Paljon on vettä virrannut kun päästään tilanteeseen jossa ostan Ressu Redfordia levymessuilta. Näin siis tänään. Ressu Redfordin soolouran myyntimenestys Taas Aurinko Nousee(93) lähti eurolla mukaani. En aio vaipua syvään häpeään vaan nostan lipun salkoon ja liputan myös Neon 2:sen puolesta. Niin, Neonin levyt jo löytyy hyllystäni. Se mitä inhosi teini-iästä voikin muuttua siedettäväksi ellei jopa hyväksi. Näin on käynyt Neon 2:sen kohdalla. Ressun suhteen, hmmh, nyt täytyy olla tarkkana mitä sanoo. Kerran kuuntelin tänään, toista kertaa en välttämättä vapaaehtoisesti. Tosin tää vinyyliversio saattaa olla arvokas!?
Levymessut Nokialla Kerhola-nimisessä paikassa olivat edellisen päivän Hyvinkään levymessujen jatkumo ja kattaukselta todennäköisesti hyvin paljon pienemmät. Levymyyjiä oli yhteensä vähän yli kymmenen joista parisen ruotsalaista myyjää ja yksi saksalainen. Parin tunnin nuohoaminen osoitti sen, että levyjen hinnat ovat edelleen noususuunnassa varsinkin ruotsalaisten myyjien laarilla. Prince ja David Bowien poismenojen jälkeen artistien levyjen hinta nousi helposti 5-10 euroa, usein enemmänkin. Mitä sanotte kun Princen Parade(86) maksaa messuilla 20 euroa? Tampereelta sitä saa edelleen vitosella tsipale. Hävetkää myyjät!
Tästä hintakritiikistä huolimatta löysi paatunut levyseppo mukiinmenevään hintaan kelpo kasan lättyjä. Yksi parjaamista ruotsalaismyyjistä piti sentään kahden euron laaria, josta lähti kelvokasta indie-poppista Goodbye Mr.MacKenzien Fish Heads and Tales(89) ja räväkkää americanaa Joe Elyn: Hi-res(84). Samaiselta monilta levymessuilta tutulta ruotsimyyjältä raapaisin vielä mukaan viitisentoista 50sentin sinkkua, joukossa muun muassa Happy Mondaysia, Poisonia, The Primitivesiä ja Erasurea.
Seuraavaa kelvollista levykojua jouduin etsimään jonkin tovin kunnes löysi makoisan kympillä kolme laarin. Käsi noukki miltei vapautuneesti syliini kasan aarteita, kuten John Fogerty: John Fogerty(75), Temptations: Sky is The Limit(71), Blondie: Autoamerican(80), Tears for Fears: Songs From The Big Chair(84) ja Beach Boys: Surf's Up(71) sekä lukuisia muita hienoja lätysköjä. Tarkkaavainen blogini lukija saattaa huomata, että seassa aiemmilta bloggaamiltani messukertoilta tuttuja löytöjä. Kyllä, ostan usein vähän parempia kaksois- tai kolmoiskappaleita, joihin vaihdan alkuperäisen löytöni. Ylimääräiset kappaleet jatkavat matkaa jonnekin, ehkä sinun levykassiisi kun näemme seuraavissa musabileissäni ;) Myös Jaakko Tepon eka levy löytyi tältä laarilta.
Loppua kohden täydensin rapiat 20 kappaleen levykasaani, melkein ostin himoitsemani Dusty Springfieldin: Dusty in Memphis(69), mutta liian pramealta näyttävä uusintaprässi kuihdutti aikeeni. Sen sijaan Raahen ylpeyden Stalkerin: Kultahiekkaa(90) albumin löysin viimein vinyylinä. Orastavaa John Martyn kokoelmaa täydensin myös albumilla: Glorious Fool(81).
Levymessut eivät olleet anniltaan kaikista mykistävimmät, tarjonta oli vähän niukahkoa ja kuten aiemmin kerroinkin, levyt olivat enimmäkseen ylihintaisia. Toisaalta parina viime vuonna vinskyjen hinta kivunnut koko ajan ylöspäin, mitään ihan täräyttäviä löytöjä ei tee enää helposti, levyjen myyjät ovat nykyisin aika hintatietoisia kun todellinen pyyntihinta on helppo tsekata netistä. Palataan vielä hetkeksi Ressuun, Taas Aurinko Nousee(93) levyyn. Kuka onkaan sanoittanut tämän albumin toisen megahitin?
