Kesän pakollinen kokoelmakasetti - Summer Rain On Me - 15

Kerran kesässä täytyy vääntää ainakin yksi sumea kokoelmakasetti. Edellisestä taitaa olla tosin jo kolme vuotta. Onko kasetissa enää mitään järkeä, muuta kuin että saa pientä tekstausharjoitusta? Pientä nousukautta kasetillakin kai ollut. Viimeksi ostin huhtikuussa Jukka ja Jytämimmien keikalta uunituoreen kassun, tosin aikamoisen huonolla äänenlaadulla. Ehkäpä näistä erilaisten musiikkiformaattien järkevyydestä olen paasannut jo tähän päivään mennessä ihan tarpeeksi, niimpä keskitytään itse musiikkiin, mitä tämän kesän kokoelmakasettini onkaan syönyt?

Kesäkokoelmani Summer Rain On Me - 15 aloittava Scritti Polittin kappale ei ole mikään tyypillinen hittisinkula, eräänlainen käyntikortti aiheeseen, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kakkonen ei ole 10cc:n tuotannon ihan kirkkainta kärkeä, mutta lyö letkeän polkan tähän kohtaan, saa kuuntelijan leppoisaan mielentilaan. Ronnie Lane tarjoaa juurevamman ja kansanmusiikkimaisen ankkurin, jotta jalat pysyy maassa. Yllärinelosena upouutta suomalaista musaa a'la Talmud Beach, kevytkesäboogie kutittelee oikeista kohdin. Jokaisesta kokoelmakasetistani on löytynyt aina yksi rollaribiisi, tästä niitä löytyy kaksi, joista ensimmäinen iskee teeman ytimeen: sataa niin ...tanasti. Yhtälailla New Order-sidonnainen kappale koristaa kokoelmaa kuin kokoelmaa, sitä tarjoilee Bernard Sumnerin laadukas sivupolku: Electronic. Kasetin ykköspuoli loppuu mietteliään kauniin Chic-instrumentaalin kautta Gary Mooren ja Phil Lynottin powerballadien äitiin: Parienne Walkwaysiin. Bonarina punkahtavaa outoutta Suomesta.

Kakkospuoli aloitetaan aiemmin blogissa hehkuttamani Goodbye Mr.MacKenzien tykillä kappaleella Blacker Than Black. Supertramp fiilistelee sateessa ja tuo fiilistä myös meille. The Who:n kitaristi Pete tarjoilee harvinaisen b-puoliballadin. Yhtälailla Bob Dylanilta tarjotaan harvinaista vain singlenä ilmestynyttä Rita May - biisiä. Kokoelman toinen rollaribiisi on instrumentaali Stoned ja kenties ensimmäinen julkaistu Jagger & Richards sävellys? Bill Withers pitää meidät vielä soulissa, Magazine johtaa taas puhumaan säästä, onhan tää niiiin sateinen kesä, että **tut ja männynkävyt. Kokoelmani saa päättää ylväs Billy Bragg-cover A New England Kirsty MacColliin käsittelyssä.

Kokoelmakasetin äänittämisen kaarta olen aiemminkin pohtinut. Onko siinä mitään kaarta? Kyllä siinä jokin kaari on, useimmiten vaikeasti sanallistettava sellainen. Nuoruudessa kokoelmakasetin värkkäämisen saattoi mennyt kevyesti päivä tai parikin. Biisejä ei ehkä ollut niin paljon tarjolla ja tyhjästä täytyi yrittää nyhjästä. Nykyään sitä tahtoo törmätä runsaudenpulaan tai näin voisi ainakin luulla. Väärin. Nimenomaan kokoelmakasetin teko saa pysymään musakokoelman tekijänä tietyissä rajoissa, kun musiikki äänitetään fyysiseltä levyiltä, niin sitä ei lamaannu netin musa-avaruuden edessä, vaan joutuu tekemään kokoelman omasta levyjen halkopinoista.

Tämä kokoelma tehtiin iltasyöminkien ja Pikku Kakkosen välissä melkoisella kiireellä, mutta aika selkeällä ajatuksella. Valitsin kokoelmaan vain viime aikoina ostamiani seiskatuumaisia ja maxisinkkuja. Spotikkakokoelma jää tällä kertaa, kasettini voin antaa kopioitavaksi jos löytyy luottamusta ja tupladekki.

https://www.youtube.com/watch?v=Vnzpg5GgQCo

Lisäys(25.7.15):
Yhtenä sateisen kesän poutaisena lauantai-päivänä ostin kirpputorilta erittäin kulahtaneen näköisen kasetin viidelläkymmenellä sentillä. Kyseessä oli The Beach Boysin yleisesti huonoimpana pidetty lätty: Summer in Paradise(92), ainut Beach Boys - levy täysin ilman Brian Wilsonin läsnäoloa...tai noh, ei ihan täysin, vanha Surfin' - biisi on kehnosti coveroituna mukana. Tässä musiikkiäänitteessä on kovin vähän puolusteltavaa, siksi olikin ilahduttavaa todeta kasetin äänellisen laadun varsin hyväksi ja koko levyn ihan mukiinmeneväksi kesälevyksi. On jollain tapaa arvokasta, että tällaisesta hylätystä ja periaatteessa huonolaatuisesta musiikkiäänitteestä tulvii ihan hyvää kesäkuunneltavaa. Itseasiassa levyn nimibiisi Summer in Paradise pitää sisällään lievää hittipotentiaalia.

Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.