkobiisin, kuin Pink Floydin Great Gig In The Sky:n naisvokaaliosuudet. Siihen nähden kuinka huonosti tunsin bändin biisejä etukäteen, niin voi sanoa, että kaikkinensa aika vakuuttavan oloista kamaa. Mieleen jäi sellaisia hyvän kuuloisia biisejä kuin: Me Emme Syntyneet Joutseniksi, Ei Ole Alkuperäistä ja Mennään Rannalle, joista jälkimmäinen olikin vahvasti noteerattu YleX:ssä.

Vuoret yhtyeen laadukkuudesta huolimatta HÄN jätti voimakkaammaan ja rokimman jälkivaikutuksen. HÄN:n konstailematon ja vähän huojuva poprock-ilmaisu puri paremmin allekirjoittaneeseen. En tosin ihmettelisi jos Vuorten Portti(18) levy nousisi vielä arvoasteikollani ylöspäin. Yhtä kaikki päteviä keikkoja molemmat.

Yari, Kanerva - Telakka 24.3.2018

Kevättalven valoisammat illat ovat ajaneet miehen keikoille melkein viikoittain. On jälleen tilanne, että lapset on saatu nukkumaan ja bussi lähtee Lempäälästä Tampereelle klo:21.55. Telakan hauskasti nimetty: SÄV/SAN-festivaali kutsuu.

Kanerva. Uusi tuttavuus, naispuolinen singer-songwriter. Näitähän riittää, näitä mielenkiintoisia debytantteja, on Vestaa, Karinaa ja Kanervaa. Kaunista, kurkoittelevaa, ehkä vähän särmätöntä. Lähin vertailukohta lienee sittenkin Laura Moisio, sanoisin, että Kanerva on city-versio Moisiolle, pätevää ja osaavaa, mutta yltääkö Moision sielukkuuteen? Ehkä yltääkin?
Kanerva heitti sähköisen kitaransa kera varmaotteisen ja kiinnostavan keikan. Uusi levy Paritanssi(18) soitettiin aikalailla kokonaan. Ei sinänsä mitään huonoa sanottavaa, mutta levyn ostamista mietin, että onko se tarpeellista kun ostin Laura Moision uusimman vastikään.

Yari, eli Jari Knuutinen Pohjois-karjalasta on legendaarisen Se - yhtyeen kantava voima. Heitti reilun tunnin soolokeikan, välillä sähköpianon ja välillä sähkökitaran kanssa. Niin, Se yhtye on itselleni pitkälti tuntematon kortti. Bändin 70-80-luvun vaihteen albumit ovat klassikoita ja hinnoissaan. Itselleni kosketus Yarin musiikkiin tulee kahden sooloalbumin kautta: Rakkauden Kieli(89) ja Apinoiden Planeetta(92). Molemmat vahvoja ja mielenkiintoisia albumeita. Svart recordsin kautta tosin ilmestyi viime vuonna uusintapainos Se-yhtyeen debyytistä: ...Ja me tehtiin rakkautta...(79), mutta ilmeisesti se myytiin hetkessä loppuun!? Juurikaan sitä ei levykaupan hyllyillä enää liiku.

Yari soitti Telakan noin puolentoistatunnin hyvän läpileikkauksen koko urastaan. Tuntematta kovin hyvin Se-yhtyeem tuotantoa, niin pystyin uskottavasti päättelemään, että yli puolen oli Se-yhtyeen kamaa 70-80-luvun vaihteessa ja seassa Yarin soolobiisejä tuolta ajalta kuten Kevyesti Puoli Viiteen ja Ollaan Naurettu Niin Kauan. Ilahduttavasti Yari soitti myös yhden biisin Apinoiden Planeetalta, eli lievähkö hitin Punaista Vaniljaa. Myös Rakkauden Kieleltä tuli ainakin hersyvän hauska: Tytöt Hymyilee. Myös uusia, levyttämättömiä kappaleita oli setissä muutamia ja todennäköisesti jotain myös viimeisimmältä sooloalbumilta: 12 Askelta(99), jota ei myöskään taida saada enää mistään.