Suhtaudun hieman varauksella tässä ajassa ilmestyviin uusiin vinyylilevyihin. Ajatus on kaunis ja arvokas, pitää tätä hienoa levynkeruutouhua hengissä. Toisaalta törmään usein uusiin vinyyleihin, jotka on prässätty kansia myöten todella hienosti, mutta itse levyn soundi on kuitenkin pettymys. Näin on käynyt useiden levyjen kohdalta, mainittakoon vaikka Pimeyden uusin levy: Aika Tihentyy(15).
Onneksi aina ei ole näin. Vastikään tilasin netistä Beach Boysin: Pet Sounds(66) albumin tänä vuonna ilmestyneen 50v. juhlaprässäyksen. Täytyy sanoa, että tässä levyssä on soundit kohdillaan. Mono-version soundi on juuri niin autenttisen kuuloinen kuin saatoin etukäteen kuvitella. Uusista artisteista ostan vinyyliversiona juurevampia artisteja, alt-country-linjalta, mutta harvemmin modernia rokkia, kuten vaikkapa Radioheadia ja Pet Shop Boysia.
Yksi uusi tilaamani ns. muovilankku on amerikkalaisen singer/songwriter Kurt Vilen: Believe I'm Going Down(15). Kurt Vile vaikutti The War On Drugs bändin alkuvaiheessa, bändi joka tällä hetkellä nauttii Vilen tavoin suurta arvostusta ja suosiota Indie rock - piireissä.
Kurt Vilen edellinen sooloalbumi Wakin on a Pretty Daze(13) oli iso arvostelumenestys ja tämä seuraaja taisi ottaa pari askelta vielä pitemmälle, sekä arvostuksen, että myynnin suhteen.
Tilasin Believe I'm Going (Deep) Down(15) levystä hämmästyttävän tripla-vinyyliversion. Hämmästyttävää tässä on se, että vielä nykypäivänä käytetään rahaa näinkin paljon kartongin ja muovin taiteelliseen liittoon. Sillä tässä on kyseessä kunnon jämäkkä boxi, levyt ovat paksuja ja hyvin soivia(onneksi). Pahvikartonki ympärillä on vankkaa ja sisältää löytyy kuvalliset sisäpussit, lyriikat, pieni juliste ja latauskoodi. Hintaakin kertyi postikuluineen kokonaiset 15 euroa.
Entäs sisältö? Edelliseen albumiin minulla oli muutaman biisin perusteella mukava ote ja levy on odottanut näihin päiviin asti want-listallani, jahka se sopivan hintaisena(vinyylinä) tulee eteeni. Mutta tämä uutukainen otti varaslähdön ja on pitänyt seuraa minulle useita päiviä. Levy pitää sisällään laadukkaan korvamadon: Pretty Pimpin - biisin, joka rennossa letkeydessään ei ole ainakaan vielä herättänyt minkäänlaista kyllästysmisreaktiota.
Muu osa levystä on hitaasti aukeavaa, raukeaa jenkkirokkia. Sellaista mies, kitara ja sohva - meininkiä, mutta hyvää sellaista. Kurt Vilen rauhallinen ääni ja tyylikäs kitarankäsittely uppoaa aika miellyttävästi sateisten kesäpäivien soundtrackiin. Hitikkään Pretty Pimpin aloituksen jälkeen äkkiseltään tuntuu, että levyltä ei ihan heti löydy mitään muuta tarttumapintaa. Soitto ja meininki kuulostaa vain hyvältä, mutta entäs ne muut kappaleet? Joidenkin levyjen kohdalla pysyy sellainen hassu intuitio, että kunhan tätä aikani pyöritän soittimessa, niin kyllä se siitä alkaa aukeamaan. Vilen uusimman kohdalla juuri näin on tapahtumassa. Kauttaaltaan muutkin levyn kappaleista alkavat valtaamaan lisää tilaa. Esimerkiksi biisit: I'm an Outlaw, Life Like This, That's Life Tho ja nimibiisi Believe I'm Going Down ovat nyt näyttäneet minulle todellisen voimansa. Veikkaan, että suhteeni Believe I'm Going (Deep) Downiin tulee kestämään tämän sateisen kesän yli.
