Kesän pakollinen kokoelmakasetti - Summer Rain On Me - 15

Kerran kesässä täytyy vääntää ainakin yksi sumea kokoelmakasetti. Edellisestä taitaa olla tosin jo kolme vuotta. Onko kasetissa enää mitään järkeä, muuta kuin että saa pientä tekstausharjoitusta? Pientä nousukautta kasetillakin kai ollut. Viimeksi ostin huhtikuussa Jukka ja Jytämimmien keikalta uunituoreen kassun, tosin aikamoisen huonolla äänenlaadulla. Ehkäpä näistä erilaisten musiikkiformaattien järkevyydestä olen paasannut jo tähän päivään mennessä ihan tarpeeksi, niimpä keskitytään itse musiikkiin, mitä tämän kesän kokoelmakasettini onkaan syönyt?

Kesäkokoelmani Summer Rain On Me - 15 aloittava Scritti Polittin kappale ei ole mikään tyypillinen hittisinkula, eräänlainen käyntikortti aiheeseen, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kakkonen ei ole 10cc:n tuotannon ihan kirkkainta kärkeä, mutta lyö letkeän polkan tähän kohtaan, saa kuuntelijan leppoisaan mielentilaan. Ronnie Lane tarjoaa juurevamman ja kansanmusiikkimaisen ankkurin, jotta jalat pysyy maassa. Yllärinelosena upouutta suomalaista musaa a'la Talmud Beach, kevytkesäboogie kutittelee oikeista kohdin. Jokaisesta kokoelmakasetistani on löytynyt aina yksi rollaribiisi, tästä niitä löytyy kaksi, joista ensimmäinen iskee teeman ytimeen: sataa niin ...tanasti. Yhtälailla New Order-sidonnainen kappale koristaa kokoelmaa kuin kokoelmaa, sitä tarjoilee Bernard Sumnerin laadukas sivupolku: Electronic. Kasetin ykköspuoli loppuu mietteliään kauniin Chic-instrumentaalin kautta Gary Mooren ja Phil Lynottin powerballadien äitiin: Parienne Walkwaysiin. Bonarina punkahtavaa outoutta Suomesta.

Kakkospuoli aloitetaan aiemmin blogissa hehkuttamani Goodbye Mr.MacKenzien tykillä kappaleella Blacker Than Black. Supertramp fiilistelee sateessa ja tuo fiilistä myös meille. The Who:n kitaristi Pete tarjoilee harvinaisen b-puoliballadin. Yhtälailla Bob Dylanilta tarjotaan harvinaista vain singlenä ilmestynyttä Rita May - biisiä. Kokoelman toinen rollaribiisi on instrumentaali Stoned ja kenties ensimmäinen julkaistu Jagger & Richards sävellys? Bill Withers pitää meidät vielä soulissa, Magazine johtaa taas puhumaan säästä, onhan tää niiiin sateinen kesä, että **tut ja männynkävyt. Kokoelmani saa päättää ylväs Billy Bragg-cover A New England Kirsty MacColliin käsittelyssä.

Kokoelmakasetin äänittämisen kaarta olen aiemminkin pohtinut. Onko siinä mitään kaarta? Kyllä siinä jokin kaari on, useimmiten vaikeasti sanallistettava sellainen. Nuoruudessa kokoelmakasetin värkkäämisen saattoi mennyt kevyesti päivä tai parikin. Biisejä ei ehkä ollut niin paljon tarjolla ja tyhjästä täytyi yrittää nyhjästä. Nykyään sitä tahtoo törmätä runsaudenpulaan tai näin voisi ainakin luulla. Väärin. Nimenomaan kokoelmakasetin teko saa pysymään musakokoelman tekijänä tietyissä rajoissa, kun musiikki äänitetään fyysiseltä levyiltä, niin sitä ei lamaannu netin musa-avaruuden edessä, vaan joutuu tekemään kokoelman omasta levyjen halkopinoista.

Tämä kokoelma tehtiin iltasyöminkien ja Pikku Kakkosen välissä melkoisella kiireellä, mutta aika selkeällä ajatuksella. Valitsin kokoelmaan vain viime aikoina ostamiani seiskatuumaisia ja maxisinkkuja. Spotikkakokoelma jää tällä kertaa, kasettini voin antaa kopioitavaksi jos löytyy luottamusta ja tupladekki.

https://www.youtube.com/watch?v=Vnzpg5GgQCo

Lisäys(25.7.15):
Yhtenä sateisen kesän poutaisena lauantai-päivänä ostin kirpputorilta erittäin kulahtaneen näköisen kasetin viidelläkymmenellä sentillä. Kyseessä oli The Beach Boysin yleisesti huonoimpana pidetty lätty: Summer in Paradise(92), ainut Beach Boys - levy täysin ilman Brian Wilsonin läsnäoloa...tai noh, ei ihan täysin, vanha Surfin' - biisi on kehnosti coveroituna mukana. Tässä musiikkiäänitteessä on kovin vähän puolusteltavaa, siksi olikin ilahduttavaa todeta kasetin äänellisen laadun varsin hyväksi ja koko levyn ihan mukiinmeneväksi kesälevyksi. On jollain tapaa arvokasta, että tällaisesta hylätystä ja periaatteessa huonolaatuisesta musiikkiäänitteestä tulvii ihan hyvää kesäkuunneltavaa. Itseasiassa levyn nimibiisi Summer in Paradise pitää sisällään lievää hittipotentiaalia.

22 Pistepirkko ja Jukka ja Jytämimmit - Klubi. Tampere. 24.4.2015

En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.

Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.

http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/

Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.

Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.

Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla  kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.

Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.

Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:

https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY


Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS