Ryan Adams - FM

Ryan Adams, persona non grata, kuuma peruna, täysin ulkopuolelle jätetty. Mies joka ahdisteli naisia siinä määrin, että metoo-liike päätti hänet huolella canceloida. Ura ja maine meni hetkessä, kun useat naiset esittivät raskauttavia ahdistelusyytteitä Adamsia kohtaan. Ahdistelusyytteet tosin raukesivat ja Adams esitti julkisen anteeksipyynnön liittyen asiattomaan käytökseen, tosin noin vuoden viiveellä.

Voiko Ryan Adamsista jo kirjoittaa? Tummat pilvet ovat vielä taivaalla...ja saavuttavatko ne pian minutkin, jos hyväksyn tämän julkisen mulkun? Ennen kaikkea voinko tykätä enää hänen musiikistaan? Toisaalta olenko tyhmä kun tällaisia kyselen, jos pidän joka tapauksessa hänen musiikistaan....ja aliarvioinko samalla kaikki muutkin?

Ryan Adamsin musiikin suuruutta on vaikea kiistää. Gold (01), Love is Hell (03), Cold Roses (05) ja Easy Tiger (07) ovat kaikki sellaisia neljän puolen tähden levyjä ja viiden vuoden takainen Prisoner (17) on vajaan neljän tähden levy. Homma oli lähtenyt uudelleen lentoon ja parempaa oli tulossa, sillä vuoden 2019 alussa Adams ilmoitti julkaisevansa vuoden aikana kolme albumia, joista niistä ensimmäinen, Big Colors ,kerkesi olla hetken ennakkomyynnissä Amazonilla ennen kuin kohu alkoi. 

Ryan Adamsin selvittyä selvittyä ns. huonoista ajoista, eetteriin on tipahtanut jo viisi uutta albumia. Vuodelle 2019 tarkoitetun trilogian levyt: Wednesdays (20), Big Colors (21) ja Chris (22), sekä tänä vuonna ilmestyneet tuoreemmat levyt: Romeo & Juliet (22) ja uunituore FM (22). Tahti on ollut kova, aivan kuin Ryan olisi saanut uutta pontta ja näyttämisenhalua päästessään eroon ahdistelusyytöksistään.

Oli mies mulkku tai ei, niin musiikki on edelleen kovaa, ehkä kovempaa mitä yli kymmeneen vuoteen. Romeo & Juliet (22) on yllättävän vahva albumi ollakseen tuplasellainen. Levyltä löytyy useita mieleenpainuvia, tulevia Ryan Adams-klassikoita kuten Rollercoaster, Doylestown Girl, nimikappale Romeo & Juliet ja ennen kaikkea hitaasti kasvava: In The Meadow, joka on ilmeisesti Ryanin ja The Cardinals yhtyeen outtake. Tupla-albumin mitassa levyssä on paljon pureksittavaa ja sen todellista laatua en osaa vielä arvioida. Tuntuma on raikas kantrirock-albumi, jossa on huojahtelevia kohtia, mutta musiikin vahva kokonaissisältö pelastaa paketin.

Elokuussa ilmestynyt FM (22) on tiiviimpi, vähän rokkaavampi, ehkä tunnelmaltaan ehjempi levy. Odotin instagramin ennakkonäytteiden perusteella puhdasta kasarirock-levyä, mutta ihan sellainen ei tullut. Levyn avaava I Want You ei tuo mitään uutta Adamsin repertuaariin, joka on keskitempoinen ja sellainen ihan hyvä rock-renkutus. Kolmas kappale Fantasy File menee Ryan-biisien parhaimmistoon. Svengaava rokki jonka kruunaa hieno saksofonisoolo biisin alussa ja lopussa. Haikea When She Smile kappale ripsauttaa jotain syvempää esille, samaa sovituksen teemaa täydentää hieno Hall Of Shame.

Kakkossiivu alkaa taas hyvin perinteisen kuuloisella perusrokilla: Wild And Hopeless. Miksi edes kulutan aikaa tämän levyn äärellä, kuka haluaa kuulla kaiken toistoa? Jokin perusjuuri Adamsin musiikissa menee aina pinnan läpi ja saa musiikin kuulostamaan hyvältä. So Dumb, onko kappale itseruoskintaa? En tiedä. Perusbiisi tämäkin. Fairfeather hidastaa tempoa. Tässä kohtaa muistan Ryanin hehkutukset instagramista, kuinka FM on erityinen kaupunkilevy, aamuyön tunnelmia mehusteleva kokonaisuus.