Rakas Brian, luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Olit intoa täynnä Beach Boysin vähintäänkin kelvollisen paluulevyn: That's Why God Made The Radio(12) jälkeen. Myös kiertueenne mahdollisimman alkuperäisellä kokoonpanolla keräsi kehuja ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa. Magia ja harmonia olivat yhä läsnä. Mielessäsi siinsi jo seuraava, vähän rokkaavampi rantapoikalevy, biisejäkin taisi olla kirjoitettuna levyä varten jo aimo kasa. Mutta homma tyssäsi siihen kun pitkäaikainen bändikaverisi Mike Lowe otti Beach Boys - nimen omaan käyttöön ja lähti toisen (luopio-)rantapojan Bruce Johnstonin kanssa ns. "Amerikan pizzeria-rundille". Mikä tyly temppu, sinä jos kukaan olet oikeutettu käyttämään Beach Boys - nimeä, olethan bändin musiikillisen sisällön päävastaava, maagisesta sointulähteestä sulosäveliä ammentava rantapoikanen.
Rakas Brian, keräsit itsesi ja hienot kappaleesi, teit vastaiskuksi laadukkaan sooloalbumin No Pier Pressure(15). Tästä minä olen sinulle erittäin kiitollinen. Nähdäkseni levy on saanut hieman nuivan vastaanoton lievistä konemusiikkikokeiluista johtuen. Itsekin vähän suivaannuin kun kuulin eka kerran Runaway Dancerin, hyiii, mitä diskoläpsettä. Soittokertojen kautta biisi onkin kasvanut omaan ylvääseen mittaansa. Tämä voisi olla biisi, jota Michael Jackson kaipaili viimeiselle levylleen.
Levysi alkaa lyhyellä ja harmonisella kappaleella: This Beautiful Day.
Life goes on and on Like your favourite song
Kesää on vielä jäljellä, äänesi on alati kaunis ja lohdullinen. Whatever Happened jatkaa samoissa laatuharmonisissa kuvioissa, mukana myös kaksi rantapoikaa, Al Jardinen ja David Marks. Tämä on täyttä Brian Wilson - laatua, kuten seuraavakin kappale: On the Island. Biisillä vierailee myös lauluduo: She & Him.
We booked a seven day Cruise On our summer vacation Ended up lost In this island nation
On hienoa, että levyltäsi löytyy Half Moon Bay:n kaltaisia jatsahtavia instrumentaaleja, kesäisen taivaan värit purppuroituvat täydelliseksi olotilaksi. Our Special Love ja The Right Time täydentävät musiikillista kuvaa, jälkimmäisessä jopa klassikkoviboja. Levysi voi olla jonkun mielestä liian pitkä(18 biisiä), mutta itselleni nämä sateisen kesän hetket ovat antaneet mahdollisuuden tutustua levyyn paremmin.
Löydän levyltäsi koko ajan vähemmän heikkouksia. Oih, kuka onkaan tuo Aimee Mannia muistuttava laulaja Kacey Musgraves kappaleella: Guess You Had To Be There. Aivan upeaa kuikerrusta kera ylvään kappaleen.
We were sharing a new day Singing a new asong And everyone problems Were suddenly gone
Don't Worry on ehkä arvattavampaa Wilsonia, mutta ei huono sekään. Yksi kysymys tässä kohtaa sinulle Brian: Miten äänesi soi edelleen noin kirkkaana ja voimakkaana? Joku kyyninen voisi sanoa avainsanan: Auto-Tune! Mutta minä uskon, että kyse on näiden harmonioiden voimasta, jotka nostavat laulusi sille kuuluvalle tasolle. Tahdonhan uskoa selittämättömään, edes hieman, ei tällaista musiikkia tehdä insinöörimenetelmillä, kyse on lahjasta, siitä kuinka laulu laskeutuu sinuun. Onhan se näin, Brian?
Levysi loppupuoli löytää alati laadukkaiden kappaleiden kautta maalinsa kappaleessa: The Last Song. Niin, Brian, onko se viimeinen biisisi, voimallinen hyvästisi meille? Jos se on sitä, niin se on täydellinen.
There's never enough time for the ones that you love
Rakas Brian, olet liikauttanut sateisen kesäni pilviverhoa. Musiikkiisi on tallennettu ikuisten kesien kauneus ja voima, yhä edelleen. Olen ylpeä levystäsi, olen voimaantunut levystäni, olen jopa onnellinen siitä, että olen saanut tutustua miltei koko laajaan tuotantoosi aina Beach Boysin alkuajoista näihin satunnaisiin, mutta laadukkaisiin soololevyihisi asti. Kiitos Brian, nautin uudesta levystäsi ja haluan viedä sen musiikillista viestiä eteenpäin. Pyydän, klikatkaa tämä linkki auki:
Rantatohtori määrää sinut kuuntelemaan rantapoikia koko kesän. Nyt on Beach Boysin 50 juhlavuosi ja uusi studioalbumi(jo aiemmin blogissa mainittu) That’s Why God Made The Radio(12) on ilmestynyt. Tämän lisäksi rantapojat kiertävät maita mantuja niin alkuperäisessä kokoonpanossa kuin on mahdollista. Ruotsissa ainakin konsertoivat, Suomen suhteen ei ole vielä mitään varmaa? Sinänsä nyt olisi se viimeinen hetki nähdä nämä rantapallot livenä, varsinkin kun Brian Wilson on taas mukana livekokoonpanossa.