Yarin keikan efekti oli mielenkiintoinen. Olin keikalla hieman väsyneessä tilassa. Vastaanottokykyni ei ollut paras mahdollinen suurempaan hurmioitumiseen, mutta tästäkin huolimatta biisien erinomaisuus teki vaikutuksen, siis siitäkin huolimatta, että en tunnistanut puoliakaan biiseistä. Yarin uudetkin biisit kuulostivat hyvältä ellei erinomaisilta. On mielenkiintoista, että miksi uutta levyä ei ole vielä ilmestynyt? Yari oli ilmeisesti puuhaillut noin vuosi sitten yhteislevyä Litku Klemetin kanssa, mutta työ oli jäänyt kesken. Onko kuitenkin sooloalbumi tulossa? Mitään vakavampaa vihjettä siihen suuntaan ei tämäkään keikka antanut. Kyseessä on kuitenkin merkittävä lauluntekijä, joka karismallaan vaivatta täysin Telakan lauantai-illan. Olisi harmi jos populaarimman musan levyttäminen Yarin osalta on päätepisteessä. Leffamusaahan mies on tehnyt kai kaikki nämä vuodet, ilmeisesti elannon kannalta parempi juttu kuin merkittävän, mutta helposti marginaaliin jäävän popalbumin tekeminen.

Bone Moon ja Laura Moisio. Telakka. 10.3.2017

Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.

Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.

Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.

Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.

Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.

Ken Stringfellow - Telakka. Tampere. 18.2.2017

Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta 1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)

Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta:
http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html

Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.

Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.

Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.

Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?

On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.

Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.

Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä  biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.

Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?

Samae Koskinen. Telakka. Tampere. 13.5.2016.

Kolmastoista ja perjantai voi olla paras kaikista. Melkein kesäisiä lukemia hipova säätila, hyvää seuraa ja laadukasta panimo-olutta sekä kirsikkana kakun päällä Samae Koskisen soolokeikka Telakalla.

Samae Koskisen pikkaisen yli tunnin kestänyt keikka oli kauttaaltaan kovaa tasoa. Tuli hyvin selväksi, että Samae on Muusikko ja karismaattinen esiintyjä. Kuinka luontevasti hän otti haltuun täyteen ahtautuneen Telakan ja kuinka vaivatonta olikaan hänen musiikillinen ilmaisunsa. Laulu toimi hienosti ja jännästi viritetty sähkökitara tuki maltillisesti Samaen erinomaisia kappaleita.

Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin Tänään on hyvä päivä Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii Tänään on hyvä päivä Lintu langalla, olut lounaalla Tänään on hyvä päivä Viimeinen tupakka, uusi aika alkava Tänään on hyvä päivä

Olen nähnyt Samaen kahdesti aikaisemmin livenä, ensiksi lämppärinä Bonnie Prince Billylle Tampereen klubilla, ehkä kahdeksan vuotta sitten. Tällöin Samae esintyi bändinsä kanssa ja keikka oli energinen ja vaikuttava. Toisen kerran näin Samaen soolona yhtälailla Telakalla vuonna 2009. Huono ei ollut sekään keikka. Mutta tämä keikka oli jotain enemmän, enkä sano että vaikuttimenani olisi ollut pelkästään alkuillan hyvä seura ja vieno kesäinen humaltuminen.

Ennen kaikkea Samaen biisien tarinallinen sisältö tuli vielä paremmin esiin tässä soolovedossa. Jokainen kappale oli kuin pieni arjen maalaus, tarkalla ja hallitulla siveltimellä vedetty. On hieno huomata kuinka Samae on parantanut juoksuaan levy levyltä. Vielä Kauko Röyhkä-avitteisen Elossa(09) albumin jälkeen Samae on selkeästi löytänyt oman äänensä. Kuuluuko, Kuuntelen(11) on suora, svengaava ja mukavalla tavalla kotikutoisen kuuloinen levy. Hyvä Päivä(13) on korkeaoktaaninen poppislevy jonka yllä roikkuu tarpeellinen määrä mustia pilviä. Henkilökohtainen Ennätys(15) on monella tasolla nimensä mukainen, eli Samaen paras suoritus tähän mennessä, hallittu poppislevy pitäen sisällään useita erinomaisia kappaleita, kuten: Sinä, Keltaista, Kuusamon aurinko, Holtiton ym.