Do You Feel on vaihteeksi paremmin rokkaavaa Ryania ja levyn päättävä Someday haikailee lopullisen sovituksen perään, voiko saada syntinsä anteeksi ja aloittaa kaiken uudestaan. Sitä Ryan yrittää kovasti. Keikkoja taas on ja syksylle on buukattu jenkkikiertue. Iso osa faneista ei ole koskaan hylännyt Ryania, en minäkään. Hänen rumia tekojaan en puolustele, mutta aito sovittamisen halu on saanut taas Adamsin nousemaan uudestaan siivilleen, ehkä kestävämmille sellaisille. 

Instagramin mukaan Adams on laittanut myös viinapullon korkin kiinni. Selvää aikaa on kestänyt nyt 11 kuukautta. Aikaa kulutetaan nykyisin lenkkeillen Hollywood Hillsin maisemissa ja lisää musiikkia tehden. Somessa on vilauteltu näytteitä vielä julkaisemattomalta 1985 - nimiseltä levyltä. Myös keikkahanat ovat auenneet ja iso osa niistä ovat olleet loppuunmyytyjä.

Tämän viimeisimmän FM-levyn erikoisuus on se, että se ei ole saanut fyysistä julkaisua, eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Lukuun ottamatta 40 dollaria maksavaa pientä kasettipainosta, jonka voi tilata Ryanin kotisivuilta. En taida tilata. Ehkä se vinyylipainos vielä tulee.

Ryan Adams - Big Colors

Big Colors (21) on albumi, jonka piti ilmestyä jo kaksi vuotta sitten. Sitten tuli Ryan Adamsin oikeusjutut liittyen seksuaalisiin ahdisteluihin seitsemää naista ja yhtä alaikäistä kohtaan. Erittäin valitettava juttu näiden asianomaisten kannalta ja myös Ryanin uraa varjostava juonne. Odotettiin anteeksipyyntöä Ryanin suunnalta, joka ilmeisesti ei tullut täysin suoraan tai suoraselkäisesti. Tosin vuonna 2020 Daily Mailissa Adams esitti julkisen anteeksipyynnön ja oikeusjuttu raukesi jo syksyllä 2019 riittämättömien todisteiden vuoksi.

Niin, mikä saa tarttumaan miehen levyihin tämän valitettavan kohun jälkeen? Varmaankin se yksi syy, että Adamsin musiikki on aina ollut itselleni erityisen tärkeää.  Kohun perusteella en halua hylätä Adamsin uran kaikkia niitä klassikkolevyjä, koska ne kuulostavat edelleen hyviltä. Artisti saa itse hoitaa sotkunsa ja anteeksipyyntönsä. Musiikkilehdistö kerkesi teilata Adamsin aika lahjakkaasti. Viime vuonna joulun alla ilmestynyt melko keskinkertainen Wednesdays (20) albumi sai harvakseltaan levyarvioita musiikkilehdissä, koska tämä ahdistelustigma oli tuolloin vielä aika vahva.

Miltäs Big Colors kuulostaa? Ainakin popimmalta ja ilmavammalta kuin joulun alla julkaistu surumielinen Wednesdays(20). Soundimaailmasta tulee hivenen mieleen viidentoista vuoden takainen erinomainen: Easy Tiger (07), sillä erotuksella, että musiikillinen laatu on tällä uutukaisella rahtusen heikompi. Mutta ei kuitenkaan toivoton.

Viimeisimmät Adams-levyt ovat olleet koherentteja tapauksia, mutta ässäbiisejä tulee vuosi vuodelta vähemmän. Tästäkin levykokonaisuudesta erottuu niukasti mieleenpainuvia biisejä, mutta sentään jonkin verran. Big Colors alkaa ihan hyvällä nimikappaleella, jota seuraa vähäeleisesti groovaava Do Not Disturb, joka on levyn parhaimmistoa. Levyllä on useita hyvältä kuulostavia keskitempoisia biisejä, esimerkkeinä It's So Quiet, It's Loud , Manchester ja levyn päättävä Summer Rain. 

