Eppu Normaali. Laukon kartano. 5.7.2024.

Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.

Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin. 

Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.

Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990. Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia, kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.

Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä (84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.

Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön rajoittamisesta käy kuumana:

Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän

Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli ilahduttavan monta stygeä. En saa mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, ehkä vähän paremminkin.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas, Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88) löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.

Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.

Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti  yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:

Kas näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua
Näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua

Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet
Palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin paksuin rukkasin
Ihmetellen minne kaikki palat hukkasin

Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.

Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.

Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg

Paul Kelly & The Messengers

Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.

Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).

Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).

Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.

Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle.  Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.

Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.

Bowie rokin kuntosalilla - Tin Machine

Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.

Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.

Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.

Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?

Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.

Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.

Kadonneet popklassikot - The Blue Aeroplanes

The Blue Aeroplanes on bändi josta olen halunnut pitkään kirjoittaa.
Ensi kohtaamiseni sinisten lentokoneiden kanssa tapahtui vuonna 1992 silloisen Rockradion kautta, kun eetteriin kajahti mielenkiintoinen, hyvin monesta suunnasta vaikutteita napannut kappale, mutta samanaikaisesti hyvin omaleimainen veisu. Kyseessä oli bändin b-poskikokoelma Friendloverplane 2(Up In a Down World) (92) johdantokappale: Growing Up, Growing Down. Merkille pantavaa kappaleessa oli 60-lukulaisen soundin lisäksi laulaja Gerard Langleyn persoonallinen puhelaulu, joka jollain oudolla tavalla sopi hyvin tähän rikkaaseen soundimaailmaan. Olin myyty mies ja kappale taltioitiin jollekin tuon ajan lukuisista "Sekalaista" kasettikokoelmalleni.´

The Blue Aeroplanes sai kohtuullisesti huomiota suomalaisissa musiikkilehdissä 80-90-luvun vaihteessa, varsinkin Soundin veteraanitoimittaja Jussi Niemi jaksoi ylistää bändiä kaikissa levyarvioissaan. Muistan eräänkin arvion, jonka lopussa heitettiin vahva viesti festareiden järjestäjille, että hommatkaa bändi ensi kesäksi Suomeen. En tiedä, että kävikö bändi koskaan Suomessa? Jos joku tietää, niin kertokaa!

Mitä bändi on sitten syönyt? Mikä on musiikillisen hienouden perusta? Niin, kitarat, puhelaulu, vähän outo meininki, Stone Roses meets Happy Mondays, mutta kuitenkin jotain juurevampaa kuin Manchester-buumin bändit ja jotain Lou Reed - vivahdettahan tässä on myös. Sävykäs ja monipuolinen rocktausta yhdistettynä Langleyn runolliseen puhelauluun viehättää itseäni kovasti. Hassuna yksityiskohtana kerrottakoon, että bändistä löytyy puolalainen taustatanssija Wojtek Dmochowski, vastine Happy Mondaysin ikoniselle Bezille. Tässä vähän näytettä:



Vuonna 1981 Bristolissa perustettu bändi on tähän päivään jatkuneella urallaan julkaissut 10 studioalbumia, 2 merkittävää b-poskikokoelmaa sekä lukuisia livelevyjä, puhumattakaan monipuolisesta sinkku ja ep-tarjonnasta. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bob Art(84) ja Tolerance(85) olivat vasta häivähdyksiä bändin todellisesta potentiaalista. Jälkimmäisen albumin tilasin parisen vuotta sitten Discogsilta huokeaan hintaan. Levy kuulostaa hyvältä, mutta biiseissä ei ole vielä sellaista hahmoa, että kovinkaan moni niistä jäisi pitempikestoisesti mieleen. Tämä ongelma alkaa haihtumaan bändin kolmannella levyllä Spitting Out Miracles(87), jossa on varianssia ja mielenkiintoisia biisejä huomattavasti enemmän. Levyä pidetään bändin jonkinmoisena taiteellisena läpimurtona. Alkuperäisen levyn mukana tuli myös seiskatuumainen flexi-single, joka löytyy myös omasta kokoelmastani. Levyn taustakööreissä huhuilee eräs merkittävä muusikko. Kuka siis?

Bändin neljäs levy Swagger(90) räjäytti lopullisesti pankin. Tässä on sellainen 90-luvun alun hukattu indierock-levy, jonka kaikkien pitäisi tietää.  Avauskappale Jacket Hangs on ehkä bändin uran merkittävin kappale, myös biisi joka ei ole koskaan pudonnut pois bändin keikkasetistä. Kakkonen World View Blue poppaa mukavasti, Weightless valottaa bändin eeppisempää puolta, hieno tunnelmallinen tsipale. Neljäntenä pamahtaa bändin ehkä tunnetuin veisu And Stones, jossa mielestäni tiivistyy 90-luvun alun todellinen tunnelma. Swaggerin jälkeen julkaistiin laadukas, mutta ehkä hieman täyteen ahdettu: Beatsongs(91), jonka tunnetuin kappale on Paul Simon - cover The Boy In The Bubble, mutta levyn paras kappale on svengaavan mietteliäs Cardboard Box, myös omia henkilökohtaisia suosikkejani.

Life Model(94) jäi suomalaiselta musiikkilehdistöltä kokonaan noteeraamatta, yhtälailla myös muualla maailmalla kyseinen levy jäi kovin vähälle huomiolle. Harmi. Sillä kyseessä on bändin ehkä paras albumi, kypsä, omalaatuinen, viehättävä ja vastustamattomasti groovaava. Muun muassa kappaleet Broken Mended ja Honey I näyttävät millaisesta musiikillisesta laadusta puhutaan. Juuri tällä hetkellä olen yrittänyt metsästää Life Modelin vinyyliversiota. Yllättävän laajalti sitä löytyykin hintahaarukalla 5-10 euroon. Sinänsä harvinaista, koska vuonna 1994 julkaistiin aika niukalti enää vinyylejä. Lopullinen ostokohteeni ei ole vielä vakiintunut. Oman cd-versioni ostin noin 15-vuotta sitten jo edesmenneen musiikkikaupan Epesin alelaarista.