Ja mä mietin silloin Kuinka tärkeetä on Olla joskus holtiton Ja kesäilloin Päästää kauneus käsistään Ja juosta perään etsimään Ja ehkä se taas joskus löydetään

Keikan helmiä olivat upeasti toimineet hitit Hyvä Päivä, Sinä ja levyiltä löytymätön: Perilliset, jonka sanoitus vasta nyt avautui minulle kaikessa pysäyttävyydessään. Kappale oli omistettu niille, jotka ovat menettäneet joskus oman isänsä:

Kun katson ohikiitäviä näyttöjä Niin tiedän, ettei tarvi mitään pelätä Mut kysyn saisko olla jonkun lapsi aina vaan Kun kaatuu niin joku nostais seisomaan

Niin, mitä Samaen keikalta puuttui? Ehkä huumoria? Syväluotaavat tarinat tarvitsevat myös kevennystä, mutta hei, oli sitä huumoriakin, ainakin Samaen spiikeissä, kuten Kuusamon auringon tulkinnanvarainen vaimo-aspekti: Ja sä oot lämmin Niin kuin Kuusamon aurinko Punakeltainen pallo Joka säätää lait ja säät.

Oli hienoa havaita kuinka vahvan ja herkeämättömän kontaktin Samae loi yleisöön. Laulut ja rennonvarma esitys sai meidät tuntemaan, että olemme todistamassa jotain koskettavaa arjen sielunmessua, jossa jokaiselle meistä on tarjolla tarinallista samaistumispintaa. En ollut ainoa joka pidätteli kyyneliä tai tirauttikin pari sellaista näiden koskettavien laulujen äärellä. En ole ihan heti haikailemassa Samaen bändikeikan perään, kun soolokin toimi näin mykistävällä tavalla. Kiitos Samae hienosta keikasta.

Joutsenet lentää järven taa Ne lentää aina kahdestaan Ne pitää sopimuksist kii Hei nekin uskoo ihmeisiin.

Richmond Fontaine Duo. Telakka. Tampere. 6.4.2016.

Kevätpölyä, selittämätöntä flunssaa, väsymystä, on siis koiran lähdettävä liikkeelle, pitkällä nenällään nuuskaista keväisiä tuulia, onko sellaisia? Kohteena on Telakka-ravintola Tampereella ja illan amerikkalaiset alt-country-artistit Fernando ja Richmond Fontaine Duo. Kun saavun paikalle, niin Fernando on kerennyt soittaa settiään puolitoista minuutta kertoo ovimies. Telakka on puolityhjä ja vapaan istumapaikan löytää helposti. Istuessani tyhjään pöytääni saan katsekontaktin ns. keikkojen levymyyjään, olutta leppoisasti siemailevaan ja hyvin tavanomaiseen mieheen. En tuolloin arvannut, että kyseessä oli illan pääesintyjän Richmond Fontainen laulaja/lauluntekijä Willy Vlautin.

Fernando, toinen näistä Portlandin alt-country-suuruuksista heitti tiiviin puolen tunnin mittaisen keikan, jossa Fernandon laulua ja akustista kitaraa säesti Richmond Fontaine Duon toinen osapuoli, kitaristi Dan Eccles. Alkuun keikka kuulosti jotenkin tavanomaiselta, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyi ja varsinkin aivan viimeinen kappale Angel of Death pysäytti koskettavuudellaan. Keikan jälkeen vaihtaessani pari sanaa itse artistin kanssa, kuulin kyseisen kappaleen pitävän sisällään paljon henkilökohtaista merkitystä. Keikka olisi vielä voinut kestää jonkin aikaa, sillä tunnelma alkoi vasta muodostua. Levyltä kuunneltuna Fernandon uusin albumi Leave The Radio On(15) tähtivieraineen(mm. Peter Buck) kuulostaa paljon kliinimmältä kuin Telakan intiimiksi tiivistynyt tunnelma.

llan pääartisti polkaisi oman keikkansa käyntiin vähän ennen kymmentä. Richmond Fontainen biisit ovat tarinoita tavallisesta elämästä ja useimmiten vähän laitapuolen suuntaan kallellaan. Hyvin useissa lauluissa päähenkilö on joko eronnut mies tai nainen, joka haikailee menneen perään. Myös useissa kappaleissa toistui sana: abandoned, eli paljon paljon hylättyjä ihmiskohtaloita näissä lauluissa käsiteltiin.

