Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)

Samae Koskinen. Telakka. Tampere. 13.5.2016.

Kolmastoista ja perjantai voi olla paras kaikista. Melkein kesäisiä lukemia hipova säätila, hyvää seuraa ja laadukasta panimo-olutta sekä kirsikkana kakun päällä Samae Koskisen soolokeikka Telakalla.

Samae Koskisen pikkaisen yli tunnin kestänyt keikka oli kauttaaltaan kovaa tasoa. Tuli hyvin selväksi, että Samae on Muusikko ja karismaattinen esiintyjä. Kuinka luontevasti hän otti haltuun täyteen ahtautuneen Telakan ja kuinka vaivatonta olikaan hänen musiikillinen ilmaisunsa. Laulu toimi hienosti ja jännästi viritetty sähkökitara tuki maltillisesti Samaen erinomaisia kappaleita.

Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin Tänään on hyvä päivä Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii Tänään on hyvä päivä Lintu langalla, olut lounaalla Tänään on hyvä päivä Viimeinen tupakka, uusi aika alkava Tänään on hyvä päivä

Olen nähnyt Samaen kahdesti aikaisemmin livenä, ensiksi lämppärinä Bonnie Prince Billylle Tampereen klubilla, ehkä kahdeksan vuotta sitten. Tällöin Samae esintyi bändinsä kanssa ja keikka oli energinen ja vaikuttava. Toisen kerran näin Samaen soolona yhtälailla Telakalla vuonna 2009. Huono ei ollut sekään keikka. Mutta tämä keikka oli jotain enemmän, enkä sano että vaikuttimenani olisi ollut pelkästään alkuillan hyvä seura ja vieno kesäinen humaltuminen.

Ennen kaikkea Samaen biisien tarinallinen sisältö tuli vielä paremmin esiin tässä soolovedossa. Jokainen kappale oli kuin pieni arjen maalaus, tarkalla ja hallitulla siveltimellä vedetty. On hieno huomata kuinka Samae on parantanut juoksuaan levy levyltä. Vielä Kauko Röyhkä-avitteisen Elossa(09) albumin jälkeen Samae on selkeästi löytänyt oman äänensä. Kuuluuko, Kuuntelen(11) on suora, svengaava ja mukavalla tavalla kotikutoisen kuuloinen levy. Hyvä Päivä(13) on korkeaoktaaninen poppislevy jonka yllä roikkuu tarpeellinen määrä mustia pilviä. Henkilökohtainen Ennätys(15) on monella tasolla nimensä mukainen, eli Samaen paras suoritus tähän mennessä, hallittu poppislevy pitäen sisällään useita erinomaisia kappaleita, kuten: Sinä, Keltaista, Kuusamon aurinko, Holtiton ym.

Ja mä mietin silloin Kuinka tärkeetä on Olla joskus holtiton Ja kesäilloin Päästää kauneus käsistään Ja juosta perään etsimään Ja ehkä se taas joskus löydetään

Keikan helmiä olivat upeasti toimineet hitit Hyvä Päivä, Sinä ja levyiltä löytymätön: Perilliset, jonka sanoitus vasta nyt avautui minulle kaikessa pysäyttävyydessään. Kappale oli omistettu niille, jotka ovat menettäneet joskus oman isänsä:

Kun katson ohikiitäviä näyttöjä Niin tiedän, ettei tarvi mitään pelätä Mut kysyn saisko olla jonkun lapsi aina vaan Kun kaatuu niin joku nostais seisomaan

Niin, mitä Samaen keikalta puuttui? Ehkä huumoria? Syväluotaavat tarinat tarvitsevat myös kevennystä, mutta hei, oli sitä huumoriakin, ainakin Samaen spiikeissä, kuten Kuusamon auringon tulkinnanvarainen vaimo-aspekti: Ja sä oot lämmin Niin kuin Kuusamon aurinko Punakeltainen pallo Joka säätää lait ja säät.

