Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.
Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?
Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.
Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä.
Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?
Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi.
Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt? Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta.
Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.
Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia.
Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.
Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?
Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.
Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.
Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?
David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.
Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html
U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html
Prince: Art Official Age Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html
Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home
The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä: In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.
Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.
Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:
Avi Buffalo – 'At Best Cuckold' Caribou – ‘Our Love’ Interpol – 'El Pintor' Slash – ‘World On Fire ‘ Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’ Goat – ‘Commune’ King Tuff – ‘Black Moon Spell’ The Drums – ‘Encyclopedia‘ Philip Selway – ‘Waterhouse’ Johnny Marr – ‘Playland’ The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To
Leave’ Foo Fighters – ‘Sonic Highways’
Kyllä. Tätä blogia on tullut veivattua jo seitsemän vuoden ajan. Ensimmäinen merkintä tuli loppusyksystä 2007. Aktiivisia kirjoittajia oli alkuvaiheessa 2, allekirjoittanut T-Hound ja taustalle jäänyt, sähäkkä ja ilmaisuvoimainen rokkiniekka A-Hound. Blogissa ovat myös vierailleet kirjoittajat Marko ja E-Puppy.
Kahtena ensimmäisenä vuonna blogi oli enemmän kevyttä tunnustelua, vasta vuonna 2009 blogi saavutti nykyisen aktiivisuustason, eli satunnaisaktiivisuuden. Tuolloin surullinen asia, eli Stooges-kitaristi Ron Ashetonin kuolema: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/01/stooges-dead.html avasi kirjoituspadot ja rokkia kohtaan tuntemani myötätunnon. Koin vahvana missiona välittää erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä rokin kentältä. Puhua paljon, puhua isolla sydämellä, olla holtiton ja suureellinen mielipiteissäni. Luulen, että olen osittain onnistunut aikeissani.
Iloisena asiana ilmoitan teille kaikki blogini säännölliset ja epäsäännölliset lukijani, että ehkä Suomen omaperäisin(lue:arvattavin) musablogi Subterranean Homesick Hounds on saavuttanut tällä viikolla 15 000 sivulla käynnin rajapyykin. Tarkennan vielä, että jo kauan sitten laitoin blogiin asetuksen, joka ei laske omia käyntejäni sivulla, eli kyse on teidän nälkäisten rokkisilmien tekosista. Kiitokset kuuluvat teille rakkaat lukijani.
Tässä hieman tilastoja:
- 7 vuotta blogijuttuja
- 246 julkaistua juttua
- 135 kommenttia
- 15 038 sivujen katselua
Suosituin noista on kolmanneksi viimeisin bloggaukseni, eli Kauko Röyhkän ja Bootsin keikka viime lauantailta, joka tuotti lyhyessä ajassa karvan alle 200 sivulla käyntiä.
Yksi henkilökohtaisesti rakkaimpia juttujani on raportti vierailustani Bob Dylanin kotitalon luona Minnesotassa 2009: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/05/bobs-house.html
Bloggailu ei lopu tähän, sitä kestää tasan niin kauan kuin jaksan olla innostunut musiikista sen monissa muodoissaan. Koska olen paljon blogissani suosinut erilaista musiikkia, kaivanut esiin monentasoisia ja kokoisia rokkareita, ylistänyt vinyylin käyttöä meidän jokaisen arjessa, melkein pakkosyöttänyt erilaisia rokin kadonneita klassikoalbumeja, niimpä tämän jutun lopuksi avaan arpajaiset, jonka pääpalkintona on vielä muoveissa oleva vinyylialbumi avattavilla kansilla: http://homesickhounds.blogspot.fi/2014/03/todd-rundgren-wizard-true-star.html
Arpajaisen säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tätä juttua alla olevaan kommenttikenttään. Kommentointiaikaa on kaksi viikkoa, 10.9.2014 asti.
Tässäpä loppuun vihje yhdestä tulevaisuuden jutusta:
Yes sir and padam madam! Se on uusi vuosi ja uutta muzakkia on tulollaan taas lupaavasti vähän joka puolelta. Huomiona viime vuodesta, että aktiivinen musabloggailu notkahti pahasti loppuvuodesta, sekä aika että tietoteknisiin ongelmiin. Enemmän sitä tuli vietettyä aikaa vanhan muovin seurassa, vinyylejä karttui viime vuoden aikana aikalailla liikaa, vaikkakin korvaa ja muita musaelimiä kovin miellyttäviä sellaisia.