Bändin ura hiipui rönsyilevän ja terältään ehkä jo hieman tylsistyneen Rough Musicin(95) jälkeen. Tämän jälkeen bändiltä on tullut kolme studioalbumia, joista uusimman Anti-Gravity(11) löysin onnekkaasti Amazonilta upouutena vinyylinä alle 7 punnalla. Nyt vain odotellaan postimiehen käyntiä. Alle olen koostanut The Blue Aeroplanes - soittolistan jota kautta voit makustella bändin omalaatuista svengiä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7Dg6Z9kcbNP5UwhI2cbhQa

Taavetin heikommat vuodet

80-luku oli monille artisteille taiteellista alamäkeä, varsinkin David Bowielle. Kyseisen vuosikymmenen alussa ilmestyi taiteellisesti vahva Scary Monsters(80) ja kolme vuotta siitä jättimenestys: Let's Dance(83). Mitä muuta muistatte Bowien 80-luvusta? Ennen kuin mennään Tin Machineen asti, niin on syytä ottaa esille kaksi Bowien ehkä kehnointa albumia: Tonight(84) ja Never Let Me Down(87). Niin, mikään pakkohan niitä ei ole ottaa esille, sontaa mitä sontaa, miksi vaivautua näin jälkikäteen?

Perusteluni voivat olla kehnoja ja pohjautuvat pitkälti myötätuntoon. Kun aktiivisesti diggailee jotain artistia, niin artistin kehnompikin tuotanto alkaa kiinnostamaan. Minkäs teet kun artistit parhaat albumit ovat liiankin tuttuja, liian ilmeisiä ja muotovalioita. Ei sitä kukaan jaksa rokin klassikoita päivästä toiseen luukuttaa, siispä täytyy luoda katsaus myös katveeseen, suurella rahalla luotuun unohdukseen, kimaltelevaan, mutta elottomaan tuotantoon. Näinkö pelkästään?

Tämä on se kappale jossa ilmoitan, että Tonight(84) ja Never Let Me Down(87) ovatkin itseasiassa varsin oivia albumeja. Väärin. Tonight(84) on sittenkin aika keskinkertainen albumi, mutta ehkä ei täysin toivoton? Arviotani värittää Seppo Pietikäisen analyyttinen levyarvio Soundista 10/1984, jonka juuri luin pohjalle. Tässä arviossa Pietikäinen arvottaa numeraalisesti albumin jokaiset 9 raitaa. Aloituskappale Loving the Alien noteerataan levyn pääteokseksi ja sitä seuraava Bowien ja Iggy Popin yhteistyön helmi Don't Look Down saa parhaimmat pisteet 10-. Loppulevy menee vaihtelevissa merkeissä ja pisteytyksissä. Jännänä yksityiskohtana voin kertoa, että Bowie coveroi Beach Boysin God Only Knowsia varsin onnistuneesti. Levyn suurin hitti on Blue Jean, jonka Pietikäinen tyrmää varsin huonoksi sinkkuvalinnaksi ja muutenkin kehnoksi kipaleeksi. Silti väittäisin, että näinkin ilmeinen Bowie-hittiveisu on kestänyt varsin hyvin aikaa. Oman arvioni mukaan puolet levystä toimii, toinen puoli on aika turhaa.

Never Let Me Down(87) oli toinen ostamani Bowie-albumi, ensimmäinen oli The Man Who Sold The World(71). Eli kolikon molemmat puolet, klassikko ja kimalteleva kura. Julmimmat teistä allekirjoittanevat väitteeni. Vähän aikaa sitten tehdessäni Bowie-juoksusoittolistaa skippasin The Man Who Sold The World - biisin pois koska se kuulosti yksinkertaisesti liian kuluneelta. Mutta en ala alentamaan kyseisen albumin arvoa. Sen sijaan Never Let Me Down(87) on kasarituotannolla pilattu väkinäinen ja jäykkä albumilta, jolta kuitenkin löytyy aika monta hyvää biisiä. Aloituskappale Day In Day Out on kestänyt hyvin aikaa, aikoinaan se pyöri Suomenkin hittimittareissa kyllästymiseen asti, eikä silloin biisin potentiaalia oikein tajunnut. Kakkosbiisi Time Will Crawl on hukattu Bowie-klassikko. Nimikappale Never Let Me Down on myös varsin miellyttävä, huuliharppukin siinä törähtelee. Tuotanto on onnistunut nitistämään tästäkin hyvin kelvollisesta kappaleesta hengen pois. Jossain haastattelussa Bowie pitää tämän levyn kappaleita onnistuneina, mutta myöntää, että näinä aikoina on kuunnellut liikaa muiden mielipiteitä levyn tuotannon suhteen. A-puolen päättävä Zeroes on aika hyvä biisi, selkeesti katveeseen jäänyt tämänkin. B-puolen aloittaa eeppisempi Glass Spider, joka taisi toimia Bowien levyn kiertueen nimenä. Toistan itseäni: hyvä biisi, mutta se tuotanto. B-poski on ehkä biisillisesti heikompi. Levyn päättää yksi Bowie/Pop yhteistyön helmiä: Bang Bang. Rivakka veisu, joka on myös ilmestynyt muistaakseni jollain Iggy Pop - sooloalbumilla?



Ei vieläkään siitä Tin Machinesta. Kuka muistaa Bowien leffabiisit? Tonightin ja Never Let Me Downin välissä Bowie julkaisi liudan ihan kelvollisia leffabiisejä, kuten: Absolute Beginners, Underground, When The Wind Blows ja ysärin alussa vielä tsipaleen Real Cool World. Hämmästyin ja ilahduin kun löysin Spotifystä liki kaikki Bowien 80-luvun irtobiisit ja sinkkujen b-puolet.
Bowien 80-luvun lopussa perustama Tin Machine julkaisi kolme albumia, jotka vaativat ihan oman blogijuttunsa. Nyt aivot asentoon, oliko Bowien sumeissa vuosissa 1984-87 mitään kelvollista? Ehkä alla oleva soittolista kertoo totuuden. Soittolistaa on ryhdistetty muutamalla Let's Dancen(83) biisillä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/6A2yxIHZwJUnn07BqdcHnR

Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."^[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g

Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi

Rokin laatuheeboja - Paul Westerberg

The Replacements oli kova sana 80-luvulla, suomalaiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi kilvan kehuivat bändin laadukasta albumikimaraa: Hootenanny(83), Let It Be(84), Tim(85) ja Pleased To Meet Me(87), jotka myös komeilivat kriitikkoäänestysten kärjessä valitessa vuoden levyjä, mutta ostavalle kansalle bändi jäi hivenen tuntemattomammaksi.
Tämä ehkä Minneapoliksen paras rokkibändi yritti suurempaa suosiota valtavirtaa kosiskelevilla albumeillaan: Don't Tell A Soul(89) ja All Shook Down(90), mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Kyseiset albumit ovat myös ainoat jotka itse omistan. Don't Tell A Soulin(89) taisin ostaa Epesin alennusmyynnistä 90-luvun alussa.

