Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:

Rokin viimeinen vuosi 2016. (Rokin lähtösavut, osa.2)

Se on nyt virallista. Rokin viimeinen vuosi on 2016, sen jälkeen suuren rokkenroll-jousen jännite raukeaa ja jäljelle jää vain puolivillaista apatiaa. Miksi näin, nyt perusteluja kehiin hyvä mies? Rokkihan on kuollut jo ajat sitten, se vaarallisuuden tunne on vaihtunut kaupallisuuteen, megakonsertteihin ja oheishärppäkkeisiin. Miksi tästä vauhkoamaan? Ei pelkästään näin, pinnan alla tietenkin kuplii, aina syntyy uutta ja vitaalia musiikkia, uudet sukupolvet pelastavat mitä pelastettavissa on...ja luovat ennen kaikkea uutta musiikkia.

Rokin kulmakiviä seisoo vielä muutama paikoillaan, tänä vuonna on tipahdellut iso kasa kovia nimiä, aina Lemmystä ja Bowiesta viimeisimpään Princeen. Ehkä en juutu nyt tähän ajatusmalliin, että ketä on kuollut ja kuinka se vie taas palan pois isosta musakartasta. Rokin viimeinen vuosi on 2016 koska Rolling Stones tulee julkaisemaan uuden levyn. Sen viimeisen. Vaan onko tämäkään varmaa? Jos niitä tuleekin vielä lisää? Eihän Rollarit voi jatkaa enää levyjen julkaisemista kasikymppisinä? Nyt ukkojen keski-ikä alkaa olemaan 75 vuotta, se lienee rokkenrollin maksimi-ikä? Myös Bob Dylan julkaisee uuden albumin Fallen Angels(16) keväällä samoin Paul Simon albumin Stranger to Stranger(16). Molemmat herrat täyttävät 75 vuotta tänä vuonna ja molemmat jatkavat live-esiintymisiä. Myös Paul McCartney vielä mennä porskuttaa, kesällä tärähtää mittariin 74v. Onko raja sittenkään vielä tässä? Muistamme bluesartistit, B.B.King joka esiintyi liki ysikymppisenä. Edelleen elävien kirjoissa oleva John Mayall, reippaasti yli kasikymppinen ja tekee yhä vain vaikuttavia levyjä ja konsertteja.

Niin, puhuuko enää kukaan muu rokkareiden iästä, kuin harvalukuinen musalehtiä ikänsä selannut nyt keski-ikäinen popnörtti-sukupolvi, johon itsekin lukeudun. Musalehdet ovat lyhyen historiansa ajan asettaneet omia rajoja ja määritelmiä sille, mikä on hyvää ja uskottavaa rockmusaa, missä kohtaa menee artistin parasta ennen päivämäärä. Niin, 80-luvun alussa oltiin erityisen huolestuneita kun Rollarit jatkoivat musiikin tekemistä. Nyt Rollarit ovat edelleen silkkaa rautaa ja livekuntokin pelottavan hyvä. Mick Jaggerin ääni on muuttunut äärimmäisen vähän vuosien aikana, se on ehkä jopa hiukan parantunut 80-90-luvun velttojen vuosien jälkeen.



Syksyyn ja Rollareiden mahdolliseen levyyn on vielä pitkä aika, vaikka viimeiset viisi vuotta on mennyt lentäen omassa henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Mitä jos seuraavat viisi vuottakin menee taas lentäen, mitä silloin kuuluu rokin kulmakiville? Onko Rollareita enää, onko Dylania tai Paul Simonia? Jos tulee kasikymppisten rock-artistien luova kausi, jolloin julkaistaan käsittämättömän kestäviä, syviä, syvältä pophistoriasta ammentavia pop-teoksia...niitä samoja, mitä he ovat jo luoneet, mutta jotain mikä on vielä enemmän. Huh, taidan olla aikamoinen uneksija.

Rokin kulmakivet ovat selkeästi reagoineet ikäänsä ja uransa mahdolliseen loppumiseen,  megakonserttia pukkaa lokakuulle:
http://www.theguardian.com/music/2016/apr/21/roger-daltrey-confirms-megafestival-the-who-rolling-stones-bob-dylan-paul-mccartney-coachella

Uusia, vanhoja ja helposti hautautuvia

Usein, valitettavan usein, hienokin poppisalbumi hautautuu kiireisen aikamme alle. Muistamme hämärästi, tuliks se David Bowien comeback-levy vuosi sitten? Eikun siitä on jo yli kaksi vuotta. Paul Simonhan julkaisi juuri albumin? Joo, vuonna 2011. No ainakin Kate Bushilta tuli se hieno joulualbumi viime jouluna. Vai oliks se vuonna 2011?

Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).

David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.

Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.

Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).

Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.

Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ

Täyttä törinää Lempäälässä! - Levymessut, Ideapark, 9.10.2011

Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.

Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.

Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.

Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).

Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.

Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!

Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.

Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.

Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.

Kesälevyä metsästämässä

Wuff, murr, ruff! Kylläpäs kesä onkin suloisesti koetellut, hellepäiviä on ollut enemmän kuin yksi tai kaksi. Koirankuonolaisen arki on sujunut vaihtelevissa merkeissä, tasaista lenkitystä ja ruuan saantia on riittänyt, mutta myös liiallista automatkustelua ja muita stressaavia tilanteita. Ikävää tappaakseni on minun täytynyt kaluta omaa jalkaani ja kuulostella että millaisia rokkisäveliä tämä kesä tarjoaa?

Auuvuvuh! Kovin vähän on tullut todistusaineistoa minkään erityisen hyvän kesärokkilättysen puolesta, aivan kuin tämän kesän ”sitä” levyä ei olisi ilmestynytkään. Luvalla sanoen on ollut vähän vaisua meininkiä, vai onko korvani ja aistini olleet aivan jossain muualla, kuten naapurin kultaisen noutajan Iineksen peräpäässä?

Jotain kuitenkin on tapahtunut. Alkukesästä vanha herra Paul Simon pukkasi varsin tasavahvan lättysen So Beautiful Or So What markkinoille. Tasoltaan levy pesee monien nykybändien vaisut esitykset. Jonkinlaiseen megakulttisuosioon päässyt Fleet Foxes julkaisi myös ihan hyvän kakkosalbumin Helplessness Blues, toivottavasti tulevan viikonlopun ruisrock-keikka tuo myös levylle lisäarvoa? Täytyy haistella millaisessa mielentilassa isäntäni tuolta keikalta palaa?

Viuau! Kesää kohti mentäessä pienet vauhkot engelsmanni-poikaset, eli Arctic Monkeys julkaisi jo neljännen ja varsin pätevän albumin Suck It And See. Bändihän on paljon muutakin kuin debyyttilevyn kohkaavat biisukat, musiikki on kehittynyt monta pykälää, älkää unohtako tai aliarvoiko tätä bändiä tai muuten syön makkarat kaapistanne.



Keskikesän kuumilla automatkoilla stereoissa soi usein tämä kaunis ja kantrihenkinen kappale jossa laulettiin elämän kauneudesta. Wuhuu, ne olivat hienoja hetkiä, Wolkkarin ilmastointi suhisi täysillä, isäntä ja emäntä mykistyivät kesän kauneimmassa nupussa ja minä poika suhisin myös omassa unisonossani tällä töyssyttömällä tiellä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tuo kaunis biisukka löytyi My Morning Jacketin uutukaiselta Circuital. Käpäläni on kohoamassa yläviistoon, tässäkö olisi tämä kesän levy? Tuo yläpuolen silmä on yhtäkuin levyn kansi...ja tämän hienon musan kyllä jokainen vainukoira löytää, wuf!

Kuuloelimieni liepeitä ovat myös hipaisseet seuraavat alkukesän varsin ravitsevan kuuloiset lättyset: Bon Iver: Bon Iver, Bill Callahan: Apocalypse, Bruce Cockburn: Small Source Of Comfort, Guillemots: Walk The River, Low: C’Mon ja Felice Brothers: Celebration, Florida.



Vieraileva kirjoittaja Classicway Outlaw Pete aka Marko

Vähintäänkin liikaa – Levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa 6.5.2011

Ehkä ei ole oleellista kertoa, että kuinka monta vinyylilevyä tuli tällä kertaa ostettua ja kuinka käsivarteni venyivät ja selkäni uupui kanniskellessa levykasseja. Joka tapauksessa tulos oli hyvin riittoisa, muovi poikineen tuli taas täyttämään jo ennestään raskasta vinyylihyllyä(lattiasta kattoon), niin että hyllyn jalat viimeistään nyt painautuvat valtavalla massallaan parketin pinnan läpi.

Mutta joo, tällä kertaa levymessut oli järjestetty Lempäälän Ideaparkkiin, itse asiassa toista kertaa, vuoden takaisiin levymessuihin en päässyt. Myyjiä oli Suomen ja Ruotsin lisäksi myös Saksasta. Tulin hyvissä ajoin paikalle, kello kahden pintaan, jolloin messut olivat juuri alkaneet. Aikaisemmilla levymessuvierailulla taktiikkani oli tulla viimeisille tunneille, jolloin pahimmat levyfriikit ovat jo poistuneet paikalta ja on tilaa tonkia. Tänään tein toisin, olin etulinjassa pöyhimässä euron laareja.