Edeltäjäänsä verrattuna levyä jaksaa ja haluaa kuunnella. Wednesdays (20) pyrki olemaan kai jonkinlainen anteeksipyyntö näihin ahdistelutapauksiin, mutta enempi se kuulosti kiusalliselta oman navan ympärillä pyörimiseltä, eikä suorannaiselta anteeksipyynnöltä. Big Colorsin piti olla vuoden 2019 levytrilogian eka osa ja Wednesdays kakkososa. Järjestys vaihtui tämän viiveen myötä. Trilogian kolmannen osan on huhuttu olevan nimeltään: Chris, mutta sen mahdollisesta julkaisusta ei ole annettu tarkempaa tietoa. 

Kaiken tämän ahdistelukohun jälkeen annanko synninpäästön artistille? Kun kuuntelen musiikkia, niin se kuulostaa edelleen hyvältä. 12 biisin ja 38 minuutin kokonaisuus on helppo kuunnella läpi. Muutaman kuuntelun perusteella puhutaan ihan hyvästä, kolmen ja puolen tähden levystä, jossa on vielä kasvuvaraa. 

Vähään aikaan en ole Ryania ostanut fyysisenä äänitteenä, nyt loppukesästä julkaista vinyyliprässi kiinnostaisi, etenkin kun se pitää sisällään bonus-seiskatuumaisen. 

https://www.youtube.com/watch?v=cDohH7XV7EA

Daniel Romano - Finally Free

Täysin vapaana ja valtoimenaan Romanon poika esiintyi loppuvuodesta ilmestyneellä levyllään: Finally Free(18). Alkuvuodesta artisti julkaisi bandcampin kautta kaksi albumia: Human Touch(18) ja Nerveless(18), jotka olivat hetken jaossa kunnes ne katosivat kyseisestä suoratoistopalvelusta. AIka tuotteliaasta artistista on kyse.

Finally Free on esteettisesti hieno musiikkitaideteos. Kannessa on vauhdikas pärstäkuva artistista ja takakantta koristaa runo nimeltään: Notes From The Author. Levyn sisältä löytyy hieno värijuliste ja biisien sanat on painettuina julisteen taakse. Collection of Poems In The Language of Love lukee mahtipontisesti biisien sanojen yllä. Ulkoasua on selkeästi mietitty ja vedetty ehkä tarkoituksellakin vähän yli.

Levy alkaa hienovaraisesti kasvavalla Empty Husk kaunokilla johon ilmestyessään ihastuin välittömästi. Levyn seuraava kappale All The Reaching Trims jatkaa samaa laadukasta ja mietteliästä folklinjaa. Taika kestää vielä neljänteen kappaleeseen Celestial Manis asti, joka saattaa mystisessä juhlavuudessaan olla kenties levyn paras kappale. Tämän jälkeen kuulijan korva alkaa puutumaan ja muistikuvat ohitse lipuvista rauhallisista folkralleista ovat vähäiset. Asiaa ei auta Romanon mäkättäväksi äityvä laulusoundi. Ehkä liikaa yritystä, liikaa jotain, liian vähän rauhan tunnetta vaikka kappalemateriaali lähes kauttaaltaan hidastempoista.

Levy kääntyy loistavasta alusta huolimatta pettymyksen puolelle. Romanon viime vuonna ilmestynyt Modern Pressure(17) oli rokkaavampi ja biisillisesti vahvempi levy kuin tämä uutukainen. Daniel Romanon tuotannon tähänastiset helmet ovat puhdas kantrirocklevy: If I've Only One Time Askin' (15) ja ehkä Romanon uran monipuolisin ja kunnianhimoisin tekele: Mosey(16). Tämän levyn vinyyliversion kylkiäisenä tuli myös Romanon punkbändin Ancient Shapesin varsin toimiva cd-levy.