En ollut siis aiemmin kuullut nuottiakaan kummankaan artistin tuotannnosta. Tähän nähden ilta meni komeasti plussan puolelle. Fernando voitti intiimissä otteessaan, mutta Richmond Fontaine Duo voitti laulujen sisällössä. Vokalisti Willy Vlautin kertoi omakohtaisia tarinoita biisien väleissä ja tätä kautta syvensi hidasoutuisten kantrirockbiisien sanomaa. Illan parhaimmistoa oli uuden levyn You Can't Go Back If There's Nothing to Go Back To(16) ässäbiisit Wake up Ray ja Tapped out in Tulsa ja A Night in the City.  Myös hieno Merle Haggard-cover toimi mainiosti, jonka nimeä en nyt vaan muista. Samaisena iltanahan tuli tieto Outlaw Countryn legendan Merle Haggardin kuolemasta, jäi hieman epäselväksi, että oliko tieto tavoittanut jo illan artistit? Epäilen, että ei ollut vielä.

Tämän tyyppinen kantrirockmusiikki ei taida olla kovin suosittua Suomessa tahi Tampereella, kun miettii vähäistä yleisömäärää. Toisaalta jos keikalla olisi ollut vaikka Jayhawks tai Ryan Adams, niin täyttöaste olisi ollut erilainen. Musiikilliseltaan laadultaan Fernando ja Richmond Fontaine eivät paljoa häviä näille isommille kantrirock-nimille.

https://open.spotify.com/album/7rimmTSj7XOK3BiW9zcvBv

Nuoruuden suojeluksessa - Nicolas Kivilinna. 27.8.2015. Telakka. Tampere.

Keväällä esikoisalbuminsa Joka Laulun Laulaa Vaan(15) julkaissut artisti aloitti keikkansa aikalailla tasan klo:22.00. Ehdin parahiksi Telakan lauteille. Ensimmäinen havaintoni oli nuorekas yleisöjakauma, joka toi Telakan baaritunnelmaan mukavan energisen latauksen.

Nicolas Kivilinna yhtyeineen esitti rapiat tunnin mittaisen keikan joka piti sisällään puoliksi uuden levyn kappaleita ja toisen puoliskon ennen julkaisemattomia kappaleita. Näistä ennen julkaisemattomista jäivät mieleen Klondiken huorista kertova hersyvä tarina ja pitkähkö, mutta hyvin kasassa pysyvä Atlantis, sekä kaksi todella irtonaista Lauri Viidan runoihin sävellettyä kappaletta. Illan aikana sain tietää, että seuraavana levytysvuorossa olisi nimenomaan nämä Lauri Viita-biisit mahdollisen ep-levyn muodossa.

Uuden levyn kappaleista soitettiin yli puolet, joista parhaiten toimivat Intialainen Unelma ja syvällinen En Etsi Valtaa enkä Loistoa. Jälkimmäisen kappaleen sanoitus avautui allekirjoittaneelle täyteen kukkaan yhdellä elokuisella juoksulenkillä: "Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan. En tahdo, että mut muistetaan". Jossain määrin romanttinen käsitys itsestä, mutta samanaikaisesti aito ja puhdistava: "Et ehkä usko, että olen sellainen".

Kautta linjan Kivilinnan esiintymisessä ja sanomassa merkille pantavaa oli ilmaisun selkeys. Ei turhaa mystiikkaa, eikä liian vaikeita kielikuvia. Äkkiseltään voi tosin miettiä, että ovatko jotkut sanoitukset liian helppoja, että voisiko sanavalintoja enemmän vielä ns. runollistaa, hakea haastavampia ilmaisuja? Niin, kyse on kuitenkin populaarimusiikista, liiallinen kikkailevuus taas söisi taas kokonaisuuden tehoa. Uskoisin, että juuri tämä selkeys ja vähän kansanmiesmäinen ote sopii Kivilinnalle. Kappaleihin on helppo lähteä mukaan vaikka ne kuulisi ensimmäistä kertaa. Näin kävi ensimmäisen encore-biisin kohdalla, joka jollain tapaa liittyi Saku Sammakkoon, tässä huikeassa kansanmusiikkimaisessa biisissä Kivilinna täysin suvereenisti laulatti yleisöä. Tuossa yhteislaulun hetkessä oli jotain ainutlaatuista, harvassa on artistit jotka luovat noin helposti mutkattoman suhteen yleisöön.

