Laternan keikalla Jukka Nousiainen kertoi vaikuttavan tarinan viime syksyisestä Amerikan reissustaan, jossa hän oli kohdannut menneiden aikojen folklegendan Michael Hurleyn. Artisti, jonka musiikkia on kuvailtu nimikkeellä Outsider folk, aloitti uransa samoihin aikoihin kuin ikätoverinsa Bob Dylan. Hurleyn taideuraan kuului, niin runsas määrä erilaisia folklevyjä, kuin sarjakuvien ja maalausten tekemistä. Hurley kuoli pari viikkoa sitten ja tämän legendaarisen hahmon muistoksi Nousiainen soitti Hurleyn ensimmäiseltä First Songs (64) levyltä kappaleen Tea Song. En ollut aiemmin kuullut kappaletta, mutta Nousiaisen esittämänä se teki suuren vaikutuksen. Kitara millä Nousiainen kappaleen esitti, oli juuri samanlainen malli kuin Hurleyllä uran alkuaikoina. Itseasiassa Nousiainen oli ostanut kitaran tuolta Amerikan reissultaan, tietämättä että hänen fanittamallaan folklegendalla on ollut juuri samanlainen soitin.
Viestikapula on vaihdettu. Ehkä Nousiainen Suomen Michael Hurley, omaehtoinen ja laaja-alainen taiteilija, joka ei ole täällä rikastumassa, paitsi henkisesti hienon taiteensa kautta. Sivulauseessa Nousiainen kertoi, että pitkän studioparran takana oli kolmen albumin saattaminen painoon. Yksi niistä on toukokuussa ilmestyvä Jukka Nousiainen Trion esikoisalbumi, jolta kuultiin keikalla useita vaikuttavia näytteitä. Kaksi muuta levyä ovat todennäköisesti Jolly Jumpersin jo päivänvalon nähnyt komea paluualbumi: Rural Slang (25) ja ensi viikolla ilmestyvä Räjäyttäjien tupla-albumi: The Psychedelic Grey Bag (25). Noissa molemmissa bändeissähän Nousiainen toimii sekä biisintekijänä, että kitaristina ja jälkimmäisessä laulajanakin. Aivan kuin olisin jostain kuullut, että Nousiaiselta olisi tulossa vielä oma ns.soololevy tämän vuoden aikana?
Mitä Nousiaiselle kuului? Jukkaahan oli viime vuosina käynyt ahkeraan katsomassa ja olen myös kirjoittanut keikoista tänne. Edellinen keikka on vuoden 2022 Uusi Tampere festivaaleilta, jossa olin katsomassa Jukka Nousiainen & Kumppanit bändin Matkalla Kotiin (22) albumin tiimoilta.
Eilinen Laternan keikka alkoi upealla pianosäestyksellä em. albumin biisistä Wonderboy. Keikan aikana Jukka oli ilahduttavan paljon pianon ääressä. Pianon käsittely oli vakuuttavaa ja siitä ulosmitattu äänimaisema hyvin autenttista ja korvia miellyttävää. Tulevan Jukka Nousiainen Trio-albumin kappaleita kuultiin puolisenkymmentä ja ne olivat pääsääntöisesti tuttua jukkanousiaislaatua. Syvältä luotaavat, pienen ihmisen puolesta puhuvat ja edelleen hyvin yhteiskuntakriittiset kappaleet löysivät helposti samaistumispintaa kuulijassa.
Uusien kappaleiden ohessa kuultiin kappaleita kolmelta edelliseltä levyltä, joista pääosassa olivat Ei enää kylmää eikä pimeää (18) levyn biisit. Voi olla, että tuo levy on edelleen Jukan uran toistaiseksi komein saavutus. Räyhäkäs pianoversio kappaleesta Jukan Tehdas puhutteli, Suuret unelmat toimi hyvin akustisempanakin versiona. Levyn nimikappaleessa Jukka soitti hienosti kitaraa ja pianoa yhtäaikaa sekä osasi viedä kappaleen sen katharttiseen finaaliin soolokeikallakin.
