Manic Street Preachers - Allas Pool. Helsinki. 20.8.2025.

Harvassa ovat ne maailmanluokan bändit, jotka luottavat siihen, että olennaisen saa välitettyä napakalla puolentoista tunnin keikalla, eikä tarvitse turhan tähden venyttää keikkaa kaksi- tai kolmetuntiseksi. Walesin ylpeydellä Manic Street Preachersilla on riittävästi ammatillista itsetuntoa tähän. Toissapäiväinen Allas Poolin keikka sen osoitti, sillä yleisölle riittää erinomaisesti rikas ja maistuva 19 biisin kattaus bändin 35-vuotisesta urasta.

Keikka potkaistiin käyntiin ensimmäisen Generation Terrorists (92) levyn ykkösbangerilla Motorcycle Emptiness. Tässä kohtaa Manics-moottori vielä yskähteli, James Dean Bradfieldin laulu haahuili vähän siellä sun täällä ja miksauskaan ei tainnut olla ihan kohdillaan. Ennen keikkaa mietin, että Manic Street Preachers on aika tavallinen rockbändi ilman suurempaa lavakarismaa. Onko näin? En tiedä mistä tämä harhainen käsitys hiipi aivokoppaan. Oli tai ei tavallinen duunaribändi, niin osaamista ja intohimoa löytyy riittävästi. 

Kappaleet seurasivat aika nopsaan toisiaan. Välispiikeillä ei juhlittu, mutta niitä tuli jonkin verran ja ne olivat sydämellisiä sekä sympaattisia. James Deanin vahvalla murreaksentilla spiikatut soittokaveriesittelyt toivat mieleen Bruce Springsteenin hehkutukset, kun hän esittelee E Street Bandinsa. Bradifieldissä on kieltämättä jotain brucemaista. Molemmat herrat ovat vahvanoloisia jässiköitä ja ote esiintymiseen on intensiivinen. Puolivälissä keikkaa James popsi jotain kurkkupastilleja ja kirosi kun ääni meinasi pettää. Mutta se ei pettänyt, hänen laulu oli kauttaaltaan entisensä, vahva ja korkeaankin äänialaan nouseva. 

Manicsien toinen hahmo on tietenkin basisti Nicky Wire, jonka soitin loi pohjaa muulle soitolle keikan aikana melkein kujeilevasti. Uusimmalta albumilta Critical Thinking (25) löytyy peräti kolme Nickyn laulamaa kappaletta, niistä keikalla kuultiin oma suosikkini Hiding in Plain Sight. Esitys ei ehkä ollut illan parhaita, mutta aito ja sydämeenkäypä. Löytyipä Nickyn taskusta muutamia kourallisia valkoista confettia itsensä päälle heiteltäväksi. 

Alun lievien soundillisten yskähtelyjen jälkeen soitto ja soundi löysivät uomansa. Hitit ja hivenen harvinaisemmat vedot seurasivat toisiaan. Huippukohtia oli useita. You Stole Sun From My Heart oli aika ekstaattinen, Jamesin pelkän kitaran säestyksellä esitetty Tsunami näytti sen, että aina ei tarvitse bändiä taustalle täyttääkseen lavan. Hienosti esitetty Autumn Song resonoi täydellisesti loppukesän fiiliksen kanssa. 

Kun keikka löysi soundillisen huipputasonsa, niin se ei pudonnut sielä kertaakaan alas illan aikana. Kolmen perustajajäsenen, Jamesin, Nickyn ja rumpali Sean Mooren lisäksi kokoonpanoa oli täydennetty kosketinsoittajalla ja toisella kitaristilla. Kakkoskitaristi täydensi hyvin lauluosastoa, muun muassa Send Away Tigersin (07) You Love Alone is Not Enoughilla, jossa tämä Bradfieldin kauniiksi kehuma kepittäjä hoiti levyltä löytyvän Nina Perssonin vokaaliosuuden kunnialla.

Toka vikana kuultu You Love Us oli mahtavaa paahtoa ja mielestäni moninkerroin levyversiota parempi. Manics-keikat loppuvat aina sen suurimpaan hittiin : If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja sen jälkeen ei tule encorea. Ei tullut tänäkään iltana ja edelleen se tulee monille yllätyksenä, että bändi ei vedä koskaan encoreita. 

Edellinen näkemäni Manics keikka on 14 vuoden takaa, Hämeenlinnan Wanajafesteiltä. Keikka oli tuolloin hivenen lyhyempi ja ehkä vaatimattomampi. Allas Sea Poolin keikka oli soundillisesti rikkaampi(kiitos lisämuusikkojen) ja hikisempi, vaikka aika viileissä olosuhteissa oltiinkin. Näkemäni perusteella ei voi uumoilla, että Manicsien ura olisi millään muotoa jäähdyttelyvaiheessa. Energiaa riiittää vielä studioon ja stadioneille. Viidentoista vahvan studioalbumin mittaiselle uralle voi vielä hyvillä mielin ennustaa jatkoa.

Daniel Romano’s Outfit. Tavastia, Helsinki. 1.11.2024.

Oli oma tunnelmansa kävellä marraskuussa räntäsateessa Helsingissä. Vettä vihmoi ja pieni sateenvarjo meinasi antaa periksi. Alkulämmikettä iltaan toi kierros levykauppa Keltaisessa jäänsärkijässä, josta mukaan lähti pari pikkukivaa vinyyliä, Deacon Blue: A New House (14) ja Lapinlahden Linnut (85). Sen sijaan laariin jäi Joan Armatradingin parin vuoden takainen arvostelumenestys: Consequences (21).

Ei enempää levykaupoista tällä kertaa, vaan sukelletaan suoraan illan liveaktien tarjontaan. Kanadalainen Daniel Romano bändeineen toimi tällä kertaa lämppärinä ruotsalaiselle Blues Pillssille. Asetelman olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin päin, sillä Romanon poppoo pesi ruotsalaiset kuusnolla. Blues Pills esitti veti varsin pätevän puolitoistatuntisen keikan, jossa huomionarvoista oli naislaulajan varsin laaja ääniala. 

Blues Pillssin keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta Daniel Romanon vain 35 minuutin mittainen lämppärikeikka oli silkkaa ruutia. Suurin osa kappaleista löytyi alkuvuonna ilmestyneeltä Outfit-levyltä: Too Hot To Sleep (24). Kyseinen levy vahvistaa Romanon ilmaisun rokimpaa puolta

Fields of ruins oli ärhäkkä aloitusbiisi, josta jatkettiin soittoa keskeyttämättä seuraavaan kappaleeseen. Koko keikka oli vähän kuin yhtä katkeamatonta biisiketjua. Uuden levyn biisien lisäksi erotin ainakin Modern Pressurelta (17) löytyvän Sucking the Old World Dry:n ja Finally Fee (18) albumin helmen Empty Huskin. Tämän lisäksi oli mukana myös uusia levyttämättömiä kappaleita, kuten bändin basistin vetämä todella hyvällä sykkeellä kulkeva kappale. Setin lyhyydestä johtuen kuulematta jäi monia keikkabravuureja, kuten Toulouse, Roya ja When i Learned Your Name.

Suurin osa illan kappaleista on uinut settilistaan edellisen, jo kahdeksan vuoden takaisen Suomen keikan jälkeen. Tuota Tampereen Klubin keikkaa olin itse paikalla todistamassa ja tässä bloggaus tuosta illasta:https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

En tiedä oliko edellisten Suomen keikkojen vähäinen yleisömäärä saanut Romanon karttelemaan Suomeen tuloa, sillä muita Pohjoismaita hän kyllä bändeineen aktiivisesti kiertää. Kahdeksan vuotta on pitkä aika edellisestä keikasta, etenkin kun siinä välissä Romano on julkaissut reippaasti yli kymmenen studioalbumia, suurin osan niistä koronasulun aikana. Vaikka materiaalia on paljon, niin musiikin laatu ei ole erityisesti notkahtanut, vaan Romano on ottanut haltuun levyillä monenlaisia populaarimusiikin suuntauksia. Viimeisin Too Hot To Sleep (24) on räjähtävää, mutta myös melodista punkrockkia, parin vuoden takainen psykedeelissävytteinen teema-albumi: La Luna (22) oli yhtä katkeamatonta biisiä.

Daniel Romanon keikasta jäi vahva näläntunne: tätä livenä lisää ja pian! En tiedä milloin seuraava mahdollisuus tarjoutuisi. Daniel Romano bändeineen sopisi mainiosti seuraavan kesän festareille. Tästä festarinjärjestäjille iso Vink Vink! 

Yli-ikäisenä fanipoikana uskaltaudun kysymään artistilta nimmaria ostamani Dandelion (20) albumin kanteen. Sellaisen lopulta sain muutaman käänteen jälkeen ja pääsin vaihtamaan muutaman myötämielisen sanan bändin jäsenten kanssa. Basistilta kuulin, että hänen laulamansa kappale tulee uudelle Outfit-lätylle, joka ilmestyy joskus ensi vuonna. Tätä odotellessa.

Bruce Springsteen. Olympiastadion. Helsinki. 12.7. 2024.

Bruce Springsteenin edellisestä Suomen keikasta onkin jo vierähtänyt peräti 11 vuotta. Tuolloin Springsteen heitti kaksi keikkaa Turun HK Areenalla. Näistä olin ensimmäisessä paikalla ja tässä tunnelmia tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.

Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.

Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:

Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen. 

Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).

Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.

Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?

Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten. 

Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County. 

Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi The E Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.

Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?

Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.

Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.

Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.

Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.

Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:

- Steve, do you wanna go home?

- I do Not wanna go home!

Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.

I'll see you in my dreams
When all our summers have come to an end
I'll see you in my dreams
We'll meet and live and laugh again
I'll see you in my dreams
Yeah, up around the river bend
For death is not the end
And I'll see you in my dreams

Shadowplay

Onko vähän noloa ostaa levyjä, vielä liki viisikymmenvuotiaana. Mutta minä tahdon ostaa. Vielä. 

Shadowplay, 80-luvun romanttista poppia Suomenmaalta. Minä ja kourallinen muita 70-luvun vaihteessa syntyneitä tiedetään mistä on kyse. Tietävätkö muut? Haluavatko ne tietää? Jonnet ja muut. Tyypillistä setämies-käyttäytymistä.

Nuorempaa sukupolvea edustanut levykaupan myyjä oli yrittänyt kuunnella bändiä. Mutta ei ollut uponnut. Joskus se vaan vaatii oikean tunnelman. Hymyilen. Voi olla, että senkään jälkeen se ei sinulle aukea. Miksi aukeaisi, nykytekniikalla ja osaamisella tehdään PALJON parempia levyjä. Miksi ammun itseni jalkaan, kiellän musiikillisen menneisyyteni? Haluanko pitää salaisuuden itselläni ja parilla muulla musanörtillä. Sillä miettikää, Shadowplay! Jumalainen Shadowplay! Voiko olla mitään parempaa?

80-luvun alku poiki monta arrogantin tyylikästä taiderock-bändiä, kuten Nights Of Iguana, Hearthill, ym. Mutta Brandi Ifgrayn ja Hande Virkin perustama helsinkiläinen Shadowplay oli kaiken yläpuolella, kriitikoiden mielestä suurin ja kaunein, mutta ei kovinkaan menestynyt. Ei Nivalan Tuiskulan tai Vihannin Mäntylammen vakivieraita, tuskin koskaan jalallaan astuneet kehäkolmosen ulkopuolelle.

80-luvun alusta 90-luvun loppuun kestänyt levyjulkaisujen valossa niukahko ura sai osakseen kriitikoilta paljon suitsutusta. Tälle Jazz-vaikutteista ammentaneelle kulttibändille povattiin kansainvälistä menestystä, mutta jostain syystä sitä ei tullut. Pitkäsoittoja ilmestyi uran aikana kolme, kehuttu debyytti Touch & Glow (88), popimpi ja rytmisempi Eggs & Pop(93), joka on oma suosikkini ja siltä löytyy mielestäni bändin uran paras biisi, katkeransuloinen Dirtysweet. Kolmas levy Raw Powder (97) oli nimensä mukaisesti vähän rouheampi ja rokimpi kokonaisuus.

Bändin ura hiipui kokonaan vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alkupuolella olin tosin todistamassa yhtä paluukeikkaa Tampereella Klubilla. Tuolloin sentimentaalinen humalatila vaivutti minut miellyttävään nostalgiapöhinään. 

Yhdeksäntoista euroa maksoi tänä päivänä mint-kuntoinen Shadowplayn esikois ep-levy vuodelta 1986. Se piti ostaa, vaikka nuoruutta en saa enää takaisin. Entä se musiikki, vainko pelkkää nostalgiaa? Muutakin. Mutta jytääkö, potkiiko? Tyttäreni tanssii levyn tahtiin. Sen nimikappaleen. En käskenyt tanssia. Tyttö oli kai tylsistynyt tai näki itsensä tulevaisuuden vaihtoehtoisten rockluolien aktiivikävijänä. Hymyilen. Annan levyn soida loppuun ja tsekkaan discogsista, että josko vielä kaksi levykokoelmastani puuttuvaa Shadowplay-sinkkua olisi jossain päin maailmaa myynnissä. 

Tästä se kaikki alkoi:

Hurmoksellinen sadeilta - Sideways. Helsinki. 17.6.2016

Sideways kaupunkifestarin ensimmäinen näkemäni bändi oli minulle vain nimenä aikaisemmin tuttu: French Films. Suomalainen rock-lupaus, joka on tainnut jäädä pelkäksi lupaukseksi, vai onko? Oli mukava todeta, kuinka virkeää ja monipuolista rokkia tämä hyvin stailattu rokkibändi soittikaan. Keikan aloituskappale sai selkäpiin heti kihelmöimään. Musiikissa oli ripaus vanhaa Clashia, jonkin verran Glasvegasia ja stadionrockmeininkiä. Hyvä musiikillinen paketti, ihan kuten koko keikkakin. Bändi joutui valitettavasti lopettamaan sovittua aikaisemmin PJ Harveyn keikan aikataulumuutosten vuoksi. French Filmsin vikassa biisissä homma lähti vasta kunnolla lentoon. Harmi, että tämä lento keskeytyi. Sivuhuomiona sanottakoon, että kevyesti Spotikasta soitettuna bändi ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin tällä tehokkaalla livekeikalla.

Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.

PJ Harveyn keikka oli aikaistettu alkamaan jo seitsemältä. Polly bändeineen saapui lavalle näyttävästi marssirumpujen saattelemana. Alusta alkaen PJ Harvey bändeineen tarjosi hyvin kasassa pysyvää musiikillista taide-elämystä. Harveyn ääni soi vahvana ja välillä taipuisanakin, vaikka tässä suhteessa hän ei olekaan täysin suvereeni, parempiakin laulajia löytyy. Mutta PJ korvasi ehkä hieman vajavaisen laulutaidon vahvalla karismallaan. Voisi sanoa, että PJ teki oman äänensä rajoissa kaiken mikä on mahdollista. Jollain tapaa tuli mieleen kulmikkaampi versio Kate Bushista.

PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.

Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.

Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.

Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen.

Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.

Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.

Television - Helsinki, The Circus. 10.6.2014

Muistan kesäyön vuodelta 1989, jolloin olin saavuttanut täysi-ikäisyyden, saanut ajokortin ja ostanut itsellesi kesätyörahoilla saippuanvihreän Opel Kadetin vm- 76. Tuona lämpimänä kesäyönä kuuntelin autossani äänittämääni kokoelmakasettia, jossa Rockradion toimittaja Juhani Kansi pehmeä-äänisillä välispiikeillään nostatti musiikkikappaleiden arvoa. Tuona aikana kaikki rockin klassikot tulivat minulle ensimmäistä kertaa aitoina ja uusina, elämää suurempina musiikkikokemuksina. Juhani Kansi spiikkasi sisään Beatlesin mystisen: The Fool On The Hill:n, jonka jälkeen tässä radio-ohjelmassa, jonka nimeä en nyt muista, oli vielä yksi kortti käyttämättä, New Yorkin taidepunk-yhtyeen Televisionin eeppinen Marquee Moon samannimiseltä klassikkoalbumilta: Marquee Moon(77).

Lämmin kesäyö ja TDK AD60 kokoelmakasettini laukkasivat eteenpäin nuoren mielen/miehen herkässä unisonossa, Marquee Moonin tunnistettava kitarakomppi ja biisin myötä kasvava kitaramyrsky loppui vasta, kun olin ajanut Opel Kadettini tien takana olevaan ulkorakennukseen ja lukinnut oven. Tuo kesäyö, tuo kokoelkakasetti ja varsinkin Televisionin Marquee Moonin kymmenminuuttinen hurmoksellinen tunnelma syöpyi ikuisesti mieleeni. Tuona iltana olin minä ensimmäistä kertaa, en ollut pelkkä teini-iän jatke P-Pohjanmaalta, olin nuori mies jolla vielä suurempi ajatus ja unelma jostain, jota tuskin koskaan tulen täysin saavuttamaan.

Tänä iltana on kulunut 25 vuotta tuosta kesäillasta ja olen perhefarkullani matkalla Helsinkiin katsomaan Televisionia. Näin ei pitänyt käydä, tämän ei pitänyt millään muotoa olla mahdollista tai relevanttia. Eihän bändi ole uransa aikana julkaissut kuin ne kolme albumia: Marquee Moon(77), Adventure(78) ja Television(92), tosin kaikki ovat erinomaisia ja neljännestä levystä ollaan huhuttu jo vuosia. Bändi keikkailee nykyään harvakseltaan ja youtube-klipit tarjoavat vain keskitason osaamista, ehkä pienehköä leipääntymistä tekemäänsä hommaan. Bändi kokoonpano on muuten alkuperäinen, lukuunottamatta kitaristi Richard Lloydia, joka on joko pudonnut tai potkittu pois bändistä. Tämän tyylitajuisen kitaristin oman, katkeran arvion mukaan, hän on saanut kenkää bändistä ja laulaja- lauluntekijän Tom Verlainen vaikealla persoonalla on osuutta asiaan. Tiedä tästä mikä on totuus, mutta Lloydin korvannut kitaristi Jimmy Ripp on ollut Verlainen oikea käsi jo pitkään hänen laadukkailla soololevyillään.

The Circuksen liveilta alkoi nousevan suomalaisen singer-songwriter tähden Mirel Wagnerin kitara ja nainen sooloesityksellä. Itselläni ei ollut aiemmin mitään kosketusta kyseiseen Wagneriin, paitsi ne lukemani ylistävät musiikilliset arviot neidin lavapreesensistä ja syvällisestä materiaalista. Ok, Wagner hoiti tonttinsa hienosti, biisit olivat selkeitä ja jollain tapaa muotovalioita. Kitaransoitto oli tyylikästä ja äänenkäyttö vahvaa. Tästä huolimmatta matsku ei ihan täysillä iskenyt, luulen etten tule Wagnerin levyjä ostamaan, vaikka musiikilliset ansiot ovatkin ilmeiset. Löysin jopa pari yhtäläisyyttä Mirel Wagnerin ja Kari Peitsamon väliltä: molemmilla on lyhyitä englannikielisiä biisejä joiden sanat on helppo kuulla ja ymmärtää. Tosin mitään muuta yhteistä ei näillä artisteilla taida olla keskenään.