Nicolas Kivilinnan keikka oli täyttä tavaraa alusta loppuun. Artistin välispiikit olivat aitoja ja mutkattomia. Taustabändi hoiti hommansa mainiosti, erityisesti jäi mieleen bändin hyvin stailattu ja soitoltaan tyylitaitoinen soolokitaristi. Ainut miinus keikalla oli Jos Sä Haluut Lentää Mun Kaa "hittibiisin" soittamatta jättäminen. Nälkää jäi tuleville keikoille ja tuleville levyjulkaisuille. Vaistoni sanoo, että Kivilinnan ehkä kannattaisi siirtää uudet biisit tuollaisenaan, eli lähes liveotteina tuleville levyjulkaisuille. Onnea ja menestystä mainiolle artistille.

Ville Leinonen.Telakka. Tampere. 7.3.2015

Edellisen kerran näin Ville Leinosen livenä pari kesää sitten Pispalan Juhannustapahtumassa Tampereella jossa Ville esitti sekalaisen setin omaa soolotuotantoa ja joitain uusia levyttämättömiä biisejä. Silloin tuli jo selväksi, että tekeillä oli perinteisempi Ville-albumi, ns. arkisempia ja varhaiseen tuotantoon verrattavissa olevia kappaleita, mutta tarpeellisella elämänkokemuksella maustettuna. Siksipä uunituoreen ISI(15) levyn perhe-eloon liittyvä kappalemateriaali ei yllättänyt. Tätähän oli odotettu, kaikki me pikku-isit, eikö vaan?

Aiemmat Ville-Levyt Majakanvartijan Uni(10) ja Auringonsäde/Pommisuoja(11) tekivät kokeellisella otteellaan allekirjoittaneeseen varsin suuren vaikutuksen. Ensimmäinen taisi olla jonkinmoinen menestyskin, kun taas erinomainen Auringonsäde/Pommisuoja(11) jäi varsin vähälle huomiolle. Pidän näitä kahta levyä Villen taiteellisena huippuna. Uusi ISI(15) albumi on taas paluuta Villen ensimmäisen soololevyn: Suudelmittaren(04) tunnelmiin. Kauniita ja harmonisia kappaleita, alkuun perheteema hieman häiritsi, onko tässä liikaa alleviivausta. Mutta lauantain keikka Tampereen Telakalla näytti kaapin ja biisien paikan.

Keikka alkoi myöskin uuden levyn aloituskappaleella Vuokko Liisa Mirjam ja esitteli hienosti yhteen soittavan trion. Keikka keskittyi enimmäkseen uuden levyn biiseihin kera huolella valittujen biisien Villen uran varrelta. Villen kolmimiehinen Enkelit kokoonpano soitti ja toimi yhteen koko keikan ajan loistavasti. Vanhoista biiseistä Enkeli kulki hieman laahaten, mutta pari numeroa tämän jälkeen, keikan puolin välin ylitettyään, tunnelma vapautui silminnähden ja loppukeikka oli silkkaa Ville-harmoniaa.

Hyvä keikka ja hieno paluu Villeltä takaisin suomirokin terävään(myyvempään) kärkeen Ei ollut vaikeuksia käydä hakemassa ISI-albumin vinyyliversio paikallisesta levykaupasta. Hyvää kamaa, suosittelen. Tässä vielä linkki videoon Kenkäpurolaulu:

https://www.youtube.com/watch?v=b6ykMogJ5S8

Tuomo - Lost in Music, Telakka, Tampere. 19.10.2013.

Intoudun sittenkin lähtemään Lost in Music kaupunkifestareille. Mietin jo vakavasti Telakan torstai-kattausta, josta löytyi Astrid Swania ja Rinneradiota, mutta perussetämäinen väsymys yllätti ja säästin livepaukkujani tähän lauantai-illan kattaukseen. Telakan lauantain kattaus piti sisällää kolme artistia, itselleni täysin tuntemattoman suomibändin Color Dolorin, maamme vakuuttavimman soulmiekkosen: Tuomon ja myöskin tuntemattomaksi jääneen Eestiläisen Odd Hugon.