The Replacements on toiminut yhtenä isona esikuvana ns. alternative-rockin synnyssä. Sanotaankin, että bändi on antanut vaikutteita monelle nykyrokkarille. Tosin The Replacements on lainannut paljon esmes Rollareilta, Lou Reediltä ja The Clashilta. Noita laadukkaita alkupään levyjä ei ole tullut sitten hommattua, syynä esmes jo pilviin kohonneet vinskyjen hinnat. Minkään spotikan kautta näitä lättyjähän en ala diggailemaan, koska ähkyhän siinä heti tulee.



Itseasiassa suurempi kiinnostukseni olikin bändin nokkamiehen Paul Westerbergin soolourassa. Westerberg sai lentävän startin uralleen The Singles(92) leffan soundtrackin kahdella tarttuvalla soolonumerollaan: Dyslexic Heart ja Waiting For Somebody, jotka ovat edelleen maistuvia ja romuluisen svengaavia rokkibiisejä.
Tätä seurasi ensimmäinen soololevy: 14 Songs(93), joka aikoinaan noteerattiin kelpo levyksi, mutta käsittääkseni mikään suuri menestys se ei ollut. Itselläkin tuo levy oli samaisena vuonna 1993 want-listalla, mutta jotenkin levy ja koko artisti pääsi unohtumaan miltei vuosikymmeneksi.

Viime kesänä sain pienen Paul Westerberg-kipinän ja tilasin mantereen takaa sekä The Singles(92) soundtrackin, että soolon 14 Songs(93). Vaadittiin vielä pitkä syksy ja netistä tilaamani erinomainen kokoelmalevy: Besterberg - The Best Of Paul Westerberg(03), niin sitten vasta jysähti. Nyt olen pari viikkoa putkeen pyörittänyt näitä omistamiani Westerberg - tuotteita. Olen täysin koukuttunut tähän huojuvaan, mutta herkkäviritteiseen rollarirokkiin. Westerbergin ääni on sopivan svengaava, vähän poikamainen ja pikkaisen räkäinen, sellainen täydellinen rockääni minun makuuni.




14 Songsin(93) jälkeen Westerbergiltä on tullut tasaiseen tahtiin soololevyjä, joista mainittakoon muun muassa varsin kelvolliset levyt: Eventually(96), Stereo(02) ja Folker(04). Vuonna 2008 Westerberg julkaisi kotisivuillaan pelkästään ladattavan levyn nimeltä 49 00(08), jonka nimi juonsi levyn minuuttimäärästä. Levystä ei julkaisu mitään biisilistaa, niimpä fanit joutuivat itse päättelemään biisien nimet. Tämän jälkeen Westerberg on kai julkaissut lisääkin näitä omakustannelevyjä ja jotain filmimusaakin. Ympyrä on taas sulkeutumassa sillä pari vuotta sitten Westerberg kasasi toisen alkuperäisjäsenen Tommy Stinsonin kanssa The Replacementsin uudelleen ja bändi on tehnyt livekeikkoja ja yhden ep-levyn Song For Slim(13). Jostain luin, että The Replacements kokopitkääkin oltais tekemässä tai suunnittelemassa. Nähtäväksi jää tuleeko sellaista?

Loppuun vielä kysymys(ilman googletusta tietty), missä bändissä kitaristi Tommy Stinson on viettänyt viime vuosikymmenet?

Kun Rumba osti Soundin ja minä Rumban...vuonna 1988.

Viime aikoina olen puoliksi huolissaan seurannut näitä suomalaisten musalehtien yhtymisiä. Ensiksi muun muassa Rumban omistava Pop Media osti Soundin ja vähän tämän jälkeen Rytmi sulautettin osaksi Soundia. Väitettiin, että Soundi säilyttää olemassa olevan linjansa. Noh, heti tämän jälkeen Soundissa oli juttu Robinista ja Juntusen legendaariset sarjakuvat lakkautettiin. Sinänsä Soundista löytyy vielä hienoja henkilöhaastatteluja, kuten viime numerossa oli iso juttu Remusta ja tulevassa marraskuun numerosta löytyy ennakkotietojen mukaan iso Dave Lindholm - juttu. Oli miten oli, muuttuuko sisältö liikaa, kärsiikö lehden journalistinen taso oleellisesti, kun kyse on tietenkin resurssien pienentämisestä, ei näillä hommilla enää rahoiksi lyödä, pitää olla jotain tarpeeksi myyvää, jotta edes jollain tapaa pinnan yläpuolella. Hyvä, että sentään on vielä suomalaisia musiikkilehtiä. Ei tämä niin itsestäänselvää ole. Eikä pidä unohtaa ilmaisjakelulehteä Sue, joka on porskuttanut jo kymmenisen vuotta ihan hyvällä.

Joka tapauksessa olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti sekä Soundin, että Rumban nettisivuja. Asianmukaista yhdentymistä on tapahtunut, Soundi on saanut Pop Median puoleltä vähän vilkkautta musauutisten päivitykseen ja Rumba on alkanut tonkimaan Soundin tavoin juttuarkistojen helmiä nettisivuilleen. Aika vasta oli metka Peitsamon kirjoitus vuoden 1989 Rumbasta. Näihin aikoihin aloin myös miettiä, että missäs ne aikoinaan ostamani ja tilaamani 80-90-luvun Rumbat oikein ovat? Sieltähän ne ulkovarastosta löytyvät. Tätä epämääräistä ja kosteudelle altista säilytysaikaa oli kestänyt jo melkein 20 vuotta. Olin varma, että tämä aikaa uhmannut pahvilaatikko pitää sisällään hiirten nakertamia ja kosteuden kellastamia Rumbia. Kas kummaa, lehdethän olivat ihan luettavassa kunnossa, yhtään hiiren papanaa ja tai jotain ajan tuomaa lietettä en löytänyt lehtien välistä.