.Ajoissa paikalle tuleminen tuotti murhaavaa tulosta, vaikkakin muutamat jantterit napsivat pelottavan hyvän näköistä muovia kainalooni ennen minua, tässä kohtaa ei arvannut katsoa, että millaista muovia? Ensimmäiseltä kojulta lähti mukaa viisi euron plattaa, muun muassa Donovanin tuplakokoelma(ei siis Jason Donovanin). Tältä kojulta sain vinkin toiselle Ruotsalaisen myyjän kojulle, jossa oli kuulemma erityisesti halpaa muovia tarjolla

Sitten taivas repesi, komeat rivit euron vinskyjä makasivat ryhdikkäinä edessäni. Herkullisena kärkenä näkyi Steve Miller Bandin: Fly Like an Eagle(76), jota seurasivat kiihkeän pläräämisen myötä muun muassa Paul Simonin originaali avattavilla kansilla: There Goes Rhymin’ Simon(73), kauan etsimäni Pocon: Rose of Cimarron(76), Princen syntisimmin funkkaava: Controversy(82) ja Elton Johnin myöskin originaali herkulliset kannet omaava: Honky Chateau(72) sekä puolen kymmentä muuta herkkua. Kahden euron laari jäi alkuhuumassa vähäisemmälle huomiolle, näin jälkeenpäin voin vain kuvitella millaisia kaloja olisin sieltä rannalle vetänyt?



Matka jatkui kojusta toiseen, enimmäkseen vierailin ruotsalaisten myyjien kojuilla, muutaman suomalaisen, en juurikaan saksalaisten. Syy oli yksinkertainen: ruotsalaisilla oli enemmän ja halvempaa muovia tarjolla. Eräs ruotsalainen myyjä kertoi, että muovia on valtavasti, levymessuille tuotu levymäärä on vain pieni osa koko materiasta, ei siis ihme että Paul Simonin ja Steve Millerin kaltaisten artistien keskeisiä levyjä voi napsia mukaan euron laareista.

Kuvaavaa on, että messujen kallein ostokseni oli Queenin: Sheer Heart Attack(74) neljällä eurolla ja toiseksi kallein Blondien: Parellel Lines(78) kolmella eurolla. Kaikki muut olivat joko euron tai kahden euron vinskyjä. Palasin vielä takaisin tuohon ruotsalaisen myyjän euron lätty – paratiisiin. Myyjä heitti vielä täkyn, että jos otan 15 levyä, niin maksan vain 10:stä. Nielaisin syötin koukkuja myöten. Toisellakin kiekalla mukaan tarttui kovia plattoja, kuten Cat Stevensin: Numbers(75), Blood Sweat & Tearsin: IV(71), Supertrampin: Even The Quietest Moments(77) ja The Who – basistin John Entwistlen harvemmin näkemäni sooloalbumi: Too Late For Hero(81). Myyjä tyrkkäsi mukaani minulle tuntemattoman bändin Icehouse kiekon: Primiteve Man(82). Varsin mielenkiintoista aussi/syntsapoppia, kuin sekoitus Eurythmicsia ja Gerry Raffetya(laulajan ääni).

Tämän uber-kojun jälkeen napsin vielä hienoja kahden euron vinskyjä sieltä täältä, muun muassa John Lennonin: Plastic Ono Bandin(71), The Smithereensin: Blow Up:n(91), Television kitaristi Tom Verlainen soolon Words From The Front(83). Koko toimintoon meni noin kaksi tuntia. Sen jälkeen takki oli aika tyhjä ja halpalaarit pääosin tongittu. Ihme kyllä, lompakkoon jäi vielä 10 euroa, budjettini alittui vaikka muuten ennätykset paukkuivat.

Jokaisen levymessu- tai levykauppakierroksen jälkeen jää mieltä kismittämään muutama sellainen levy, jota ei tullut ostettua. Tällä kertaa ne olivat: Stephen Stillsin ja Neil Youngin: Long May You Run(75) ja Paul McCartney & Wingsin liki koskematon livetripla: Wings Over America(77), molemmat viiden eken kappalehintaan. Eli nälkää jäi vielä, tämänkin ahmaisun jälkeen. Itseäni kiusaten, pieni näyte tuolta em. Stills & Young – platalta, erinomainen nimibiisi ja Niilon nykykunto.

Alkuvuoden levysatoa!

Wuff vaan teille kaksijalkaiset! Vuosi kurkistaa lähtökuopistaan, tuikkaa lumihankeen erilaisia sattumia ja eritteitä. Pitkä ja kerkeävä kuononi nuohoaa ajatuksella kertyneen lumen tarinoita, äärettömän määrän, tuon sulamattoman kuorman tulevia sulavesiä.
Etenevässä talvessa, sen tulevissa viikoissa, kuukausissa, jopa kevään korvan juuressa lepäilee kasa musiikkiäänitteitä, julkaistuksi tulevia levysiä.