Oli hienoa havaita kuinka vahvan ja herkeämättömän kontaktin Samae loi yleisöön. Laulut ja rennonvarma esitys sai meidät tuntemaan, että olemme todistamassa jotain koskettavaa arjen sielunmessua, jossa jokaiselle meistä on tarjolla tarinallista samaistumispintaa. En ollut ainoa joka pidätteli kyyneliä tai tirauttikin pari sellaista näiden koskettavien laulujen äärellä. En ole ihan heti haikailemassa Samaen bändikeikan perään, kun soolokin toimi näin mykistävällä tavalla. Kiitos Samae hienosta keikasta.

Joutsenet lentää järven taa Ne lentää aina kahdestaan Ne pitää sopimuksist kii Hei nekin uskoo ihmeisiin.

Rokin viimeinen vuosi 2016. (Rokin lähtösavut, osa.2)

Se on nyt virallista. Rokin viimeinen vuosi on 2016, sen jälkeen suuren rokkenroll-jousen jännite raukeaa ja jäljelle jää vain puolivillaista apatiaa. Miksi näin, nyt perusteluja kehiin hyvä mies? Rokkihan on kuollut jo ajat sitten, se vaarallisuuden tunne on vaihtunut kaupallisuuteen, megakonsertteihin ja oheishärppäkkeisiin. Miksi tästä vauhkoamaan? Ei pelkästään näin, pinnan alla tietenkin kuplii, aina syntyy uutta ja vitaalia musiikkia, uudet sukupolvet pelastavat mitä pelastettavissa on...ja luovat ennen kaikkea uutta musiikkia.

Rokin kulmakiviä seisoo vielä muutama paikoillaan, tänä vuonna on tipahdellut iso kasa kovia nimiä, aina Lemmystä ja Bowiesta viimeisimpään Princeen. Ehkä en juutu nyt tähän ajatusmalliin, että ketä on kuollut ja kuinka se vie taas palan pois isosta musakartasta. Rokin viimeinen vuosi on 2016 koska Rolling Stones tulee julkaisemaan uuden levyn. Sen viimeisen. Vaan onko tämäkään varmaa? Jos niitä tuleekin vielä lisää? Eihän Rollarit voi jatkaa enää levyjen julkaisemista kasikymppisinä? Nyt ukkojen keski-ikä alkaa olemaan 75 vuotta, se lienee rokkenrollin maksimi-ikä? Myös Bob Dylan julkaisee uuden albumin Fallen Angels(16) keväällä samoin Paul Simon albumin Stranger to Stranger(16). Molemmat herrat täyttävät 75 vuotta tänä vuonna ja molemmat jatkavat live-esiintymisiä. Myös Paul McCartney vielä mennä porskuttaa, kesällä tärähtää mittariin 74v. Onko raja sittenkään vielä tässä? Muistamme bluesartistit, B.B.King joka esiintyi liki ysikymppisenä. Edelleen elävien kirjoissa oleva John Mayall, reippaasti yli kasikymppinen ja tekee yhä vain vaikuttavia levyjä ja konsertteja.

Niin, puhuuko enää kukaan muu rokkareiden iästä, kuin harvalukuinen musalehtiä ikänsä selannut nyt keski-ikäinen popnörtti-sukupolvi, johon itsekin lukeudun. Musalehdet ovat lyhyen historiansa ajan asettaneet omia rajoja ja määritelmiä sille, mikä on hyvää ja uskottavaa rockmusaa, missä kohtaa menee artistin parasta ennen päivämäärä. Niin, 80-luvun alussa oltiin erityisen huolestuneita kun Rollarit jatkoivat musiikin tekemistä. Nyt Rollarit ovat edelleen silkkaa rautaa ja livekuntokin pelottavan hyvä. Mick Jaggerin ääni on muuttunut äärimmäisen vähän vuosien aikana, se on ehkä jopa hiukan parantunut 80-90-luvun velttojen vuosien jälkeen.