Lähdin tietenkin sillä ajatuksella lukemaan näitä yli 20 vuotta vanhoja lehtiä, että kylläpäs ennen tehtiinkin hyvää rockjournalismia ja toimittajat saivat siitä ihan asiallisen korvauksenkin. En oikeasti tiedä oliko näin? Esimerkiksi vuonna 1988 elettiin vielä pulleita aikoja Suomessa, kasinotalous-kupla ei ollut vielä täysin puhjennut ja 90-luvun musertavaan lamaan oli vielä pari vuotta aikaa. Kieltämättä nämä vanhat lehdet ovat aikamoisia runsauden ja innostuksen sarvia. Tämä sanomalehtimuotoinen Rumba pitää sisällään alusta loppuun touhukasta asiaa musiikista. On kaikenmaailman listoja, oikeita hittilistoja, toimittajien hämäriä best of - listoja, runsaasti ulkomaan starbojen haastatteluja, todella pitkiäkin juttuja, muhkeita levyarvioita, aloittelevien toimittaja- ja kirjailijalupausten huuruhenkisiä levyarvioita. Esimerkiksi juuri Rumban kautta löysin Kari Hotakaisen. Kiinnostuin Hotakaisen tekemistä levyarvioista ja tästä innoittuneena lainasin kirjastosta Hotakaisen ensimmäisen romaanin Buster Keatonin. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen käyntikortti suomalaiseen nykyproosaan. Kiitos Rumban!

Rumban kautta sikisi tajuntaani merkittäviä rockkynäilijöitä, kuten Antti Isokangas, Ilkka Mattila, Axa Sorjanen, Virve Valli, Bluk ja Roo Ketvel. Viimeksi mainittu edusti Rumban luovempaa linjaa, Ketvelin haastattelut ja levyarviot olivat ihan omaa luokkaansa, tavallaan tajunnanvirtamaisia proosateoksia, jossa fokus ei välttämättä ollut kovin tiukkaan itse kohteessa. Tuolloin Ketvelin kirjoitukset lähinnä ärsyttivät, näin jälkeinpäin luettuna ne ovat varsin hulppeita sanataiteen näyttöjä, kuten ote legendaarisesta Shadowplayn haastattelusta:
"Shadowplay, sanon sen jo kärkeen, mutta jo seuraavassa olen varma. Olen partakone. Kaksikkoterä, joka etsii vastauksia kysymykseen Shadowplay? Tarkastella nurin (koko yhtye? Ei! Ei!, sen kieltää ainoa vakaumukseni; poikkajoukkojen vastainen) kaksi kantavaa pilaria. Erikseen. "
Pari vuotta sitten pyörittelin käsissäni Roo Ketvelin runokokoelmaa: Toisin (91), joka oli todella taiteellista kamaa, sanat ja kirjaimet olivat ihan miten päin sattuu. Toisaalta harmitti, kun jätin kirjasen ostamatta.

Voin rehellisesti tunnustaa, että nimenomaan Rumban ja Soundin vauhdikkaat musajutut ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan kirjoitustyyliini. Näiden lennokkaiden levyarvioiden kautta uskaltauduin itsekin rikkomaan ilmaisun rajoja ja kehittelemään ihan uusia ilmauksia (jotka tosin saattavat löytyä niista Rumban legendaarista rock-kritiikeistä). Tämä musiikkilehtien vankasti luettu pääoma on vaikuttunut paljolti siihen, että haluaa itsekin kirjoittaa musasta, edes näin pienimuotoisesti.

Vaikka mielelläni heittäisin kritiikin nykyisen rockjournalismin heikkoon lihaan, niin on tunnustettava, että uusi tabloidi-muotoinen Rumba on tavallaan aika onnistunut. Rumba ei edes yritä tavoitella sitä entisaikojen musajuttujen- ja kritiikkien runsautta (tai nettitarjonnan runsautta). Fokusta kohdennettu voimakkaasti suomalaista nykymusaa kohden, lehdestä löytyy paljon pitkiä ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Pitkiä ja pitempiä juttuja löytyi ennenkin, mutta näkisin että jutut ovat nykyisin huolellisemmin kirjoitettuja. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Rumbakin heijastaa osittain tätä konservatiivista ja talousongelmien kanssa kamppailevaa nykyaikaa, ollaan vähän peloissaan ja aloillaan, musajutuissakaan ei revitellä niin paljon kuin tuolloin 80-luvun viimeisinä pulleina vuosina.

Mitä itse eniten toivoo, olisi jonkin rönsyilevän Underground-musalehden syntymistä. Ehkä sellaisia lehtiä löytyykin, eikä niitä huomaa, koska on jämähtänyt noihin 80-luvun viimeisiin vuosiin, jolloin musassa oli paljon henkilökohtaista ja neitseellistä arvoa. Onhan kyse aina nuorisolehdistä, että ehkä pitää antaa sen uus-Soundin kiltisti kolahdella postiluukkuun ja ostaa aina uusin Uncut  lehtipisteestä, tää on sitä turvallista ja nostalgiahakuista setärockenrollia, joissa välillä kierrätetään vanhoja musajuttuja, eli jonkinasteista retrorockjournalismia.