Reilu puolitoista tuntia kestänyt keikka oli yhtä aikaa viihdyttävä ja koskettava elämys. Palataan vielä Hurleyhin, joka oli kertonut Nousiaiselle, että hän ei ole instagrammissa tai muissa palveluissa, vaan viestii ihmisille kuun kautta. Mystistä. Kieltämättä paluumatkalla Lempäälään mietin, että miksi juuri tänään on täysikuu?
Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.
Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.
Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa.
Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.
Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.
Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.
Olen nähnyt Jukka Nousiaisen aika monta kertaa livenä. Enkä muista yhtäkään huonoa keikkaa. Tämä helatorstaiaaton keikka ei tuonut poikkeusta.
Nousiainen kera erinomaisen bändin soitti uuden Matkalla Kotiin (22) albumin kokonaisuudessaan läpi. Levyn biiseistä olen kuullut suurimman osan jo aiemmin keikalla. Levyn piti tulla jo parisen vuotta sitten, mutta ilmeisesti korona sotki aika pahasti suunnitelmat. No nyt levy on ulkona ja se ei ole mikään huono levy.
Keikalla Jukan ja Kumppaneiden yhteistyö toimi saumattomasti, liki telepaattisesti. Rock-Siltasen steel-kitara koristi kokonaisuutta hienosti, Sini Suvannon herkkä rumputatsi kuljetti karavaania hienosti eteenpäin, Matti Pellonpään maalaisserkulta näyttävä Kalevi Suopursu hehkui hyväntuulisuutta ja ysärin lenkkariestetiikkaa ja koko poppoon stemmalaulu hiveli korvia. Itse maestro Nousiainen kuritti keppiä kuin Neil Young konsanaan, mutta esikuvaansa herkemmällä ja tarkemmalla tatsilla.
Parhaita vetoja olivat: Supermies Wonderboy, Siipirikko, Syntyä Rokkaamaan, Yhteensulautuneet Sydämet. Keikalla kuultu levyttämätön kappale nimeltään Tänään piti sisällään vahvoja The Band-vaikutteita, biisi joka ilmeisesti oli tyrkyllä uudelle levylle. Encoreina kuultiin vanhaa Jukkaa, kuten kappaleet Lonely Rider, Jukan Tehdas, Suuret Unelmat ja ehkei ihan paras versio edellisen levyn Ei enää kylmää eikä pimeää (18) nimikappaleesta.
Tavallaan haluaisin kertoa tästä keikasta paljon enemmän, hehkuttaa sen hyvyyttä, mutta jollain tapaa keikka vain täytti tyhjän tilan minussa. Livenälkäni tyydyttyi.
Ostin keikalta uuden levyn kasettina. Vinyyliä saa odottaa vielä syksyyn asti. Jaksan kyllä odottaa.
Kaikesta huolimatta, vaikka jossain rajojen toisella puolen myllää sodan hirveät voimat, nuo surkeat ja lohduttomat asiat. Se lannistaa, mutta se ei saa lannistaa liikaa, sillä on muutakin elämää, kuten musiikki, joka aina lohduttaa. Minua ainakin.
Erityisesti tänä keväänä uutta suomalaista musiikkia tulvii vähän joka luukusta. Koronakurimus näyttää olevan selätetty ja artistit julkaisevat kilvan uusia levyjä. Mitä herkkuja onkaan tulossa (ja on tullut)?