Alkuvuodesta want-listalle kirjautuu ainakin seuraavat platat:
Tuomo: New mystique. Tompan edellisestä levystä My Own Private Sunday(10) on kohta kulunut neljä vuotta, mihin se aika oikein katosi. Uusi levy tarjoaa maistiaisten perusteelle vähän teknompaa Tuomoa, mutta ilmeisen tyylitajulla tehtyä sellaista. Maistiaisveisut Keep Looking Up ja Tokopholia lupaavat hyvää. Myös viime syksyinen keikka Tampereen Telakalla nostaa odotuspointseja.
The War On Drugs: Lost in the Dream. Alkuvuoden odotetuimpia levyjä, ainakin omalla listalleni. Edellinen pitkäsoitto Slave Ambient(11) on mielestäni tämän vuosikymmenen parhaita rockalbumeja, tyylitajuinen desert-rock kokonaisuus, mitä se ikinä tarkoittaakin? Harmittaa vain toissavuotinen Flow-festivaalin keikka jonka missasin. Oliks siellä kukaan paikalla? Tahtoisin vaan tietää...
Damien Jurado: Brothers ans Sisters of the Eternal Son. Laatukamaa edellisen kanssa samalta levylafkalta: Secretly Canadien, joka pitää sisällään muitakin laatunimiä, kuten: Antony and the Johnsons, Richard Swift, Yeasayer ja Jens Lekman. Edellinen albumi Maraqopa(12) meni itseltäni vähän ohitse, nyt aion olla valppaampi ja ottaa lätyn tuoreeltaan tehokuunteluun.
Beck: Morning Phase. Beckin edellisen albumista Modern Guilt(08) on jo aikaa. Odotukseni ovat vähäiset, katotaan nyt onko kuinka kuunneltavaa kamaa? Käsittääkseni Beck:llä olisi jo toinenkin albumi liki valmiina, lieköhän tämän vuoden julkaisuja?
Simone Felice: Strangers. Maaliskuun julkaisuja. Edellinen nimetön debyytti vakuutti osittain, mutta Duke & The King projekti huomattavasti enemmäin. Niin, onko tämä ns. emobändi The Felice Brothers tehnyt koskaan yhtään läpeensä kovaa albumia ja pitääkö nimi Felice sisällään lupauksen ilman lunastusta?
Paljon on vielä lukitsemattomia päivämääriä julkaisujen suhteen. Ainakin seuraavilta artisteilta voi odotella levyä ensimmäisellä vuosipuoliskolla: U2, Manic Street Preachers, Prince,St. Vincent ja paljon muita. Ensi viikolla uusien julkaisujen lista on varmasti jo paljon muhkeampi, mutta näïllä mennään.
Prinssi tuli lihaksi, heti ensitahdeista lähtien. Pieni mustaan hiihtari-tyyppiseen asuun pukeutunut huivipää asetti itsensä alttiiksi yleisölle. Poissa oli pelko, mahdollinen varautuneisuus, josko vaikka suomalainen yleisö olisi vihamielinen aikaisempien konserttien peruutuksista? Ei ei, sellaista pahaa karmaa ollut ilmassa, yleisö oli heti valmis syömään pikku-prinssimme kädestä.
Aloitusbiisi 1999 oli juuri niin hyvä kuin sen toivoikin olevan. Biisin alkutahtien jälkeen Prince huudahti mikrofoniin: We’re here! Oliko tämä se anteeksipyyntö niistä kaikista viidestä tai kuudesta aiemmin peruuntuneesta keikasta? Ehkä se oli, tai mitäpä sitä anteeksi pyytelemään, sillä Minneapoliksen pikku-jättiläinen tarjosi koko rahan edestä hikisintä funk-jumppaa mitä koskaan olen kokenut.
Keikka oli mainio, mutta ei täydellinen. Se oli välillä ihan murhaavan hyvä ja välillä vähän kiireinen ja läpisoitettu. Keikan alkupään biiseistä Pop Life kulki vähän ontosti, kun taas sitä seurannut Hendrix-tyyppinen instrumentaali-jami: Stratus sai haukkomaan henkeä, jossa prinssi sai meidät uskomaan että tässä on planeetan paras kitaristi, ja yhä edelleen olen siinä uskossa. Keppi totteli prinssin jokaista liikettä(ja sitä vaihdettiin soolojen välissä) ja myös Princen taustabändi toimi kuin unelma, rumpali varsinkin saavutti jonkin hurmoksellisen flow-tilan ja oli lennähtää pois rumpupalliltaan.
Keikan sävykäs alku huipentui erittäin vahvaan tulkintaan kappaleesta: Shhhh. Jota en ollut aiemmin kuullut, mutta joka siitä huolimatta upposi kuin kuuluisa metrin halko. Dramatiikan taju oli kohdallaan, hitaalla aloitettiin ja kitara/soitin-ilotulitukseen lopetettiin. Herra artistin naamasta paistoi aiheestakin itsetyytyväisyys, biisissä loksahti kaikki kohdalleen.