Pitkään, pitkään odottamani Television aloitti oman osuutensa aikalailla tarkkaan kello kymmenen, kuten ohjelmassa luki. Aluksi viriteltiin kitaraa pari minuuttia ja sitten pamahti eetteriin Television(92) levyn aloituskappala 1880 or so. Varovainen, ihan hyvä aloituskappale. Pääjehu Tomppa Verlaine tuntui vielä vähän arastelevan kitarankäyttöä ja valokeilassa olemista. Ilta lämmitteli kappale kappaleelta bändiä parempaan iskuun. Alkupuolella keikkaa kakkoskitaristi Jimmy Ripp hoiteli soolo-osuudet, kun taas Verlaine ripotteli sinne tänne omaa tyylitajuista kitarointiaan. Keikan biisit koostuivat enimmäkseen klassikkoalbumin: Marquee Moonista(77), taisi jäädä vain kaksi biisiä soittamatta tältä levyltä: Friction ja Torn Curtain.

Huomioitavaa oli bändin rumpalin Billy Ficcan edellen erinomaisen luova ja rytmikäs rumputaiteilu. Voipi olla, että Television soundi ei perustu kovin paljon musiikilliseen tarkkuuteen tai oikeaoppisuuteen, ilmassa leijui kokoajan tietynlainen avatgardistinen taidepunkhenki, vaikkakin Verlaine virittelu kitaraansa vähän väliä ja tuntui hakevan koko ajan parempaa ja selkeämpää soundia. Verlainen persoona pisti tietenkin kiinnostamaan, missä mies on oikeastaan ollut sitten vuoden 2006 jälkeen, jolloin hän julkaisi viimeksi omaa originaalimateriaalia? Tosin Telkkarin kanssa hän on keikkaillut viime vuosina, mutta harvakseltaan. Richard Lloydin muistaakseni Uncutista lukemani katkerahkon haastattelun mukaan Verlaine viettää aikaa liikaa neljän seinän sisällä, eikä saa oikein mitään aikaiseksi. Tiedäpä sitten näistä ex-kitaristin vuodatuksista.

Tom Verlaine ja koko bändi pääsivät viimeistään lentoon julkaisemattoman Persia(?) kappaleen aikana. Biisi oli aivan käsittämättömän huikea ja monipuolinen teos, kuin kehittyneempi ja nyanssirikkaampi versio Marquee Moonin kitarabattlesta, biisi oli helvetin pitkä ja jollain tapaa kuin kertomus. Soittimet kertoivat mielenkiintoista musiikillista tarinaa, jossa sanoilla ei ollut niin suurta arvoa. Jimmy Rippin antaman tuoreen haastattelun mukaan Television huhuttu neljäs levy on enää kiinni sanoituksista, kun Verlaine  saa ne aikaiseksi. Niin, jollain tapaa pidän Television musiikissa sanoituksen osuutta aika pienenä tai Verlainen laulu kuulostaa vähän falsetinomaisessa ulvahtelussaan yhdeltä lisäinstrumentilta. Viimeisin soololevykin: Around(06) olikin silkkaa minimalistista kitarataidetta ilman laulua.

Keikan loppupuolella bändiltä tuntui onnistuvan kaikki, aiemmin vähemmän noteraamani kappale Guiding Light toimi upeasti, ensimmäisenä encorena tullut jo vuonna 1974 tehty levyttämätön kappale I'm Gonna Find You toimi myös upeasti, Entäpä se Marquee Moon? Väkevästi kulki myös tämä nuoruuden eeppinen statement, P-pohjanmaan kummuilla soinut finnimyrskyn läpäissyt styge. Koitin saada otetta tuosta 25 vuoden takaisesta tunnelmasta, suljin silmäni ja annoin itseni vaipua jonnekin. Törmäsin kipeytyneeseen selkään ja jäykistyneeseen niskaan sekä vähän löystyneen tuntuiseen ihoon, kadotettuun fokukseen. Oli miten oli, matkani Helsingin Circukseen oli ollut antoisa rockretki, matkaa on kuljettu valtava ajallinen matka ja lisää on tulossa. Suurin keikalla syntynyt oivallus lienee se, että kaikenlaiset unelmat ja päämäärät ovat tavoittelemisen arvoisia, näiden finniaikojen muisteloita ei pidä väheksyä. Jostain nuori mieleni yritti saada otetta 25 vuotta sitten ja jotain samaa tavoitellaan edelleenkin.

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.

Todd Rundgren, Tavastia, Helsinki, 28.5.2013.

Onko millään tapaa hyväksyttävää, että pitkän linjan rokkari alkaa eläkepäivillään jonkinasteiseksi teknoartistiksi? Tämä oli pitkään päällimmäisenä ajatuksena, kun kulttirocklegenda Todd Rundgren veivasi keikkaansa eteenpäin Tavastialla. Artisti aloitti keikkansa valtavat laskettelulasit päässä, kokoonpanosta löytyi nuori(hyvin paljon Toddia muistuttuva) kitaristi ja myös jonkinlaiset uimalasit päässään soittava rumpali. Kuten lavan alkuasetelma vihjasikin, niin musiikin rytmi- tai oikeastaan teknopohjat tulivat tietokoneelta, joka oli aika huterasti asetettu pienelle pöydälle.