Varsin taiderockmainen Color Dolor aloitti illan. Keikan alkupuolta seurasin vähän puolihuolimattomasti, mieleen tuli ysäri-kotimainen Mooncakes - yhtye, mutta ilman bändin laulajan(mikäs sen naisen nimi taas olikaan?) ilmeikästä ääntä, eli sellaista ihan taidokasta ja pikkunättiä artsuilua. Mutta, mutta, keikan edetessä huomio alkoi koko ajan enemmän kiinnittyä lavan suuntaan. Laulaja ei sittenkään ollut lainkaan hullumpi, itseasiassa hän oli suorastaan virtuoosimainen, ääni taipuu suuntaa jos toiseenkin, aivan kuin Kate Bush olisi uskaltautunut viimeinkin keikalle ja lisännyt ilmaisuun sopivasti Yoko Ono vaikutteita. Keikka saavutti aikalailla mielettömän flow-tilan, hassuihin lintunaamareihin pukeutuneet muut muusikot eivät olleet lainkaan mitättömiä tapauksia tässä kokonaisuudessa. Tämän rohkean bändin musiikilliseen ilmaisuun sisältyi myös pitkähköjä eeppisiä instrumentaalijaksoja, jossa nämä muut soittoniekat toivat taitonsa esille. Keikka loppui tähän kappaleen, eli Ones in the Woods. Versio oli kaikessa heittäytyvyydessä ja hulluudessaan aivan loistava. Iso rispekt tälle bändille, vaikken välttämättä tällaista musaa kotioloissa kuuntelisikaan.



Telakalle tulin ennen kaikkea Tuomon takia. Tämä selkeästi Suomen ykkös-soulartisti lunasti odotukseni komeasti. Tuomon setti piti sisällään pelkästään uusia biisejä(joka aina nostaa artistin osakkeita silmissäni) ja hienon Bobby Womack-coverin Please Forgive My Heart. Merkille pantavaa oli Tuomon varsin nuorista muusikoista koottu taustabändi ja uusi sähköisempi ilmaisu. Tämän laadukkaan suomisuolin sekaan oli sotkettu onnistuneesti monenlaista säksätystä ja konevaikutteita. Uudet biisit kuulostivat perustaltaan tosi hyviltä ja Tuomon taidokkaan itsevarma preesens teki illan keikkakakusta varsin nautittavan. Keikan viimeinen biisi kuulosti Michael Jacksonin Off The Wall(79)-aikaiselta tuotannolta, hyvässä mielessä.

Tuomon feisbuuk-sivulta nappasin tiedon, että uusi levy on tulollaan, mutta ajankohtaa ei ole vielä paljastettu. Edellisestä, hyvinkin laadukkaasta My Own Private Sunday(10) on kulunut jo kolme vuotta. Uusi lättynen otetaan mielihyvin vastaan, suolnälkä on kasvanut kovaksi tässä vuosien aikana. Tässä Tuomon tulevan levyn eka biisilohkaisu:

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?

Vino tulokulma arkeen!

Loppiaisilta! Kaikki on päättynyt, joulu on päättynyt, juhlimiskierrokset ovat nollissa, työt alkavat onnekkaimmillakin maanantaina ja useat ovat anoneet perjantain vapaaksi. Mutta samanaikaisesti kaikki on alkamassa uudelleen, mutta ei vielä, odotetaan vielä viikko, toinenkin…

Mitä tapahtuu maailmassa, tapahtuuko missään mitään? Ja jos tapahtuisikin, olisiko parempi jäädä kotiin jomottamaan, viettämään tipatonta tai mitä lie munatonta tammikuuta. Entä jos tänään hilpaisinkin kaupungin yöhön, katsomaan tämän joulun välipäivän oudoksi kunniaksi melkein unohtunutta lupaustamme, yhtä monien joukossa.

On Joensuu 8712 mikä lie, on Daisy, Rubik, Palma, Laivue, hyvin hyvin paljon unholan portista tipahtamaisillaan olevaa bändiainesta. Jos olet englanninkielinen indiepainotteinen-rokkari tämän ajan Suomessa, niin varmista taloudellinen selustasi, sillä et tule elättämään itseäsi. Monet pitkän linjan ansiokkaat suomibändit ovat heittäneet pyyhkeensä kehään, viimeisimpänä lienee Jolly Jumpers.