Wroah, wurrff, työnnän kuononi syvemmälle lähitulevaisuuden syliin, annan tiedon kulkea karvaisen vartaloni keskiöön, vaikuttua, inspiroitua, tulla toiveikkaaksi ja kertoa teille vääjäämättä kevättä kohti kulkevan talven sadosta.

The Decemberists: King Is Dead-Uuvuwuu! Nyt Dessukat ovat palaamassa entisille vesilleen kokeilevan Hazard of Loven jälkeen. January Hymn lupaa hyvää. Jo ensi viikon julkaisuja. Tästä linkistä voit kuunnella koko albumin etukäteen, namia! Listen to the album in full at NPR


The British Sea Power: Valhalla Dancehall-Pian tämäkin kauppojen hyllyillä. Tätä pitkäsoittoa edelsi viime syksyn erinomainen Zeus – ep, menikö ohi? Uskotaan ja luotetaan, että tämä yksi lupaavimmista nykybändeistä kasvaa tällä levyllä kukkeimpaan loistoonsa.



Bright Eyes: The People’s Key- Tulista meininkiä, mitä lie? Kyllä tätä on odotettukin, bändin pääjehun Conorin seikkailtua kolme vuotta muissa projekteissa, toisaalta poikkeaako Conorin soolot juurikaan tästä emobändi tuotannosta? Jo aiemmin blogista löytyvä Shell Games – biisi kuulostaa hyvältä.


Joan as Police Woman: Deep Field- Tampereellakin konsertoineen artistin uutukainen ilmestyy tämän kuun lopussa.

PJ Harvey: Let England Shake- Ei kuulu tämän talouden suosikkeihin, mutta kuuleman mukaan rokimpaa PJ Harveyta kuin edellinen White Chalk(08)

John Vanderslice: White Wilderness- Biisi Sea Salt on kaapattu netistä tänne huusholliin pyörimään, toimii yllättävän hyvin. Tämä laulaja/lauluntekijä on vähintään tutustumisen arvoinen.

R.E.M.: Collapse Into Now- Kuka odottaa enää Remin uutta levyä? Minä odotan iltaruokaa...tai oikeastaan tyttökoiraa, todellista pikku narttua, mrrrr! Levyn näytepalat ovat lupaavia. Haluan uskoa, että taso pitää. Edellinen Accelerate(08) oli hyvä levy.

Drive By Truckers: Go Go Boots- Wiuh, mukava yllätys tältä bändiltä, edellisestä albumistahan ei ole vuottakaan, joka löytyy blogin vuoden 2010 albumit listan Top 10:stä. Tässä albumin eka sinkku:1 - Used to Be A Cop

Robert Pollard: Space City Kicks- Uu-u! Näyttää helmikuun alussa olevan julkaisumerkintä tälle Guided by Voices-miehen uutukaiselle. Mielenkiinnolla odotetaan mitä tuleman pitää.

Beady Eye- Oasiksen Liam Gallagherin oman bändin esikoinen ilmestyy pian. Kyl se eka sinkku ”Bring the Light” oli ihan rätväkkä rokkipiisi, vaikka pyörää ei keksittykään uudelleen.

The Strokes- Maaliskuuksi lupailtu uusi Strokes-albumi, ensimmäinen viiteen vuoteen. Kannattaakohan odottaa mitään? Mitä odotan ainakin Neu-makkaraa Cittarin Faunattareen.

Paul Simon: So Beautiful Or So What- Kyllä vaan, Wuff & Wiu, tämä setä se jaksaa. Edellisesta albumista Surprise(06)on toisaalta "vain" viisi vuotta. Pauli on tunnettu harvasta mutta laadukkaasta julkaisutahdista, tästä linkistä ilmainen näytepala: http://www.paulsimon.com/

Kun tarkennan vielä kuononi tutkaa, aavistan lähitulevaisuudessa platat seuraavilta artisteilta: Fleet Foxes, Ryan Adams, Okkervil River, Arctic Monkeys, Franz Ferdinand ym ym.
Vuoden edetessä albumia saattaa pukata vielä näiltäkin isoilta nimiltä; Radiohead, Rolling Stones, Aerosmith, U2 ym.

Uff ja Phiuff, nyt tämä poika vetää lonkkaa ja siinä samalla kuuntelee millaisia säveliä kämpässä nyt pyöriikään. Nyt taitaa soida British Sea Power, kyl täs kaipais jo jotain iltaäksöniä, ehkäpä kuritan tuota sorsaa?



Vieraileva kirjoittaja Marko aka Classicway Outlaw Pete