Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."^[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g

On the Hunt - Kun keräilijä minussa herää, ihan vähän vaan...

26.6.2015
Välillä levynälkä iskee, uskokaa tai älkää, niin nykyään harvemmin. Alkukesästä on tapahtunut muutama keskeinen sortuminen Discogsiin ja Amazoniin. Postiluukku on käynyt tasaiseen tahtiin. Eilen pitkästä aikaan kävin oikein täyslaidallisen levykauppakierroksen Tampereella. Sammakka, Bonus-Kirppis, Radio-kirppis ja Swamp Music olivat kohteina.

Löytöjä olivat Kevin Coynen pari albumia 80-luvun alusta, Bob Dylanin soittamaton Oh Mercy(89) taas jollekin levyniekka-kaverilleni oikeaa hetkeä odottamaan. Myös The Clashin: Give Enough a Rope(79) oli myös mieluista löytö yhdeksällä eurolla Swampista.

9.7.2015
Tarina jatkuu. Tänään Radio-kirppikseltä lähti mukaan The Jeff Beck Groupin tasokkaat albumit: Rough & Ready(71) ja The Jeff Beck Group(Orange album) (72) sekä seuraavat plätyt: Van Morrison:  Veedon Fleece(74), Lou Reed: The Bells(79) ja Kevin Coyne: Pointing the Finger(81). Lyhyen, mutta tehokkaan levynostosessioni täydensi Sammakasta ostamani Dave Lindholmin: Sirkus(73), Kevin Coyne: Bursting the Bubbles(80) ja Kinksin: Something Else(67).

Blogi on sätkähtellyt viime aikoina varsin säästeliäästi. Sanottavaa ja inspiraatio on ollut vähemmän. Musiikki sinänsä on maistunut hyvältä, mutta kovin paljon mitään uutta kulmaa aiheeseen en ole löytänyt...tai yleensäkään inspiroitunut kirjoittamaan yhtikäs mitään. Toivon, että tämä on ohimenevä vaihe!?

Alkukesän artistilöytöni on ollut Kevin Coyne, josta toivon pian kirjoittavani tänne blogiin vähän lisää äijästä ja hänen hienoista levyistään.

Just another Radio-shot!

Juuri sillä hetkellä kun loppuvuoden levylöydöt olivat melkein tyydyttäneet kyltymättömän muovinnälkäni, nin eiköhän vaan tamperelaisen Radio-kirppiksen legendaarinen vinyylilaari nr. 51 oli ladannut alapesään laatikollisen oivaa muovia hintaluokassa: 0,5 - 2 euroa.

Aivan ensimmäinen löydöistä löi polveni veteläksi, saakeli soikoon, sehän oli Bruce Cockburnin : Nothing but a burning light (91), aivan maginen levy ja aivan tolkuttoman kallis vinyylimuodossa, nimittäin Discogsin aika hyvän hintamittarin mukaan siitä saisi maksaa halvimmillaan 45 euroa ja kalleimmillaan 134 euroa. Radion laarista levy lähti mint-kuntoisena kahdella eurolla. Vähintäänkin täydellinen päätös erittäin intensiiviselle Bruce Cocburn syksylleni, jonka kruununa oli tietenkin oiva keikka Lahdessa lokakuulla sekä Cockburnin alkupään tuotannon kartuttaminen sopuhintaan em. Discogsin kautta.

Eipä silti etteikö vajaan 20 levyn nippuuni olisi mahtunut muitakin varsin päräyttäviä löytöjä. Amerikkalaisen funk-rockin pioneerin Mother's Finest toka levy: Mother's Finest(76) lähti 50 sentillä. Eräätkin Chili-pippurit ovat imeneet paljon vaikutteita tästä bändistä ja jollain tavalla bändistä lähtee juonteita myös amerikkalaiseen southern rock-bändiin Molly Hatchettiin. Kahden euron löytöni Victoria Williamsin : Swing the Statue(90) on yksi näitä kadotettuja alt-kantriklassikoita. Huojuvaäänisen Williamsin musiikin voisi sanoa olevan aika läheistä sukua Neko Caselle.

Eurolla tai alle lähti Nils Lofgrenia, Tom Kimmelia(what?), Ultravoxia, Doll By Dollia, Mick Jaggeria, Michael McDonaldia, Manfred Mannia, John Wesley Hardingia ja Loggins & Messinaa. Selkeästi tämä Radio-kirppiksen myyjä ei hirveemmin arvosta 80-luvun lopun harvinaisempaa singer-songwriter-kamaa eikä 70-80-luvun jenkkirokkia. Nämä taas putoavat allekirjoittaneen musamakuun erinomaisesti, good for me! Mutta jos Radio-kirppiksen myyjä luet tämän, niin älä hemmetissä mene niitä levyjä kallistamaan, koska Tampereella on ehkä 1-2 Bruce Cockburnia ja Nils Lofgrenia kuuntelevaa miestä. Sinne ne levyt laariin jäävät pyörimään.

Tässä vielä em. aliarvostettu ja usein Elvis Costelloon verrattu(Tämän vuoksi siis aliarvostettu) John Wesley Harding, joka on vuosien varrella julkaissut useita täysipainoisia pop/rock-albumeja, tänään lähti radion laarista kahdella ekellä se ihka ensimmäinen Here Comes The Groom(90) ja vielä avaamattomana muoveissa. Jiihaa!