Levysoitin jauhaa edelleen, neula kyntää väsymättä mustaa kierrostaan, uudet ja vanhat sävelet viekoittelee, aina vaan. Syyskuu jäi täysin ilman blogimerkintöjä, liekö kiirettä vaiko inspiraation puutetta? Sanon, että molempia. Nyt täytyy vääntäytyä ylös kolostaan ja vapauttaa pari mielipidettä hyvästä musiikista.
Sunnuntain levylautasella tänään Curtis Mayfieldin: Back to the World(73). Ei ehkä Curtiksen kirkkaimpia helmiä, mutta varsin pätevä albumi tämäkin. Nimikappale Back to the World ja ärhäkkä Future Shock aloittavat levyn upeasti. Ykköspuoli päättyy aivan uskomattoman hienosti svengaavaan kappaleeseen Right on for the Darkness. Tässä kohtaa nostan käteni ylös ja vajoan sohvan pohjalle tähän tummaan svengiunisonoon. Vinyyli ja soundi. Kyllä. Tällä kertaa musta muovi antaa valtavasti lisäarvoa musiikille. Tunnelma on hyvin intiimi, kuin Curtis naukuisi livenä olohuoneessani. Laulusoundi on todellakin naukumista, tarkemmin sanottuna sellaista falsettivikinää, se toistuu kaikilla kuulemillani Curtiksen levyillä. Onko se tietoista vaiko ominaisuus? Sen tiedän, että kotoinen soulkurkkumme Tuomo on saanut niiiin paljon vaikutteita tästä laulusoundista. Levyn kakkospuoli ei ehkä pääse niin koviin sfääreihin kuin ykkönen, mutta varsin pätevää kamaa on sekin.
Tampere ei ole soul-city, Hämeessä ei ole sellaista rentoutta ja mojoa että kunnon bileet saataisiin pystyyn. Toivon, että joku olisi tästä eri mieltä?
Kaunis naisartisti kehottaa yleisöä tulemaan lavan eteen: - rohkeasti vaan! Yksi rohkea uskaltautuu, juuri se humalainen takatukkatyyppi. Mirrit ja kollit pysyvät tiukasti asemissaan, tätä paikkaanihan en luovuta. Jalan täytyy kuitenkin nappasta, niskan pyörähdellä vähän rennompana, mutta käsien pitää pysyy taskun pohjalla, joku raja kuitenkin.
Tuo nuori kaunis laulaja on nimeltään Janna, itsensä Maarit ”jäätelökesä” Hurmerinnan tytär. Kyllä geenit ovat jakautuneet auliilla tavalla, ääni taipuu notkeammin ja jazzimmin kuin äidillä. Tytöstä polvi paranee, ainakin melkein. Se mitä Jannalta puuttuu(toistaiseksi), on äitinsä karisma, vaikkakin liveveto on kaikin puolin kelpo suoritus. Parasta keikassa on Jannan ja urkuri Osmo Ikosen yhteysvokalisointi, duetto toimii täydellisesti yhteen. Muutamissa biiseissä meinaa tapahtua improvisaatiota ja heittäytymistä, mutta lievähkö jarru estää täydellisen keikan syntymistä. Mutta monella mittarilla katsottuna kyseessä on hyvin laadukas keikka, sellainen kasipuolen arvoinen. Suurin yllätys lienee se, että Jannan biisit olivat hyviä, parempia kuin seuraavana esiintyneen Tuomon tylsimmän soul-luritukset.
Tuomon keikka alkoi uudella ja hyvänkuuloisella slovarilla. Mies ja piano/urku-yhdistelmä toimii täydellisesti. Seuraavan biisin aikana muu bändi tulee mukaan, samat miehet kuin Jannan taustalla. Olin lähtenyt tänä loskaisena perjantaina yo-talolle nimenomaan Tuomoa katsomaan, miehen viimeisin levy My Own Private Sunday(10) on mielestäni yksi viime vuoden parhaita kotimaisia albumeja. Täytyy sanoa, että Tuomon liveotteessa ei ollut juurikaan heikkouksia, ääni taipui ja vonkui komeasti, bändi soitti kuin unelma, soundi oli miksattu juuri sellaiselle 70-luvun Stevie Wonder-tasolle. Ainoa asia mikä keikassa mätti, oli muutamat melko mitäänsanomattomat biisit. Tuomo oli parhaimmillaan slovareissa ja vähän linjasta poikkeavista irtiotoista, kuten itselleni tuntematon raskaalla kädellä soitettu tokavika biisi.
Illan kruunasi vielä uusi suomisoulin superbändi: The Northern Governors, johon oli kerätty kaikki illan esiintyjät yhteen. Valitettavasti itä-Tampereen bussi lähti ennen kuin keikka alkoi, eli tämä esitys jäi allekirjoittaneelta pelkän arvailun varaan.