Finally Free on pettymyksestä huolimatta ihan kelvollista musiikkia ja voi olettaa, että Romano ei ole vielä sanonut lopullista sanaa musiikin kentällä. Tuotteliaisuudessaan Romano vertautuu Ryan Adamsiin, toiseen kantrirock-artistiin. Romano erottuu Adamsista monipuolisuudellaan, sivupoluille uskalletaan mennä ja artistikuva on ollut koko ajan venytystilassa. Seuraavaa inkarnaatiota odotellessa. Tässäpä tuo mainitsemani uuden levyn pätevä Empty Husk. Danielin videotaide ja räikeähkö vaatteilla koreilu on oma lukunsa, josta voi olla montaa mieltä.

Blogistani löytyy myös arvio Daniel Romanon keikasta Tampereen Klubilta vuodelta 2016:
http://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

Vanhan fanin tunnustuksia - Ryan Adams: Gold

Kesäpäivä vetää ilmaa sisäänsä, lämpö asettuu helteen ja suomisään puoliväliin. Juhannus on selätetty, vessanpönttö vedetty, aamukahvin jälkihöyryt maistuu vielä kitalaessa. Sunnuntai tarjoaa harvinaislaatuisen kiireettömän hetken, tunnin matkan viimeisestä aamupiirretystä uusien perunoiden porinaan. Kevyesti uurteinen käsi poistaa suojamuovin 2000-luvun exilen päältä, Ryan Adamsin tuplavinyyli: Gold(01) asettuu soittimeen.

Menneisyyden mullasta nousee mitä parhainta americanaa. Mitä tästä voisi enää sanoa, 17 vuoden takainen muheva ja monipuolinen rokkiplatta. Miten voikin olla näin herkän rosoinen ja sydänverenmakuinen kokonaisuus, rokin vaikutelaatikosta on nostettu esiin kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän.

New York, New York, räväkkä alku, saa hetkellisesti muistamaan tämänkin kansakunnan...hmmh… hyvät puolet. Firecracker jatkorokkaa kivasti eteenpäin, Answering Bell tavoittelee jo klassikkoluokkaa. On muuten ensimmäinen Ryan Adams - kappale jonka kuulin ja näin, itseasiassa jo edesmenneestä Moon TV:stä. La Cieneca Just Smiled….Levyn suosikkibiisejäni, yhä edelleen. The Rescue Blues, oih miten ihanan räkäisesti Ryan tulee biisiin, kitara naukahtelee kivaa sointukuviotaan. Ennen kaikkea Ryan Adams on rocktulkki parhaasta päästä, elää ja hengittää täysillä jokaisen biisin mukana. Stars Go Bluesta Ryan esitti erilaisen versin Flow-festareilla viime kesänä. Nobody Girl, melkein 10 minuuttinen jöötikkä, ehkä tässä kohtaa kuulija puutuu hetkeksi.

Loppupuolisko tarjoaa sellaisia laatukappaleita kuin Sylvia Plath, Wild Flowers ja Goodnight, Hollywood Blvd. Albumi on erittäin runsas kokonaisuus, että sen olisi helposti voinut jakaa kahdeksi erilliseksi kokonaisuudeksi: Gold act.1 ja Gold act.2. Itseasiassa tämä hyvien biisien runsaus aiheuttaa tietyn kyllääntymisefektin puolen välin jälkeen. Kaiken lisäksi Goldin(01) vinyyliversiosta löytyy viisi cd:ltä löytymätöntä kappaletta, niin tietenkin puhutaan nyt vuoden 2001 - näkökulmasta. Nythän löydät nämä viisi tsipaletta spotikasta, striiminä, juutuubista, tai mistä nyt vaan.

Ryan Adamsin ura on jatkunut Goldin ajoista aina tähän päivään asti musiikillisesti hyvin runsaana. Soololevyjen määrä keikkuu kahdessakymmenessä. Viime vuonna ilmestynyt Prisoner(17) oli pirteä vajaan neljän tähden levy ja täksi vuodeksi oli tulollaan myös uutta kamaa, mutta ihan loppumetreillä Ryan tuhosi tehdyn levyn ja alkoi työstämään uutta.

Tässä vielä loppuun lievästi sanottuna happoisa video Goldin(01) tsipaleesta: Answering Bell. Kuka se siellä se videon lopussa lymyileekään?