Itse olin sentään kuunnellut Todd Rundgrenin uusinta ja kovasti parjattua sooloalbumia State(13) joka antoi vahvoja viitteitä tulevasta keikasta. Levyarviot ovat olleet kautta linjan varsin nuivia, nimenomaan näiden vähän hämmentävien tanssiraitapohjien vuoksi. Aika moni kriitikko on teilannut Rundgrenin kokeilun varsin alkeelliseksi ja aikansa eläneeksi teknoiluksi, jossa soundi muistuttaa 80-luvun loppua ja varsin pelottavasti 2 Unlimitedin hittejä.

Oli huvittavaa seurata yleisön ja todennäköisesti useiden varsin pitkän linjan Rundgren-fanien epäuskoisia ilmeitä kun Todd jammaili menemään tietokoneen ja melko ohuen rytmiryhmänsä tahdissa. Keikan alkupuolella kahdelta pieneltä lavalta asetetulta tietokonepöydältä tabletit(tietokone sellaiset) ja vesipullot lentelivät pitkin lavaa varsin vauhdikkaasti. Tämä toi keikan alkupuolelle varsin humoristisen säväyksen(puhumattakaan niistä laskettelulaseista) kun Rundgren koetti saada tekniset tavaransa pysymään pöydällä. Onneksi sentään kitaristi keksi liimata roudarinteipillä vesipullon pöytään kiinni.

Keikka itsessään keskittyi voittopuolisesti uuden levyn materiaaliin, jonka joukkoon oli ripoteltu todennäköisesti muuta tuoreempaa 2000-luvun materiaalia. 70-luvun ns. kultaiseen kauteen ei kajottu vasta kuin encoreissa. Aika pian tuli selväksi, että myös kitaristina tunnettu herra Rundgren keskittyi tällä keikalla lähestulkoon pelkästään laulamiseen ja huteralla lava-asetelmalla jammaamisen. Nämä kaksi asiaa hoituivatkin hienosti. Rundgrenin ääni voimakas ja melko taipuisakin, ilmaisu oli rentoa ja rohkeaa. Myös Rundgrenin jorailu musan tahtiin oli hämmästyttävän terhakkaa, ottaen huomioon että kyseessä on sentään 65-vuotias mies. Yhtä hyvän keikan kriteereistä voi pitää sitä, että saako se naiset tanssimaan? Näin tapahtui. Mutta me yrmeät 70-luvun täyteläistä bändisoundia ja Utopia-ajan(Toddin ex-bändi) kitarasooloja odottaneet setämiehet jäpitimme paikoillaan, vaikka eväät olisivat olleet melko vauhdikkaille Trance-bileille.

Täytyy myöntää, että uudella levyllä on joitain varsin erinomaisia biisejä. Tällä keikalla parhaiten niistä toimivat Serious ja hyvin omakohtaisen oloinen Ping Me. Jälkimmäinen veisu sai ihon kananlihalle ja siitä aisti että nyt artisti antaa rehellisesti kaiken sen yleisölleen mitä annettavissa on. Pääsääntöisesti Rundgrenin tanssitaustat ja hämmentävä jortsuilu lavalla antoi vaikutelman, että tämän keikan toteutuksessa on tapahtunut vakava arviointivirhe. Oliko näin? Veikkaan kuitenkin, että Rundgren tasan tiesi mitä halusi ja eihän artistin ole pakko veivata illasta toiseen vanhaa tuotantoaan, varsinkin jos suurin osa noista 70-luvun biiseistä käsittelee Rundgrenin vaikeaa suhdetta exäänsä Bebe Bueliin(Liv Tylerin äiti). Niin, en tiedä onko tämä syy siihen, että vanhaan tuotantoon ei kunnolla kajottu? Saahan vanha artisti yrittää ja oikeasti tuottaa jotain uutta, vaikka toteutus välillä ontuisikin? Kaikkien artistien ei tarvitse olla ikuisesti rollingstoneseja, noita vähän liiankin arvostettuja kierrätyskoneita.

Keikka kesti puolitoista tuntia ja encoreina tuli tanssiraitojen päälle lauletut hitit: Can We Still Be Friends, I Saw The Light ja Hello It's Me. Hyvin nopeat ja vähän hutaistut versiot, selkeästi nämä hitit olivat pakkopulla Todille. Lopuksi Todd kiitti yleisöä reippaasti ja hyppäsi lavan eteen jakamaan nimmareita. Niin, minkähän arvosanan tälle keikalle antaisi? Ainakin mies oli voimissaan, jalka liikkui ja ääni kulki. Sitä suvereenia kitarointia tuli aivan liian vähän ja sitä odotti jotain mies- ja kitara akustistanumeroa myös. Mutta tarviiko aina mennä saman 70-luvun rockkaavan mukaan?