Pienenä summauksena sanottakoon, että näitä kasari-Rumbia on erittäin mukava pöyhiä, kuin lukisi uudestaan omaa nuoruuttaan, mitä silloin oikeasti tapahtui, mitä itseltä jäi huomaamatta? Paljonkin, kuten lukuisat lennokkaat rockkritiikit joita nämä vienosti ulkovarastolle tuoksahtavat lehdet tulvivat. Niin ja se vuosi 1988 ei ollut pelkkää kasinotaloutta ja olkatoppausten kohinaa, vaan piti sisällään myös tällaisia viattomia pophelmiä:

Jonathan Wilson - Fanfare

Nykyisin artistit selkeästi satsaavat vinyylipainoksiin, tässäkin Jonathan Wilsonin uusimmassa Fanfare(13) albumissa on hienot avattavat kannet ja ceedee-levy mukana. Kansi on mukaelma Michelangelon Sikstuksen kappelin freskosta, jossa Jumalan ja Aatamin sormenpäät pyrkivät koskettamaan toisiaan. Avattavat kannet ovat saaneet naturalistisen vaikutteensa Hendrixin Electric Ladylandista(68), tietänet mitä tarkoitan? Vinyyli on väriltään taivaansininen, linjassa ylvään kannen kanssa. Kaiken kaikkiaan viimeisen päälle huoliteltu pieni tuote, jossa 20 euron hinta tuntuu varsin kohtuulliselta.

Tämä Wilsonin Jonathan on tällä hetkellä jonkinasteinen kuuma nimi, legendaarista Layrel Canyonin musiikkistudiota hyväksikäyttävä, myös muusikoiden jälkeläinen ja kaikki 70-luvun hyvät musiikilliset vaikutteet itseensä imenyt artisti. Jatketaan vielä Jonathanin cv-listaa, edellinen läpimurtolevy Gentle Spirit(11) noteerattiin laajasti rock-mediasta ja oli tuon vuoden levy-parhaimmistoa. Tämän lisäksi muun muassa Uncut - musiikkilehti valitsi Jonathanin vuoden 2011 artistiksi. On myös huomioitava, että näillä kahdella läpeensä laadukkaalla platalla laulavat stemmoja sellaiset rokin legendat kuin Jackson Browne ja David Crosby. Mies on muutenkin tällainen muusikkojen kaveri, esmes legenda Roy Harper kuuluu hänen ystäväpiiriin, jonka uusin levy Man&Myth (13) on osittain nauhoitettu Wilsonin studiossa.

Kaikki on paperilla melkein liiankin täydellistä, voiko tällaiset vaikutteet ja osaamisen itseensä imenut levy epäonnistua? Musiikkilehti Soundi heitti ensimmäisen kiven(Soundi 10/2013) ja noteerasi Wilsonin aika mitäänsanomattomaksi laulajaksi ja lauluntekijäksi, että miehessä ei ole juurikaan omaa ääntä? Onko näin?

Ensi kuuntelukertaa varjostaa Soundi-lehden lattea kritiikki, kieltämättä musiikki soljuu melkein jälkiä jättämättä ohitseni. Toisella kuuntelukerralla kiinnitän huomiota hienoihin yksityiskohtiin ja musiikillisiin vaikutteihin. Aloitusbiisi Fanfarehan on silkkaa Pink Floydia ja ihan hyvässä merkitykssä. Jo aiemmin kuulemani perinteisemmät rockrallit Moses Pain ja Love to Love kuulostavat koko ajan paremmilta. Keskivaihe levyssä menee taas aikalailla ohitse, mutta toka vika biisi New Mexico täräyttää mukavasti, biisissä on selkeästi sitä jotain. Kolmannella kuuntelukerralla kappale Cecil Taylor nasahtaa tajuntaan, joka kertoo samannimisestä freejazz-pianistista jonka olen aikoinani nähnyt livenä Raahen Rantajatseilla.

Levyssä riittää pureksittavaa, koko 80 minuutin mitassa. Uncutista luin, että Wilson oli hinkannut levyä 9kk:tta studiossa, ainakin hikeä ja sydänverta(?) on luovutettu. Aikoinani tilasin netistä silloin kovasti diggaamani Avett Brothersin vinyylin, vaikka kakku oli korea ja vinyylikokonaisuus kansineen vankkaa laatutyötä, niin loppujen lopuksi myin tuon levyn kirpputorilla kahdeksalla eurolla. Toivon kovasti, että Wilsonin kanssa ei käy samalla tavalla.

Ry Cooder, mies paikallaan!

Liki täydellinen Ry Cooder discografiani sai taas oivan lisäyksen, kun löysin herra Cooderin ensimmäisen sooloalbumin Ry Cooder(70) kirppikseltä. Löytö oli mieluista ja arvokas, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin alkuperäinen vinyyli, myös hyväkuntoinen sellainen. Näin Cooderin 70-luvun oivasta tuotannosta puuttuu enää kolmas soolo: Boomer’s Story(72).


Kuka ihmeen Ry Cooder? Voi olla, että useimmat meistä noteerasivat miehen nimen vasta Buena Vista Social Club:n aikana 1997, jossa Cooder toimi kyseisen projektin musiikillisena arkeologina, toimeenpanijana, tuottajana ja pienesti myös soittajana.
Okei, muistanet varmaan arvostetun ”autiomaa-leffan” Paris, Texas(84), johon Cooder sävelsi taustamusiikin, todellisen autiomaan soundin. Kyseisen soundtrackin kaavin levyhyllyyni parisen vuotta sitten levymessuilta parin euron poistohintaan. Levyn ja leffan tunnelma toimii edelleen, varsin tyrmäkkää lonely rider –tunnelmointia. Itse leffakin kantsii kattoa, Harry Dean Stanton pääroolissa on rujo ja uskottava susihukkanen, leffan naisroolia esittävän Nastassja Kinskin katsominen on aina puhdasta nautintoa, uuh!

Ensimmäinen kosketukseni Cooderiin tapahtui arvoisan hämäläisen musalehden Soundin avustuksella joskus 80-luvun lopulla. Soundissa 8/1979 Waldemar Wallenius kehuu Cooderin uutukaisen Bob till You Drop(79) maasta taivaaseen. Levyarvio on mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja paikkansa pitävä. Tämän arvion innoittamana tilasin kyseisen Platan postimyynnin kautta, joko Kane Recordsilta tai Epesiltä. Kyllä kyllä, kyseessä on aivan erinomainen platta, joka vetosi ensi kuulemalta elämänsä alkutaipaleella olevan teinipojan sieluun, levyn nyanssit ja hienoudet tulivat julki vasta lisäkuuntelukertojen sekä iän karttumisen myötä. Tuo levyarvio kannattaa lukea, jos sen jostain käsiin saa, siitä on vaikea olla innostumatta.