Alun jälkeen tuli osittain huolimattomasti soitettuja hittejä, kuten Cream ja Alphabet Street sekä tiukkoja cover-versioita, kuten Sly & Family Stonen Everyday People. Ensimmäinen setti oli jo valmis reippaan tunnin soittamisen jälkeen, jonka jälkeen testattiin yleisön halua saada artisti takaisin lavalle. Ensiksi palasivat bändin naispuoliset soittajat ja laulajat, jotka lauloivat koskettava version Dylanin To Make You Feel My Lovesta. Tämän jälkeen astui prinssi takaisin lavalle ja tarjoili erittäin latautuneen version Purple Rainista. Murhaa, puhdasta murhaa, mr.Väkkyrä eläytyi jokaista piirtoa myöten tähän ex-teinien superballadiin. Lopuksi satoi purppurasadetta päällemme värillisinä paperin paloina, kaapaisin sadetta kourallisen verran omaan laukkuunikin.
Ei tässä vielä kaikki, pian tuli uusi encore, pari tiukkaa biisiä, kiitos ja pois lavalta, kunnes homma vaikutti selvältä ja valotkin oli jo sytytetty. Tosin miksauspöydän takana tarkkailtiin yleisön reaktioita. Hätäisimmät poistuivat jo takavasemmalle, mutta suurin osa meistä vaati lisää, niinpä herra Väkkyrä oli taas lavalla. If I Was Your Girlfriend, U Got The Look vedettiin liikaa yleisöä laulattaen, mutta Kiss-hitistä vedettiin sellainen oksat pois – versio artistin valokeilatansseineen, että huh huh! Prince osaa todellakin tanssia, 53 ikävuotta ei todellakaan näytä painavan vielä missään, ainoastaan kasvoissa on vähän jo sellaista vanhan mustalaisen juomuisuutta.
Suuret pisteet bändille ja todella hyvälle meiningille, soittajille näytti olevan aidosti hauskaa lavalla, illan missio oli laittaa bileet pystyyn ja siinä Prince bändeineen onnistui täydellisesti. Tukahduttavan kuumassa ja liki täydessä Hartwallissa me nestehukasta kärsineet finskit ylitettiin kyllä useaan otteeseen oma bailukapasiteettimme, tällä keikalla ei seisoskeltu, siitä Prince piti kyllä huolta.
Kontakti yleisöön oli jollain tapaa herpaantumaton, herra artisti leikki valoilla, käski sytyttää areenan kaikki valot jotta näkisi yleisön paremmin ja yhtälailla sammuttaa valot jotta näkisi meidän typerien kamerakännyköitemme loisteen. Princen ilmearsenaali toimi kuin Roger Moorella aikoinaan Bondeissa, on se tuhma ilme ja vielä vähän tuhmempi ilme. Diivaksi Princeä ei tämän livesuorituksen perusteella voi sanoa, mutta sen sijaan artistiksi, joka elää yleisön huomiosta, suosionosoituksemme ja yhteislaulumme kohotti selvästi Princeä jalustallaan. Voi olla, että tämän tyyppiseen laulattamiseen Princellä on pitkä perinne ja hänen käsitys keikasta on pistää yhteiset bileet pystyyn, eikä jäädä patsastelemaan.
Illan vihoviimeiseen biisiin Princen bändin kaunis naislaulaja poimi porukkaa yleisön joukosta mukaan tanssimaan. Säpsähdin, sillä seisoin itse todella hyvällä aitiopaikalla lavan edessä. Mutta ei hätää, lavalla oli pian parikymmentä alta 25v hyvännäköistä nuorta naista ja ehkä kaksi miestä. Ihan Iggypopmaisiin yleisönhalailuihin tai stagedivingiin Prince ei lähtenyt, vaan hyppäsi flyygelin päälle ja antoi nuorten jorata hänen edessään, jokin turvaväli oli säilytettävä.
Summauksena voi sanoa, että törkeän kalliit permantopaikat oli hintansa arvoiset. Prince bändeineen antoi kyllä koko rahan edestä, töitä tehtiin lujasti jotta me viihdyimme. Alkuun pelkäämäni kasarivaikutteinen kuiva ”Minneapolis-funksoundi” ei onneksi ollut vallitsevana keikan aikana, toisin kuin niissä karmivissa kasari-musavideoissa ennen keikkaa screenillä, jossa tuntemattomat prince-klooneilta näyttävät viiksisedät olkatoppauksissaan jahtasivat muovisia Mtv-typsyjä.