Bruce Springsteen and the E Street Band - Olympia Stadion, 31.7.2012

John Steinbeckin kirjassa Hyvien ihmisten juhla on kohtaus jossa päähenkilöt yltyvät sellaiseen juhlimiseen, että he saavat miltei yliluonnollisia voimia, kasvavat itseään suuremmiksi, hyppäävät melkein kallionkielekkeeltä alas. Jotain samaa oli tämän iltaisessa Brucen keikassa, jossa illan päähenkilö mainioine taustabändeineen loi sellaisen tunnevallin että oksat pois. Kyseessä oli keikka jota voin hyvällä omallatunnolla kutsua kaikkien aikojen parhaimmiksi Bruce-keikaksi…jonka minä olen nähnyt Suomessa. Vuoden 2003 ensimmäinen Suomen keikka oli vähän jäykähköä lihasvoiman esittelyä, joka tarjosi ennen kaikkea Brucen hämmennyksen tuolloin melko vaisun suomalaisyleisön edessä. 2008 Olympiastadionilla oltiin lähempänä hurmioita, keikka oli latautuneempi ja vapautuneempi, paitsi pomon ääni ei ollut tuolloin parhaassa iskussa. 2009 Tampereen Ratinassa Bruce esitti jo isännän ja saarnamiehen otteita, ilmassa oli tuolloin suuren herätysjuhlan tuntua. Keikka olikin Brucen paras Suomen kamaralla, ennen tätä iltaa.

Tämäniltainen keikka alkoi yllättäen etuajassa Brucen akustisella osuudella. Bruce soitti mies ja kitara-otteella 5 hyvällä maulla valittua biisiä, joista kaksi löytyi Brucen ekalta levyltä Greetings From Ashbury Park NJ(73). Bruce vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta. Kontakti yleisöön oli peloton ja itsevarma, herra oli selvästi päättänyt antaa tänään vähän enemmän meille, näin Euroopan kiertueen päätöskeikalla. Akustisen setin jälkeen seurasi puolentoista tunnin tauko, ennen kuin E Street Band koko komeudessaan tuli lavalle.

Fogerty-laina Rockin’ all over the world oli erinomainen valinta aloituskappaleeksi ja toi leveän hymyn huulille. Alkutahdeista näki, että tänään mennään eikä meinata. E Street band oli kasvanut soittajamäärältään sitten viime näkemän. Torvisektio oli nelihenkinen(oliks ennen pelkkä Clarence?), jota tosin dominoi edesmenneen saksofonisti Clarencew Clemonsin veljenpoika Jake Clemons. Taustalaulujia, rumpaleita ja muita kilkuttajia löytyi lavalta aika määrä, veikkaisin että bändin koko lähenteli 20 henkilöä(korjatkaa jos olen väärässä?)

Kakkosbiisinä oli takuuvarma Born to run(75) levyn vauhtipala Night, sen jälkeen löylyä lisäsivät biisit Out in the street ja harvinaisempi valinta: Loose ends. Varsinainen hurmos alkoi kuudennen(?) biisin Prove it all night tienoilla, joka alkoi itse pomon pitkällä ja taidokkaalla kitarasoololla. Kitara sinänsä näytti vanhalta ja kärsineeltä lankunpalalta, mutta melkoiset saundit siitä lähtivät. Illan parhaasta kitarasoolosta vastasi kuitenkin Nils Lofgren, joka taikoi kepistään vimmaista sähkövirtaa ja pyöri paikallaan kuin väkkärä. Yhtälailla Little Stevenin kitarointi oli maininnan arvoista. Tuntui siltä, että lavalla käytiin yleisön kannalta antoisaa kilpailua muusikoiden kesken, jokainen antoi itsestään parasta osaamistaan. Erittäin mukava oli myös todeta rumpali Max Weinbergin edelleen kovaksi luuksi, pauke oli intohimoista ja nopeaakin. Ehkä basisti Gary Tallentin ja pianisti Roy Bittanin suoritukset eivät tarjonneet mitään virtuositeettiä, mutta tukivat hyvin kokonaisuutta.