Flow festival. 13.8.2017

Frank Ocean aloittaa keikan vangitsevasti. Solo nimiseksi paljastanut biisi uusimmalta Blond(16) albumilta soinnahtelee viekoittelevana Suvilahden yössä. Frank Ocean on modernisoitua soulia rap-vivahtein. Merkittävältä tuntuva artisti jolla on myös painavaa yhteiskunnallista sanottavaa, näin sanotaan. Pelkästään yhden kappaleen perusteella luon vision täydellisestä Flow-festivaalien päätöskeikasta, jossa ihmiset vaipuvat vähän jo viileässä elokuun yössä yhteiseen hurmostilaan. Keikka josta puhutaan pitkään, olitko silloin katsomassa Frank Oceania? Muistatko kuinka jossain modernisoitu soitto soi sielukkaana läpäisten harmaatunnelmaisen Helsingin yön. Vaan en tiedä miten kävi, sillä ekan biisin jälkeen jouduin kiiruhtamaan metroon ja sitä kautta Onnibussiin kohti Lempäälään.

Vähän aiemmin Angel Olsen ja hänen pukumiehestä koostuvat ryhmänsä piiskaa soittimistaan ja äänijänteistään teltan täydeltä eeppistä musiikkimaalailua. Voimakasääninen, etäisesti Kate Bushia muistuttava Olsen yllättää vahvalla laulun ja soiton intensiteetillä. Tunnistan yhden kappaleen ja kuulen toisen, joka on vielä parempi, pitkäksi venyvä ja jonkinlaiseen hurmostilaan päätyvä. Olsen toistaa samaa epiikan kaavaa ehkä liian monessa biisissä, biisit venyvät aivan liian pitkiksi. Pitkästyn ja käyn hakemaan itselleni jäätelökojulta lakritsijäätelön.

Ennen Olsenia hämmästelin Ryan Adamsin keikan lyhyyttä. Vain tunti. Henkisesti olin valmistautunut pitempään vetoon, mutta jos ei ole illan pääesiintyjä, niin tuntiin on tyydyttävä. Niin väärin, sillä Ryan Adams oli syy ja seuraus miksi lähdin Flow-festeille tänäkin vuonna. Adamsin erittäin muhkea soolotuotanto on tullut tutuksi vuosien varrella, useat hänen albumeistaan majailevat minun all time best albums - listalla, kuten: Gold(01), Cold Roses(05) ja Easy Tiger(07). Ryan Adamsin flow-keikka oli lyhyydestään huolimatta erittäin hyvä ja melkoisen rock. Uudelta Prisoner(17) albumilta soitettiin viitisen biisiä ja kaikki ne kuulostivat melkoisen hyvältä. Keikka alkoi terävästi kappaleilla Do You Still Love Me ja New York New York. Heti näki ja kuuli, että nyt on rockvaihe päälle. Ryanin laulu toimi todella hienosti ja bändi soitti tiukasti. Mukavaa oli seurata Ryanin ja toisen kitaristin jonkinasteista kitarasoolobattlea, jossa kumpikaan ei antautunut komppaamaan, vaan molemmat tuikkailivat vuoronperään makoisia sooloja tehokkaiden rockveisujen lomaan.

Adams oli ulkoisesti hyvin perusjäppisen näköinen jenkkijötikkä, lavaspiikit olivat huomattavan kliseisiä, suorastaan remuaaltosmaisia. Hell Yeah, I'm Gonna Play fucking rock'n' roll jne. Mitään uutta ja ihmeellistä Adams ei tarjonnut, paitsi erittäin pätevän tunnin mittaisen rockkeikan. Jäin kaipaamaan herkempää osastoa, jota tällä keikalla edusti ainoastaan Goldin(01) Stars Go Blue. Keikan paras hetki oli Cold Roses(05) albumin nimibiisi, jossa soittajat pääsivät näyttämään parhaiten taitojaan. Toisaalta tästä keikasta jäi sellainen nälkä, että erittäin mielellään näkisin Adamsin uudestaankin keikalla ja ehkä yksin kitaransa kanssa.