The Beach Boys bändinä, nimenä, instituutiona herättää useimmissa meissä jonkinlaisia tunteita, voi olla, että enenevissä määrin hohhoijaa-sellaisia, onhan tämä jo nähty ja kuultu, rantapojat hoilasivat sen 60-luvun kultaisen hetken ajan, kunnes bändin lahjakkain lauluntekijä Brian Wilson sekosi huumeisiin ja valtaviin suorituspaineisiin. Ekaks tuli ne surffihitit: Surfin Safari, Surfin U.S.A., Surfer Girl ja mitä kaikkia niitä oikein olikaan. Musiikki kehittyi ja parani, syntyi huikea mestariteos Pet Sounds(66), joka toimi itse Beatleseillekin innoittajana tuleviin studiotöihin, ennen kaikkea Sergeant Peppers Lonely Hearts Club Bandin(67) luomiseen. Paul McCartney on tunnustanut pitävänsä Pet Soundsin God Only Knowsia yhtenä maailman parhaimmista pop-kappaleista. En menisi väittämään vastaan.
Beach Boys oli ja on yhtä kuin Wilsonin veljekset: Brian(s.42-), Dennis(s.44-83) ja Carl(s.46-98) sekä laulaja Mike Love(s.41-) ja laulaja/kitaristi Al Jardine(s.42-). Beach Boysin alkuvuosina kokoonpanoon liittyi vasta 13-vuotias David Marks, joka oli mukana bändin ensimmäisillä levyillä. Nyt samainen Marks on tullut mukaan tähän 50th - anniversary – kokoonpanoon porukan nuorimpana, 65-vuotiaana. Wilsonin pojista Carl oli se joka lauloi korkeimmat ja herkimmät kohdat, suomeksi sanottuna porukan paras laulaja, vaikkei muitakaan kehnoksi voi väittää, yhteisharmoniat olivat bändin vahva tavaramerkki. Dennis toimi rumpalina, mutta myös multakurkkuisena laulajana, ainakin yhden erinomaisen soololevynkin Pacific Ocean Blue(77) tehneenä heebona. Denniksen kohtalona oli hukkua vuonna 1983. Hän oli bändin ainoa ”oikea rantapoika”, hän joka oikeasti surffasi. Tuossa vaiheessa alkoholi näytteli jo aika isoa osaa, joka osaltaan oli syynä hukkumiseenkin. Carl Wilson taas kuoli syöpään vuonna 1998. Tässä yksi Carl Wilsonin taidonnäytteistä:
Brian Wilsonin ns. sekoamisen jälkeen rantapoikien musiikillinen ura ei suinkaan tyssännyt siihen. Torsoksi jääneen Smile-albumiprojektin jälkeen poijat suolsivat varsin tasalaatuisia albumeja aina 60-luvun lopusta 80-luvulle saakka. Syntyi ns. Wilsonin veljesten ”partakausi”, karvat rehottivat, etureppu kasvoi, mutta ääni kulki edelleen kirkkaana ja yhteisessä harmoniassa ja mikä parasta, Beach Boys julkaisi tasalaatuisen albumin melkein joka vuosi. En siedä nurinaa, että Pet Soundsin(66) jälkeen on menty pelkästään musiikillista alamäkeä, olen vahvasti eri mieltä, vaikka Brian Wilson väistyi omien ongelmiensa kanssa enemmän taka-alalle, niin muu bändi pysyi kovin vitaalina ja suolsi monta popin ”pikkuklassikkoalbumia” näiden vuosien aikana.