Millaista Cooderin musiikki sitten on? Ennen kaikkea voidaan puhua suuresta Amerikan äänestä, eikä mistään Big Mac tahi Exxon-näkökulmasta, vaan enemmän aidosta amerikkalaisesta äänestä, joka tarjoillaan kuulijalle iloineen, suruineen, siis karmeine tarinoineen ja kaikkine karvoineen. Varsin villiä yhteiskuntakritiikkiä Cooder tarjoilee muun muassa Soundin 9/2011 haastattelussa, jossa hän ei todellakaan säästele voimasanojaan arvostellessaan nykypolitiikkaa: ”Kaikki rebuklikaanisen puolueen siat ja niitä hännystelevät televisiotyypit, pitäisi ampua!”(Soundi 9/11). Viime syksynä Cooder laittoi markkinoille puhtaasti poliittisen levyn: Election Special(12), joka ei jätä epäselväksi millä laidalla herra seisoo. Kuunnelkaa vaikka hulvaton: Mutt Romney Blues.

Poliittisuus ja amerikkalaisuus eivät ole missään tapauksessa ainut määrittävä tekijä puhuttaessa Cooderin musiikista. Herran laajasta levytetystä tuotannosta löytyy levyjä joka lähtöön, kuten Hawaijilaisesta musiikista vaikutteita saanut: Chicken Skin Music(76), miltei muotovalio jatsilevy: Jazz(78), useat kimppalevyt laadukkaiden muusikoiden kanssa, kuten Ali Farka Touren kanssa tehty Talking Timbuktu(94).

Perustaltaan Cooderin musiikki on rootsahtavaa rockia Tex Mex-vaikuttein. Voi sanoa, että moni rokimpi Cooder-veisu on aika lähellä Rolling Stonesia. Niin, ei siis ihme, että miehen tuotanto puhuttelee minua. Itse asiassa Cooder oli yksi kitaristikanditaatti Rollareihin Brian Jonesin kuoleman jälkeen, mutta sooloura veti enemmän puoleensa. Tosin Cooder soittaa skittaa Rollareiden Let it Bleedillä(69) ja Sticky Fingerssillä(71).

80-luvun aikana Cooder siirtyi useaksi vuodeksi tekemään pelkästään elokuvamusaa, tuolta ajalta löytyy useita hyviä soundtrack-levyjä edellä mainitun Paris, Texasin lisäksi, joilta löytyy paljon hyviä Cooder-originaaleja, kuten: Alamo Bay(85), Blue City(86) ja Crossroads(86). Ihka ensimmäinen soundtrack-levy josta Cooderin tuotantoa löytyy 70-luvun alun Mick Jaggerin tähdittämänä kulttileffa Performance(70).

Mielestäni parhaita Cooder-levyjä ovat mielestä edellä mainitut Chicken Skin Music(76) ja Bob till You Drop(79). Hyvien levyjen listaan voi vielä lisätä seuraavat platat: Paradise & Lunch(74), Get Rhytm’n(87) ja 2000-luvun albumitrilogia: Chavez Ravine(05), My Name is Buddy(07), I, Flathead(08) sekä erinomainen Pull Up Some Dust and Sit Down(11).

Löytämieni lähteiden mukaan Cooder on esiintynyt ainakin kerran Suomessa, vuonna 1988 Provinssirockissa. Oheisesta linkistä löytyy täydennystä tähän Cooder – kirjoitukseen ja yksi paikalla olleen kommentti em. Provinssin keikasta.

http://musasto.wordpress.com/2011/09/08/raision-musiikkiosaston-kuukauden-artisti-ry-cooder/

Sounds like Steve Miller Band!

Joskus vuonna 1993 aamuyöstä Ylivieskan Emppu-nimisessä ravintolassa ajauduin juttusille yhden puolitutun paikallisen heebon kanssa. Keskustelun aiheena oli taustalla soiva svengaava rokkibiisi. Itse väitin sen olevan Thin Lizzyä, kun taas tämä paikallinen, vähän susihukkasen oloinen mystinen rekkakuski väitti sen olevan Steve Milleriä. Hetken pinnisteltyä kuuloani promillemäärän alta oli minun myönnettävä tämä musiikillinen tappioni, kyllä vain täähän on Steve Miller Bandin ehkä tunnetuin veisu The Joker.

Jossain vuosien varrella ostin Millerin kyseisen albumin The Joker(73) heppoisena cd-versiona. Levy liittyi arvoasteikollani siihen ”ihan mukavat-sarjaan”, pikkunättiä poppailua ilman suurempaa kunnianhimoa. Jossain kohtaa levyhyllyyni eksyi toinen alelaarien Miller löytö: Italian X-Rays(84).

Muutama viikko sitten lueskelin Soundia 4/1978 ja löysin sieltä mainion Steve Miller – haastattelun/historiikin. Tuolloin elettiin Millerin kaupallista kultakautta, lähimenneisyydestä löytyivät erinomaiset ”hittialbumit” Fly Like an Eagle(76) ja Book fo Dreams(77), jotka myöskin ovat viime aikoina löytäneet tiensä levyhyllyyni, kuten 80-luvun alun hittilevy Abrakadabra(82)

Steve Miller on mielenkiintoinen artisti. Ensinnäkin, Miller ei ole suomalaisille kovinkaan tuttu, mitä nyt menestyi Soundi-lehden äänestyksissä 70-luvun loppupuolella. Steve ei ole mikään nuorukainen, syntynyt vuonna 1943. Steve Miller Band on ollut kasassakin vuodesta 1967 asti. Laadukkaita albumeita Miller on tehtaillut melkoisen tiuhaan, aina 60-luvun lopusta 80-luvun puoleen väliin. Monet tietävät Jamiroquain erinomaisen kakkosalbumin: Return of Space Cowboy(94). Varsinainen rokin avaruuden karjapaimen on kuitenkin Miller, erinomaiselta kolmosalbumilta Brave New World(69) löytyy kappale Space Cowboy ja myös hitissä The Joker lauletaan tästä samasta Millerin ilkikurisesta kosmisesta omakuvasta(Soundi 4/78).

