Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.
PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.
Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.
Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.
Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen. Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.
Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.