Tullessani Flow-alueelle kuulin ja näin ripauksen Jonna Tervomaata ja kuuntelin melkein koko keikan ajan legendaarista alternative-bändiä: Afghan Whigs. Bändi on yksi nuoruuden suosikkejani. Kuilu Whigsin musiikkiin ja nykytuotantoon on vuosien varrella kasvanut, yksi syy tähän on se, että angstisempi ja volyymilta voimakkaampi rock ei kuulu enää päivieni soundtrackiin. Tästä etääntymisestä huolimatta yllätyin positiivisesti Afghan Whigsin ja etenkin sen pääjehun Gregg Dullin vahvasta intensiteetistä. Laulu oli yhtä komeaa(ellei komeampaa) karjuntalaulantaa kuin Whigsin levyillä. Tunnistin tuttuja biisejä ainakin levyiltä: Gentleman(93) ja 1965(98). Mutta valitettavan vähän pystyin nimeämään kappaleita, aikaa oli kulunut ja biisit koukkuineen huuhtoutuneet muististani. Tästä huolimatta keikka oli vahvaa tekoa. Ainut(ja isoin) miinus oli aivan liian kova musiikin volyymi, nupit olivat tosiaankin kaakossa ja tämän lisäksi Dulli näytti useaan otteeseen mikseripöydän suuntaan etusormeaan kuin kehottaakseen nostamaan volyymia lisää.

Ryan Adams - Kantrirokin huutavin haava.

Löysin Ryan Adamsin vuonna 2001 katsoessani jo ajat sitten kuopattua Moon Tv:ta. Ruutuun ilmestyi mustavalkoinen musiikkivideo, jollain kömpelöllä tavalla svengaava veisu Answering Bell osui ja upposi heti tuolloin hyvin levottoman lihani syvimpään sopukkaan. Meni päiviä, ehkä viikkoja ennen kuin sain selville artistin nimen. Tässä kohtaa kiitän blogikollegaani A-Houndia joka ohjasi minut Ryanin tuhdin kakkosalbumin: Gold(01) pariin.



Ryanin musiikki täytti tuolloin täydellisesti levottoman poikamiestilani. Musiikki oli pelkkää vuotavaa haavaa, katkeransuloista ja letkeästi svengaavaa. Käytän usein ja mielelläni termiä "haava" kun puhun ns. syväluotaavasta musiikista. Mitä tällä oikeasti tarkoitan, tiedänkö sitä oikein itsekään? Mietitään ja avataan. Tehdä musiikkia haavasta on jonkin sisimmän ehkä vaurioituneen kohdan paljastamista, että kaikki ei ole ihan hyvin, että on sattunut ja mahdollisesti juuri nyt sattuu vielä enemmän. Eikä siinä kaikki, tämä pohjakosketus on jo totuttu ja jopa tavoiteltava, bluesiin voi rakastua, siihen katkeransuloiseen toivottomuuden syleilyyn...ja loppujen lopuksi se kantaa eteenpäin, sävyttää elämää syksyn syvillä väreillä, antaa elämälle toden tuntua, kohottaa harmaata arkeamme, vaikkakin sisäavaruudesta käsin. Ryanin musiikki on tunnelmaltaan automaattisesti jotain tällaista, vaikka eivät ne tekstit ja biisit ole pelkästään synkistelyä.

Goldin(01) jälkeen Ryan julkaisi albumeja hurjalla tahdilla. Välityöksi tituleerattu Demolition(02) oli täynnä toinen toista hienompia biisejä, varsin aliarvostettu albumi. Vuonna 2003 tiskiin ladattiin Ryanin virallinen rokkiplatta: Rock'n Roll(03) ja umpisyvä Love is Hell(03). Tosiaan, Love is Hell(03) julkaistiin alkuun kahtena erillisenä ep-levynä ja vasta seuraavana vuonna kokonaisena albumina. Jälkeenpäin kuunneltuna ja tarkasteltuna Ryanin alkupään albumit ovat vain ja ainoastaan täynnä toinen toistaan hienompia kappaleita. Julkaisutahti ei syönyt laatua, ei vielä tässä vaiheessa. Kuka muistaa Love Is Hellilta kappaleet: Shadowlands, Please Do Not Let Me Go tai huikean Oasis-coverin Wonderwall? Käsittääkseni Love Is Hellin taustalla on niinkin traaginen asia kuin tyttöystävän kuolema.