Keikka oli täynnä huippukohtia, merkillisiä ja merkittäviä musiikillisia yksityiskohtia, on valitettavaa, että pienen ihmisen mieli pystyy niistä tallentamaan(muistamaan) vain rajallisen määrän. Tärkeintä kaikista oli Brucen vapautunut olemus, on hämmästyttävää kuinka yksi mies voi sytyttää stadionin verran ihmisiä tuleen, puhumattakaan omasta bändistään. Tuollainen tunteellinen, umpipaatoksellinen, ja mikä tärkeintä, rehellinen ilmaisuvoima ei voi muuta kuin viedä mukanaan. Voin kuvitella, että herra Springsteen on esittänyt jotain vastaavan hurmioitunutta showta ns. uransa parhaimpina päivinään 70 – ja 80-luvun hämärissä. Vai ovatko Brucen ja E Street bandin parhaat päivät juuri nyt käsillä? On totta, että ilman Brucen merkittävää uraa ei yleisön ja artistin välillä olisi yhtä hedelmällistä lähtökohtaa. Yleisö syö Brucen kädestä, vaikkei hän tekisikään mitään, mutta Pomo - totta Mooses - tekee kaikkensa jotta yleisö nauttisi olostaan, bailaisi ilman huolia pikkutunneille asti, unohtaisi edes hetkeksi arjen murheensa, pääsisi irti arkiroolistaan ja uskaltaisi vaan heittäytyä. Brucelle tällaisen unohtumattoman hetken saavuttaminen on tärkeää, eikö se ole myös meillekin? Jos tunnustelee kipeytyneitä jäseniään, selkää, rokkikeikan intensiteetistä uupunutta kehoaan, niin olemmehan mekin oman osamme antaneet tänä merkityksellisenä heinäkuun viimeisen päivän iltana, jolloin pastori Springsteen tarjosi meille parastaan.

Palataan vielä keikan yksityiskohtiin, Bruce on aina kiertueillaan soittanut reilusti uusimman levyn materiaalia, niin nytkin. Uudelta Wrecking Ballilta(12) kuultiin peräti 7 kappaletta, joista parhaiten toimivat(yllättäen) Jack of all trades ja We are alive. Levyn ”hitti” We take care of our own on myös takuuvarmaa bruce-klassikkoainesta, viimeistään tämä keikka sen todisti. Piristävää oli kuulla eka levyn harvinainen pikkubiisi Does this bus stop at 82nd street? Varsinaisen setin huippukohdat ovat hyvin spirituaaliset versiot biiseistä My city of ruins ja harvinainen Back in your arms. Jälkimmäinen biisi oli positiivinen yllätys, jonka Bruce esitti vähintäänkin nahka auki rullattuna, niin sanotusti vereslihalla.

  

Encore oli vaatimattomasti kymmenen biisin mittainen. Tässä kohtaa koko bändi oli jo sellaisessa lyönnissä, että ihan vakavalla naamalla voisin puhua tämän hetken parhaasta rokkibändistä. Yhteissoitto oli yhtä juhlaa, kaikki toimi erinomaisesti, Brucen hullu hurmos oli tarttunut kaikkiin bändin jäseniin, puhumattakaan yleisöstä. Jos Brucella rockura joskus loppuu, niin herätysjuhlissa olisi varmasti kysyntää. Toisaalta voi kysyä, onko mitää järkeä vetää yli neljän tunnin rokkikeikkoja? Tiukalla puolitoistatuntisellakin saisi Bruce ja kumppanit tuhoisaa jälkeä aikaan. Mutta neljä tuntia ja risat? Ei voi ymmärtää. Näin pitkä show vaatii artistiltaan jonkinmoisen positiivisen mielenhäiriön, alttiuden liki maanisuuteen menevään heittäytymiskykyyn, kukaan ei oikeasti vaadi Brucelta neljää tuntia rockenrollia. Vai vaaditko sinä? 

Encoren ilmeisimmät tsipaleet Born to run ja Born in the U.S.A. toimivat todella hyvin, varsinkin jälkimmäisessä bornarissa oli aivan mahtavaa hurmosta ja myös uskollisuutta alkuperäiselle levyversiolle. Kolmanneksi vika biisi oli Little Stevenin I don’t wanna go home, joka löytyy Southside Johnnyn samannimiseltä albumilta vuodelta 1976. Hykerryttävän hienoa duetointia a’la Bruce ja Stevie, kotiinpaluu ei todellakaan näyttänyt olevan herrojen toivelistan kärkipäässä. Keikka loppui asiaankuuluvasti Twist and shoutiin, jonka aikana rikottiin tuo maaginen neljän tunnin raja. Ainakin River – kiertueella uutena vuonna 1981 New Yorkissa Bruce on heittänyt 38 biisin keikan, jota pidetään Brucen pisimpänä keikkana. Tämä Helsingin keikka lienee Euroopan pisimpiä, ellei pisin.

Vaikka keikka - arviosta tuli poikkeuksellisen pitkä, niin tuntuu etten pystynyt kertomaan läheskään Bruce Springsteenin ja E Street Bandin huikean keikan kaikkia merkittäviä yksityiskohtia ja käsinkoskeltevaa, liki ylimaallista tunnelatausta. Aika monen rokkikeikan kokemuksella julistan tämän Helsingin keikan kaikkien aikojen parhaaksi keikaksi missä minä olen ollut mukana ja samalla toivon vilpittömästi, ettei Bruce tulisi enää koskaan Suomeen konsertoimaan bändeineen, sillä en usko, että pystyisi ylittämään tätä keikkaa, ei vaikka hän soittaisi sen Riverinkin.