Smilen rippeistä heti miten koottu Smiley Smile(67) on oikein hyvä albumi, sisältäen muun muassa kappaleet Good Vibrations ja Heroins and Villains. Tätä seurasi kolme pätevää albumia Wild Honey(67), Friends(68) ja 20/20(69). Parempaa oli vielä tulossa, albumit Sunflower(70) ja Surf’s Up(71) ovat rantapoikien ”myöhäistuotannon helmiä. Varsinkin Surf’s Up(71) on itselleni erityisen rakas albumi, nimibiisiä pidän bändin parhaana teoksena ja myös yhtenä kaikkien aikojen parhaana popkappaleena. Biisi on alun perin Smile-sessioista ja julkaistu sittemmin Brian Wilsonin loppuuviedyllä Smilellä vuonna 2004, mutta tämä nykyversio kalpenee monessa suhteessa alkuperäisellä, etenkin kun nykyversiossa Brian Wilson korvaa veljensä Carlin upean alkuperäisen tulkinnan kappaleesta. Tai noh, alun perinhän biisin lauloi Brian, mutta Carlin versio julkaistiin ensimmäisenä.
Alusta alkaen Brian Wilson ei ollut suinkaan bändin ainut lauluntekijä. Mike Love teki paljon biisejä yhdessä Brianin kanssa(muun muassa California Girls) ja joitain keskeisiä kappaleita omiinkin nimiin. Myös Dennis ja Carlkin sävelsivät jonkin verran. Vuonna 1965 Beach Boysin kiertuekokoonpanoon liittynyt Bruce Johnston on tehnyt myös joitain keskeisiä rantapoikaklassikoita kuten Disney Girls ja Tears in the Morning. 70-luvun edetessä bändi julkaisi sellaisia albumeita kuin Carl and the Passion – So Tough(72) ja Holland(73). Jälkimmäiseltä näistä löytyy bonus ep-levylle, jolle Brian Wilson viime tingassa sävelsi lisää matskua. Brian Wilson ei oikeastaan missään vaiheessa lopettanut biisien tekoa rantapojille, hänen kappaleitaan taitaa löytyä jokaiselta rantapoika-albumilta, lukuun ottamatta kehnoa ysäriplättyä Summer in Paradise(92) jolta ei Wilsonin tekeleitä löydy.
70-luvun muu tuotanto on yleisesti ottaen jo vähän kehnompaa, tosin albumit Love You(77) ja ilmestymisen aikoihin täysin lytätty L.A.(Light Album)(79) ovat varsin mukavaa kuunneltavaa ja eikä kokoelmalta kuulostava 15 Big Ones(76) ole myöskään lainkaan hullumpi. Näille vähän rutiininomaisillekin albumeille on eksynyt hukattuja helmiä, kuten: Hold On Dear Brother, Good Timin’, It’s Ok ja Let Us Go On This Way.
80-luvulla bändin meno jo hidastui, tuli aika perustasoiset albumit Keepin’ The Summer Alive(80), The Beach Boys(85) ja Still Cruisin(89). Tuon ajan hittejä ovat muun muassa Getcha Back ja Kokomo. Uuden That’s Why God Made The Radio(12) ja edellisen Stars and Stripes Vol.1(96) studioalbumien välissä on kokonaiset 16 vuotta. Olisimmeko oikeasti tarvinneet enää uutta Beach Boys-albumia?
Vielä tämä kesä olkoon Beach Boysin, koukuttavien kertosäkeiden ja täydellisen harmonian juhlaa. Kuin kauniiksi lopuksi tai taas uuden kuuman kesän polttoaineeksi löysi levykaupasta Beach Boysin studioalbumin numero: 2, eli Surfin’ U.S.A.(63) ja vieläpä alkuperäisenä vinyylinä. Levy on osoittautumassa varsin mainioksi ”surffilevyksi”(jos sallitte omaperäisen ilmaukseni) sisältäen useita tiukkoja rautalankainstrumentaaleja ja näitä hentoisen viattomia poplauluja, ylväänä kärkenään tietenkin nimibiisi Surfin’ U.S.A.. Mutta esim. laulut Lonely Sea ja Noble Surfer eivät paljoa kalpene tälle jättihitille.
Varsin mainio tarina Beach Boysin Suomen vierailusta löytyy Jake Nymanin Kovan Päivän Ilta(09) kirjasta, Rantapojat nimittäisin soittivat Keimolan juhannusjuhlilla 1969, jossa Carl Wilson oli kysynyt Irwiniä mukaan Beach Boysin keikalle, korvauksena siitä kun rantapojat olivat saapuneet myöhässä kyseiseen tapahtumaan. Irwin oli kieltäytynyt kunniasta. Irwin oli näet kyseisen tapahtuman toimitusjohtaja ja kovin suivaantunut siitä, ettei päässyt pääesiintyjän ominaisuudessa ajoissa lavalle.