Vuoden 2005 alussa tuli tieto, että Ryan Adams aikoo julkaista tänä vuonna 3 albumia, joista ensimmäinen on tupla. Okei, vuonna 2005 julkaistiin albumit: Cold Roses(05), Jacksonville City Nights(05) ja 29(05). Ostin jokaisen näistä albumeista tuoreeltaan ja jokainen niistä on muodostunut minulle rakkaaksi. Jälkeenpäin tarkasteltuna pieni tiivistäminen olisi tehnyt terää, ainakin Cold Rosesille ja Jacksonville City Nightsille. Tähän päivään mennessä Ryan julkaisi vielä muutaman albumin, raitistui, meni naimisiin, julkaisi kaksi kirjaa ja piti parisen vuotta luovaa levytystaukoa(onneksi?)

Yksi suurimpia suruja on se, että en ole Ryanin nähnyt vielä kertaakaan livenä. Suomessa hän on tiettävästi vieraillut vain kerran, vuonna 2002. Ryanin livekonsertit ovat kuulemma omanlaisia tapauksia, improvisaation, tarinoiden ja arvaamattomuuden juhlaa. Nyt kun Ryan Adamsin live-esiintymiset ovat Menieren taudin takia vähäisempiä, niin menneiden vuosien railakkuutta(=sekopäisyyttä) tuskin enää odotettavissa. Tosin uusimmissa haastatteluissa Ryan on kertonut, että Marihuanan polttelu on helpottanut taudin tuomia korva-ongelmia. Niin, en tiedä miten tähän tietoon suhtautuu, muuta kuin it's only rock'n roll, but i like it!

Ihka uusi, tänä syksynä ilmestynyt Ryan albumi: Ryan Adams(14) on hitaanlaisen tutustumisen valossa paljastumassa varsin kelvolliseksi tekeleeksi. Huomaan, että soitan levyä koko ajan enemmän ja biisit alkavat tarttumaan aivolohkooni lopullisen oloisesti. Gimme Something, Kim, My Wrecking Ball keinuttavat näin alkuun mielihyvän venettäni. Uuden levyn vanavedessä Ryan julkaisi toisen "minialbumin" 1984(14), lyhyempiä ja punkahtavampia biisejä sisältävän kokonaisuuden. Ryan Adamsin tuotteliaisuus on välillä pienehkö ongelma, ainakin jos meinaa saada koko tuotannon haltuun. Viime vuosina Ryan on julkaissut Pax Am single - sarjaa, pienen painoksen seiskatuumaisia, jotka on myyty loppuun varsin nopeasti ilmestymisen jälkeen. 2000-luvun puolivälissä Adamsin kotisivuilla oli kuunneltavana 11 albumillista julkaisematonta musiikkia, suurimmaksi osaksi varsin puolihuolimattomasti tehtyä kamaa. Mieleeni jäi Adamsin rap-levy. Noita levyjä kai ei koskaan julkaistu fyysisessä muodossa, ehkä hyvä niin.

Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että olen jättänyt täysin noteeraamatta Ryan Adamsin arvostetun esikoisalbumin: Heartbreaker(00) ja sitä edeltäneen Whiskeytown - bändin levyt. Syy on yksinkertainen. Edelleenkään en ole ottanut Heartbreakeria(00) haltuun, puhumattakaan myös hyviksi kehutuista Whiskeytown - levyistä. Ryan Adams on kantrirokin runsaudensarvi, joka on tähän päivään mennessä saattanut päivänvaloon melkein 20 väkivahvaa levyä sekä runsaasti irtobiisejä ja outoja projektilevyjä siellä sun täällä. Uudelle kuulijalle Adams lienee haastava juuri tämän tuotteliaisuuden takia, mistä oikein kannattaisi aloittaa? Omasta mielestäni Ryanin parhaat piirteet summaa parhaiten ns. välikauden työ Easy Tiger(07). Paljon hyviä biisejä ja tuttua kantrirock-tunnelmaa, sekä muutama saavillinen syvyyttä ja sielua. Jos levy puhuttelee sinua edes osittain, niin suosittelen pitemmän oppimäärän haltuun ottamista.