Syksyyn ja Rollareiden mahdolliseen levyyn on vielä pitkä aika, vaikka viimeiset viisi vuotta on mennyt lentäen omassa henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Mitä jos seuraavat viisi vuottakin menee taas lentäen, mitä silloin kuuluu rokin kulmakiville? Onko Rollareita enää, onko Dylania tai Paul Simonia? Jos tulee kasikymppisten rock-artistien luova kausi, jolloin julkaistaan käsittämättömän kestäviä, syviä, syvältä pophistoriasta ammentavia pop-teoksia...niitä samoja, mitä he ovat jo luoneet, mutta jotain mikä on vielä enemmän. Huh, taidan olla aikamoinen uneksija.

Rokin kulmakivet ovat selkeästi reagoineet ikäänsä ja uransa mahdolliseen loppumiseen,  megakonserttia pukkaa lokakuulle:
http://www.theguardian.com/music/2016/apr/21/roger-daltrey-confirms-megafestival-the-who-rolling-stones-bob-dylan-paul-mccartney-coachella

Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

Tässäpä varsin outo äänite, Jukka Nousiaisen uutuus: Jukka Nousiainen(16), joka on julkaistu pelkästään kasettina. Nousiaisen tapauksessa tässä ei ole mitään outoa, sillä artistin back-kataloogista löytyy useita pienen painoksen kasettijulkaisuja.

Ensi reaktio kasetista on se, että ompas lämpimän tuhnuiset soundit. Tavallaan tämä oli tiedossakin, koska Nousiainen selvästi arvostaa tällaista lo-fi-estetiikkaa, jossa soitannon, tuotannon, sovituksen ja esityksen rosoisuus on tietoista ja selkeä tyylillinen valinta. Kysymys kuuluukin, että saako äänitteestä tarvittavaa nautintoa näistä tuotannollisista ratkaisuista huolimatta?

Ensimmäiset kuuntelukerrat toivat mieleen Neil Youngin nuotiolla, itseasiassa mietin, että mistä ihmeestä kappaleen Kohti Kaukaista Tähteä hyvin tutunkuulinen sointukuvio on oikein napattu? Niiloltapa hyvinkin, nimittäin Freedom(89) albumin kakkosbiisistä Crime In The City. Epäilen, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen lainaus. Sattumaa kenties?

Kasetilla on kahdeksan melko pitkää kappaletta, joista edellä mainittu Kohti Kaukaista Tähteä edustaa parhaimmistoa. Myös kappaleet Lonely Rider, Pitkää Heinää ja levyn lopettava Rypäleet On Kerättävä Maailmalta jäävät mieleen hienoina veisuna...ja eivätkä ne neljä muutakaan biisiä huonolta kuulosta.

Olen kuunnellut kasettia viikon ajan useita kertoja päivässä, sekä stereoiteni ns. paremmalla kasettidekillä, että työhuoneeni kulahtaneella vanhalla Panasonicin dekillä. Ei se soundi siitä paremmaksi tai pahemmaksi muutu. Samaan aikaan ihmettelen ja kunnioitan tätä ratkaisua, julkaista tämmöinen rososoundinen kasetti, eikä mitään muuta ääniteformaattia. Totuus lienee se, että keväämmällä levy ilmestyy ainakin vinyylinä, kenties cd:näkin. Vaan onko soundi samanlainen näissäkin äänitteissä, haluaisiko artisti ns. tuotetumpaa ääntä? Epäilen.

Näistä soundillista mietinnöistä huolimatta voin todeta, että levy on biisillisesti vankkaa tekoa. Itse biisi ratkaisee, jos se on tarpeeksi hyvä, niin ei soundilla ole paljon väliä. Tämän kasetin suhteen olen jo aiemmmin todennut, että kyseessä on tosiaankin vahva nippu hyviä biisejä, ellei jopa klassikkosellaisia. Epäilen myös, että kaikkea kasetin musiikillista laatua en ole osannut vielä sanallistaa. Hurmokselliset sanani jäävät vielä ilmaan.

Eniten tällä hetkellä polttelee päästä Nousiaisen keikalle ja kuulla nämä oivat uudet laulut livenä. Olisiko tämä jopa ovela suunnitelma saada kuulija keikalle, kun kasetin kautta ei saada koko dynamiikkaa kuuluville, niin kuulija on pakotettu tulemaan keikalle tsekkaamaan tilanne.