Viimeisenä kahtena vuotena Steve Miller Band on taas aktivoitunut ja julkaissut pari ketterää, tosin enimmäkseen cover-versioista koostuvaa albumia: Bingo!(10) ja Let Your Hair Down(11). Meno on edelleen kulkevaa, mutta auttamattomasti vanhan lämmitystä. Tärkeintä lienee, että vanhat sedät saavat luvan rokata ilman paineita.

Levyhyllyssäni on vielä iso lovi Millerin kohdalla ja useat kerrat levykaupoissa vieraillessani olen sivuuttanut monia hienoja Miller-albumeita, kuten em. Brave New Worldin ja Circle of Loven(81)Voi olla, kertomus täydentyy sitten kun on taas aika mennä eurot kädessä levykauppaan.

Radio Asiaa ja vanhoja Soundeja!

Radio Asia, tuo mainio uusi radiokanava. Soittaa tauotta hyvää rokkia 60-luvulta tähän päivään. Kanava kuuluu ainakin Tampereella ja Helsingissä sekä käsittääkseni netin kautta muuallakin. http://www.radioasia.fi/
Biisit vaihtuvat kiitettävästi, joka päivä soitetaan uutta kamaa, ei todellakaan mitään ”i love rock’n’ rollin” ja ”livin on a prayerin” pakkopyöritystä. Juuri nyt soi Kate Bushin Breathing, niin miltä vuodelta ja miltä levyltä?



Sunnuntaiaamu alkoi verevästi Dylanin Chimes of Freedomilla, jota seurasivat vuoden 1989 helmet New Orderin Run ja The Smithereensin Girl like You, niin kuka muistaa bändin? Joka tapauksessa muistoni lukittuivat vuoteen 1989, tuohon vuoteen josta olen aiemminkin blogissa kirjoittanut. Täysi-ikäisyyteni vuosi, uunituore autokortti, kesä 1989 ja rajaton määrä musiikkia löydettävänä, kuunneltavana, elettävänä…ah, tuota nuoren miehen todeksi tulematonta haaveusvaa.



Kyllä vain, viime päivät mieli on taantunut tuohon vuosilukuun 1989. Tuo oli aikaa ennen edellistä lamaa, rahaa oli ihmisillä käytettävissä mukavasti, töihin pääsi kysymällä – vuosi pari tästä eteenpäin niin töihin pääsi vain paikkakunnan terästehtaan remontteihin - elintaso näkyi muun muassa musalehtien sisällössä, legendaarinen Soundi-lehti oli tuolloin muhkeimmillaan. Selailin tässä viime päivinä tuon vuoden Soundeja, en voinut muuta kuin hämmästellä sisällön rikkautta. Haastatteluja on paljon, ne ovat pitkiä, rohkeasti kirjoitettuja. Suomalaiset musatoimittajat ovat oikeasti matkustaneet ulkomaille haastatellakseen artisteja.

Nykylehdissä ulkomaisia artisteja haastatellaan melkein ja ainoastaan vain Suomen keikkojen yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä uusimman Soundin ainoa ulkomaisen staran, eli Serj Tankianin haastattelu, joka on tehty jo viime elokuussa Sonispehere-festarin backstagella Porissa. Haisee vahvasti ja pahasti siltä, että säästöleikkuri syö musalehtienkin sisältöä, enää ei lennetä Tukholmaan haastattelemaan pressitilaisuutta pitävää maailman luokan tähteä, sen sijaan Jouni Hynysen ja Pate Mustajärven pärstä löytyy melkein joka Soundista.

Aina on mahdollisuus vaihtaa lehteä, hakea kiinnostavampaa musajournalismia muualta, mutta mistä? Suomalaiset musalehdet eivät sitä enää tarjoa. Rumban lukee noin 5-10 minuutissa, Rytmi on nykyisin aivan surkean sisällötön, ilmaisjakelu Sue:ssa on hetkensä, vähäiset sellaiset. Selkeästi netti syö musalehtien arvoa. Ulkomaiset musalehdet eivät ole paljon sitä parempia, Q:sta katosi ote jo kauan sitten, NME on silkkaa hattaraa, Mojosta tosin löytyy vielä särmää, mutta Uncut-mennyt ihan surkeaksi retroiluksi vaikkakin joka numeron melkein ostan halvahkon hinnan ja yleensä hyvän kokoelma-ceedeen takia.

Totta kai kaiken musatiedon löytää ensin netistä, tieto ei syvenny musiikkilehtien sivuille pitkinä ja rönsyilevinä haastatteluina mitä esim. nämä kasari-Soundit parhaimmillaan tarjosivat. Nyt tulee vaan valmiiksi ajateltuja, tietyn formaatin mukaisia täsmäjuttuja. Ennen musiikkilehdissä oli jopa proosallinen ote, yksi esimerkki Soundista 6/1989. Toimittajamme haastattelee yhtä 80-luvun erinomaisinta laulaja/lauluntekijää Joe Jacksonia. Uuden levyn Blaze of Glory(89) kappaleet käydään yksi kerrallaan läpi, haastattelusta tulee läpi lämmin ymmärrys, laulut nostetaan alkukontekstistaan maailmaa syleileviin yhteyksiin, esim. päätöskappaleessa Human Touch:
”Human Touch tunnustaa, että olemme ankarassa maailmassa ja kaiken sen keskellä meidän täytyy tehdä jotain sen asian eteen, kun meitä ympäröi ihmisen hulluus, joka hitaasti tuhoaa planeetan jossa elämme.”

Ei silti, annoin Soundille netin kautta palautetta ulkomaisten haastattelujen vähyydestä. Toimitus vastasi ja puolustellen kertoi, että kotimaisten artistien suuri osuus johtuu vain painotuksesta, kun Suomalaisen rokin kentällä tapahtuu enemmän, niin haastattelujakin on silloin enemmän.

Lost in the rock-zone!