Ryan teki aikoinaan myös albumin nimeltään Blackhole, joka on edelleen julkaisematta. Kyseessä on Ryanin viimeinen albumi niiltä ajoilta kun hän käytti estotta alkoholia ja humehia. Nettiin vuotaneen version perusteella kyseessä on väkevä levy. Viimeisimmän tiedon mukaan levy julkaistaisiin ensi keväänä Record Store Day:ssa. Sitä odotellessa.

Niin, ne kaikki levyt...

Vaihteeksi olen laittanut itseni nettilevytilauskieltoon. Discogsilta ja Amazonilta napsui tasaiseen tahtiin lähetyksiä männä kuukausina. Olen myös vältellyt levykauppoja ja kirppareita parin viikon ajan. Nimittäin tuota soittamatonta muovimateriaalia on aika tolkuton kasa odottamassa. Jospa vaan vähän fiilistelisin ja antaisin lättyjen pyöriä.

Edelleen koen vaikeaksi uuden musiikin kuuntelun Spotifyn tai Soundcloudin kautta, eli siinä aineettomassa muodossaan, kun niitä biisejä ei saa silleen oikeesti itselleen. Toki voi laatia soittolistoja ja kaikenlaisia muita virityksiä, mutta se ei millään korvaa itse poltettua cd-levyä tai jopa itse äänittämää kasettia. Tarvitsen kunnon konkreettisen otteen musiikkiin. Siellä ois uutta Leonard Cohenia ja Ryan Adamsia spotikassa odottamassa, mutta ei, se ei tunnu oikealta kuunnella levyjä hajanaisesti kaiken muun kiireen keskellä. Kuitenkin sitä on ennen kuin huomaankaan tekemässä iltapuuroa lapsille.

Mutta mitä kuuntelin tänään? Tuiki tavallisena keskiviikkopäivänä. Soittimella pyörii yksi näistä tolkuttoman levypinoni kuuntelemattomista helmistä, eli Jefferson Airplanen tuhnua livelevyä: Bless It's Pointed Little Head(69). Ei sytyttänyt. Jotain kuriositeettiarvoa antaa originaalijenkkivinyyli-status. Sitten soi hassu bluesrockbändi Foghat ja sen kakkosalbumi: Foghat 2(73). Tuntematon suuruus minulle, toistaiseksi. Kivasti jytisee.

Uusimmasta Soundista(jonka tilauksen lopetin tähän numeroon, boikotointisyistä) luin kivan jutun Waltarin Kärtsystä ja niimpä kaivoin vanhat Waltari-levyni tuohon odottamaan sopivaa kuunteluhetkeä. Varmaankin sitten automatkoille. Aika uutta omistamaani Waltsu-levyä Below Zero(08) en ole kuunnellut nuottiakaan, vielä.

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Kun Laura löi Ryanin!

Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.

Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".

Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.

Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.

Tämän syksyn Ryan Adams

Marginaalien kantrirock-starba Ryan Adams pitää edelleen sapattivuotta. Reilun vuoden aikana Raikku on julkaissut pari vuodatuksenomaista kirjaa sekä hyllytettyjä albumejaan joista viimeisimpiä: Blackhole ja Cardinals III/IV lupaillaan joulumarkkinoille.

Oiva korvike vuotuiseen Ryan Adams puutteeseen on tarjolla nuoren Louisianalaisen laulaja/lauluntekijä Dylan LeBlancin muodossa. Nimeään myöten musiikillisen oikeaoppisesti stailattu mies. Hänen esikoisalbuminsa Paupers Field(10) on tunnelmaltaan kuin Adamsin Love is Hell:n(04) toiveikkaampi versio, varsin kypsänoloinen lättynen vuonna 1990 syntyneeltä nuorelta mieheltä.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa erottumaan hyvän tunnelman lisäksi myös hyviä, ellei jopa erinomaisia biisejäkin, kuten Emma Hartley, Low ja Tuesday Night Rain, joka on silkkaa alkuaikojen Jackson Brownea. Olisikohan kyseessä jopa vuoden paras esikoislevy, tulevat kuuntelukerrat sen paljastavat. Ohessa pieni maistiainen tämän lupaavan hujopin musiikillisesta ilmaisusta