Niin, jotta kuulisit tätä musiikkia, sinun on etsittävä se jostain. Ei youtube- ja spotikkalinkkiä tällä kertaa.

Olavi Uusivirta: Olavi

Rokinhan piti olla jo kuollut, sillä keski-ikäinen musiikkimakuni oli jumittunut uomiinsa, kaikki rokkarien temput jo tiedettiin. Tähän kyyniseen alkuasetelmaan verraten Olavi Uusivirran uutuusalbumi: Olavi(16) tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...noup! Se tuli kuin iloinen terrieri naapurista, siihen viereeni haukkua räksyttämään. Ihmeellinen piski, täynnä energiaa ja hyvää meininkiä. Uskonko tuota koiraa?

Olavi(16) on tavallaan vaikea pala tällaiselle 40++ setämiehelle. Olavi taitaa olla vasta 30+ ja lyriikat on stailattu enintään kolmikymppiseen musamakuun. 70-luvun alun syntyneiden veijareiden, kuten minun musamaku on tehty vastaanottamaan Röyhkän, Putron ja Juliet Jonesin Sydämen Eero Hyypän kaltaisia aivoituksia. Siksipä Olavin kirkasotsainen menneiden kesien hyvävartaloinen bailumeininki hieman vieroksuttaa...tai siihen samaistuminen vaatii vähintään 10 kilsan lenkin ja laadukkaan lihaskuntosarjan alle. Noh, sellaisen tänään melkein tein. Siksipä...

Väitänkö, että Olavi olisi vähän tällaista kevyttä kesäpäivän rokkia, jossa hipahtavat, mutta hyvätuloiset nuoret bailaavat läpi Suomenmaan festareiden ilman huolen häivää? Vähän väitän näin joo. Mutta tässä ei ole suinkaan koko totuus Olavin musiikista. Ensinnäkin Uusivirran virtaviivainen poppis on täynnä yhtymäkohtia suomirokin suuriin nimiin. Dave Lindholm vaikutteet ovat varmaan aika tietoisia, tietäen Olavin olevan suuri Dave-fani. Myös Olavin lyriikat ovat aika hyviä, jopa kestäviä. Kuin ne olisi kirjoitettu suuren, mutta varsin analyyttisen fiiliksen avulla.

Olavi(16) alkaa mielenkiintoisesti hitaasti svengaavalla ja hyvin nimetyllä kappaleella: Toton Africa. kakkosbiisi Syntymäpäivä on silkkaa Egotrippiä. Seuraava biisi Kultaa Hiuksissa kuulostaa joltain Olavin aikaisemmalta hitiltä, mutta miltä? Myös biisi Toinen muistuttaa valtavasti jotain kappaletta, mutta en muista mitä? Tanssit Vaikka Et Osaa on albumin ensimmäinen ns. "singlejulkaisu". Perusvarma tanssitus, mutta...
Levyn ylittäessä puolenvälin, eetteriin kajahtaa varsin mielenkiintoinen tsipale: Herää, Kaunokaiseni! Tässäkin on jotain hyvin tuttua, yhtälailla se poikkeaa edukseen muusta tuotannosta maanläheisellä ja vähän raskaalla groovella. Ylväs biisi, albumin ehkä vahvinta antia. Loppulevystä suurimman mielenkiinnon herättää päätöskappale: Tervetuloa, joka on silkkaa Juliet Jonesin Sydäntä. Hauska pläjäys.

Summmarum summarum. Olavi(16) on täydellistä musiikkia juoksulenkille, sen puoli tuntia sitten todistin. Tavallaan Olavi Uusivirran musiikki ei karkaile kovin vieraille vesille, vaikka musiikilliset vaikutteet ovat kuultavissa. Paketti pysyy hyvin kasassa, mutta ehkä sittenkin olisin toivonut levyn ottavan suurempia musiikillisia riskejä, vaikka tietyssä mielentilassa voisin jorailla näitä kappaleita kesäfestareilla, mutta tietenkin kymmenen vuotta nuorempana.