Täytyy pöllyyttää kasari-ysäri-Soundeja, lukea vuosiäänestysten tuloksia. Vuonna 1988 Eput palasi voittajaksi, otti haltuun vuoden bändi/levy- ja biisisarjat, Sielun veljet hengitti muutaman pisteen takana, Ihminen hävisi Baarikärpäselle.
Etsin artikkelia The Kinksistä, muistaakseni vuoden 1989 Soundissa oli haastattelu? En löydä, ehkä se oli Rumbassa? Tsekkaan netistä Popsike:stä(http://www.popsike.com/index.html) Kinksin tuplavinyylin Preservation act.2(74) hinnan, ihan hyvät kaupat tein Hong Kongissa. Samalla istumalta tarkastan myös Rollareiden melkein alkuperäisen London vinyylin hinnan, myöskin Hong Kong-reissun löytöjä. Tästä etenen myös tarkastamaan muita vinyylien hintoja, The Faces:n Long Player(71) näyttää olevan arvossaan, helposti sadan punnan arvoinen, ostin sen Honkkarista 15 eurolla.

Noin tunnin koneella istumisen jälkeen lähden valmistamaan keveähkö wokki-tyyppistä kesäruokaa, aineksina runsaasti tuoretta sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, fetajuustoa ja aurinkokuivattua tomaattia. Ruuan valmistuttua avaan Soundin vuosikerran 1990 ruokapöydälle, olikohan se Kinks-haastattelu tämän vuoden puolella? Vuoden 1990 kolmannessa numerossa on Hearthillin-haastattelu, kasari-ysärivaihteen ehkä tyylikkäimmän suomirock-bändin innostunut tilitys. Koko rock-kenttä on avoinna, heebojen ikä on pikkaisen rapiat 20 vuotta, cd on voittamassa vinyylin, nettilatauksiin ja yleensä tietokoneiden aktiivikäyttöön on vielä pitkä matka. Hearthillille povataan samaisen lehden levyarvostelussa pitkää ikää, kahden vuoden päästä bändi hajosi.

Sunnuntaipäivä on kulumassa helposti puolen päivän tuolle puolen, musiikkilehdet, levyhylly ja tietokone pitävät näppeissään, onneksi koira tuossa vingahtelee, ei kun ylös, ulos ja lenkille.
Mutta ei silti, kyllä musadiggailu erityisen hyvää ajanvietettä…niin mikäs se Hearthill oikeen olikaan? Tässä aika tyylikäs video vuodelta 1990:

Unohdettu Fonzie!

Joskus käy niin, että menneisyydestä nousee esiin jotain ainutlaatuista ja koskematonta. Tulee mieletön elämys, kun löytää jotain varjoihin jäänyttä, melkein pilaantuneeksi luultua, mutta joka elinvoimallaan ja vaikuttavuudella lyö jalat alta, WHOAH!

Steve Gibbons Bandin biisi Tupelo Missisippi Flash levyltä Rollin' On(76) aiheutti tämän reaktion. Mieletön biisi jossa raaka musiikillinen elinvoima käy suoraan iholle, artisti Gibbons mylvii rokin sanomaansa pidäkkeettömässä tilassa, sanat lipsuu ohi levypussin printtien, vapaa musiikillinen tila luo hurjan irtonaisen tunteen, kun musiikki ja sen esittäjä ovat täydellisesti yhtä. Puhdasta rokkia, rokkenrollia, rockabillya, ehkä hillbillyäkin, maailman parasta Dr.Feelgoodia, ripaus Roadrunnerin aikaista Hurriganesia, yksinkertaisesti tanakkaa ja erittäin vaikuttavaa rokettirollia, UUH!

Mr.Cool, TheLast Outlaw Man, Steve Gibbons on syntynyt samana vuonna kuin Dylan, 1941. Loi uraa jo 60-luvulla bändissä nimeltä Uglies, joka teki muutaman sinkun, muttei koskaan noussut maineeseen. Pienenä kurioseettina mainittakoon, että Uglies vieraili suomessakin vuonna 1966, mutta ajoitus oli väärä, suomipotin korjasti toinen brittibändi: Renegades. Yritystä riitti ilman menestystä Uglies jälkeen, jota seurasi muutaman singlelevyn mittainen Balls 70-luvun alussa. RRR!

70-luvun alussa alkoi muotoutumaan Steve Gibbons Band, joka pääsi levytyspuuhiin 1976, The Who:n Pete Townshendin ostettua bändin ulos huonosta levytyssopimuksesta. Tästä alkoi bändin ja Steven noin viiden vuoden kulta-aika: Any Road Up(76), Rollin’ On(76), Caught in the Act(77), Down in the Bunker(78), Street parade(79) ja Saints and Sinners(81). Puolenkymmentä levyä väkevää ja kursailematonta rokkia. Hyviä biisejä, hyvää tunnelmaa, paikoin aivan erinomaista soitantaa ja yksi Top 10 hitti: Chuck Berryn: Tulane, jonka irtonaisen ja hauskasti aikaa ilmentävän videon löydät edellisestä blogijutusta.

80-luvulla hahmo ja bändi alkoi hiipumaan, pari levyä vielä ilmestyi, mutta Steve Gibbons bändeineen alkoi olemaan auttamattomasti jo menneen talven lumia. Musiikkilehti Soundissa 1/1984 on mainio ja valaiseva juttu Steve Gibbonsin urasta ja silloisesta keikasta Tampereen Yo-talolla. Ylisanoja ei säästetä, tämä 50-luvun rasvatukan näköinen hahmo osaa ammattinsa, rokki soi ja lantio liikkuu sekä keikan jälkeen vikitellään toimittajan tyttöystävääkin.

Yllättäen herra Gibbons on aktiivinen vielä tänäkin päivänä liki 70-vuoden iässä, keikkaa pukkaa tasaisesti ja uusi levykin Chasing Tales(08) on ilmestynyt reilu vuosi sitten. Huomasin myös, että herra on keikkaillut Suomessakin viime vuosina, ainakin vuonna 2005. Viime vuoden YouTube-linkin mukaan herralla ääni kulkee vielä varsin mukavasti, suorastaan nuorekkaasti jos vertaa hänen ikätoveriinsa Mr.D:hen.

Suosittelen tätä MySpace-linkin tsekkausta jos haluaa kuulla jotain hyvin autenttista ja multaista rokkia, muinaista ja unohdettua karheutta jossa on yllättävän iso musiikillinen sydän: http://www.myspace.com/stevegibbons