Niin, ketä voisi kiinnostaa Zacharius Carls Group, 2000-luvun alun marginaalinen lupaus, pohjoisen pojat puskivat uskaliaasti retro-wigwam-progeilun maastoon. Torniosta ja vähän pohjoisemmasta on tullut paljon ajan myötä mädännyttä paskaa, kuten CMX ja Absoluuttinen Nollapiste. Vähän aikaa sitten myin kahdella eurolla kirpparilla Absojen uusimman, ei kun ei, mieshän ei laula ollenkaan, ei millään tasolla! Toisaalta yllätyin iloisesti siitä CMX:n ”Dinosaurus” – tuplasta, täähän on maalattu loppuun asti. Mutta siitäkin levystä on 10 vuotta.

Tänä iltana Telakalla esiintyy em. Zacharius Carls Group. Ehkä menen tästä kulmasta sisään, uhmaan tavanomaista loppiaismöllötystä, katson sopivan bussin keskustaan, ehkä maistan vienosti oluttakin, en paljon, vähän vain. Fiilistelen, olen valmiina, takki auki kokemaan, mitä tämä pikkurahalla mahdollistuva musiikillinen show tuo mukanaan.

Sama paikka tänä iltana:

MIES TILASSA - Ville Leinonen ja Majakan Soittokunta, Telakka 4.4.2010

klo:19.11.
Alkavaa etäkäteistunnelmaa, le Ville Leinonen. Telakka odottaa majakan soittokuntaa, herra Leinonen valkoisessa villapaidassaan kasaa bändisettiä kokoon.

Mitä oikein odotan keikalta? Liikaakin? Majakanvartijan Uni plätty on tehnyt suuren vaikutuksen, kyseessä on alkuvuoden parhaita kiekkoja, kenties koko vuodenkin parhaita.

klo:23.23
Ville tuli ja soitti. Mitä jäi käteen tai korvakäytävään? T & E keskustelee:
- Hieman kokeellinen setti…tai erittäin kokeellinen, tekotaiteellistako?
- Mikä on tekotaiteellista?
- Ylittikö Ville hyvän maun rajan tai siedettävän taide-elämyksen rajan?
- Ei mielestäni, mielestäni se oli siedettävää, keikka oli kokonaisvaltainen elämys jolle tuli antautua.
- Antauduitko?
- Antauduin.
- Miltä se tuntui?
- Paikoin unenomaiselta, kun äänet ja kuvat virtasivat aistielimiini
- Mitä muuta vaikutelmia tuli?
- Tiikerini-laulu herätti surun uhanalaisista tiikereistä.
- Löysitkö keikasta mitään yhtenäistä teemaa?
- Keikan yhteen sitovana voimana oli täysinäinen äänimatto, missä ei ollut aukkokohtia. Taustaäänet ja taustakuvat toimivat…
- Millä tavalla?
- Taustakuvat liittyivät hyvin biiseihin, itse keikassa ei ollut juurikaan taukoja, vaan biisit liittyvät saumattomasti toisiinsa…
- Ihmekös tuo, Ville soitti melkein koko uuden levynsä läpi, ainoastaan teemasta hieman irrallinen ”Pääkallopaikalla” puuttui.
- En tunnistanut biisejä lainkaan, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
- Mitä mieltä olet Villen heittäytymisestä biiseihin, oliko se uskottavaa?
- Joo, oli se, Villen läsnäolo, äänenkäyttö ja yleinen virtuoosimaisuus istui hyvin esitykseen.
- Itseäni jossain määrin Villen liiallinen kokeellisuus häiritsi, aivan kuin hän ei olisi ihan täysin uskaltanut antautua yleisölle, vaan piti enempi omaa kivaa…
- En nähnyt Villen heittäytymistä kokonaan, koska istuin selkäsi takana.
- Mutta se joka näkyi, vaikutti?
- Kyllä, se minkä näin ja kuulin teki vaikutuksen!
- Eli ilmeisen hyvä keikka?
- Vahva, jopa elokuvamainen kokonaisuus.

T- Hound & E-Puppy