Amuri: Ettei kukaan enää tuntisi pimeää. Otsikkoa ja soittajia myöten sukulaismusaa Jukka Nousiaisen neljän vuoden takaiselle levylle: Ei enää kylmää eikä pimeää (18). Amuri on aikalailla sama kuin Nousiaisen Kumppanit-bändi, mutta ilman Jukkaa. Biiseistä vastaavat Mikko Siltanen ja Kalevi Suopursu, joista jälkimmäinen vetää tällä kertaa hivenen pitemmän korren. Suopursun kappaleet: Hattupäinen mies, Joensuu, Tää tunne on tärkeä jäävät paremmin otsalohkoon soimaan kuin Siltasen vastaavat. Tosin Siltasen Ampiaiskesä toimii myös erittäin hyvin ja tuo mieleen marginaaliin jääneen suomirokin tekijäbändin, nimittäin Los Jacopabloksen. Siltasen pehmeä ääni, tunnelmalliset lyriikat ja melodiataju ovat lähellä Jacopaavojen Pekka Töyryn vastaavaa.
Antti Autio: Kaikki taloo huojuu. Kahdella edellisellä levyllä suomirockin ykköskaartiin hiipinyt Antti Autio on lyömässä todellisen ässän pöytään. Näin uskallan väittää. Uusi levy ilmestyy huomenna. Vinyylivaraus levykauppaan on jo tehty. Yksi pilottibiiseistä Kaikki on hyvin kertoo tästä ajasta, luomishetkellä tietämättään että tällainen aika olisi tulossa.
Knipi: Valoilmiöitä. Knipin kakkosalbumia on hierottu huolella koronasulkujen aikana. Huolellista ja melodista, hyvin toiveikaista. Iskusävelmiä on paljon, mutta levy kaipaa tummempaa virtaa, kaikki on jotenkin liian hyvin. Tiettävästi Knipi jätti tietoisesti levyltä pois ne masentavimmat biisit. Ei olisi jättänyt.
A.Takalo: 20:21. Takavalot yhtyeestä tunnettu kouvolalaisartisti julkaisi alkuvuodesta tämän syvän ja sympaattisen sooloalbumin. Levyä ei ole taidettu vielä arvioida missään musiikkimediassa tai lehdessä. Harmi, sillä kyseessä on varsin pätevä levy. Tältä levyltä löytyy sitä peräänkuuluttamaani "synkkyyttä". Aloituskappaleessa Paremmat ajat sukelletaan heti syvään päätyyn: "Ei mulla ole syytä miksi herätä aamuisin, ei ole mitään niin tärkeää" "Minusta jälkeen jää ongelmajätettä" Varsin rehellinen ja syväluotaava biisi, joka kääntyy lopussa toiveikkuuden puolelle. "Elän itseäni varten, on paremmat ajat vielä edessä" A.Takalo on kätketty helmi Suomen musakentässä. Suosittelen tutustumaan. Levyä ei taida saada muuta kuin kasettina. Sellaisen ostin itselleni toissapäivänä.
Neljä Ruusua: 1000X. Että sen tuhannen kerran. Noh, taitaa olla kahdennentoista kerran vai kuinka mones Neljä Ruusua levy onkaan kyseessä? Tunnistettavaa, muotovaliota ja nostalgista. Voisin mennä keikalle. Biisi 80-luvulla kertoo olennaisen. Muuta en tarvitse.
Muuan Mies: Pari paskaa biisiä. Jälleen ollaan erinomaisen albumitittelin äärellä. Herranjestas sentään, tuon paremmin ei voisi asiaa ilmaista, paitsi epäilen levyn pitävän sisällään myös hyviä biisejä. Timppa-kappale löytyy jo suoratoistosta. Hieno biisi, joka taitaa kertoa Timppa-nimisestä autosta? Muuan Miehen debyyttialbumi julkaistiin jo vuonna 2009. Vasta nyt havahduin ja huomasin kuinka hieno artisti tässäkin on kyseessä. Levy julkaistaan aprillipäivänä, kasettina ja cd:nä. Vinyylin vuoro on elokuussa. Kasettikauppoja on pian tiedossa.
Rosita Luu: Maaginen elävä. Tuoreempi ja hypetetympi artisti. Itselleni ei ole kovin tuttu. Levyn nimikappale svengaa kyllä vastustamattomasti. Nähdäkseni Rosita Luu on kameleonttimainen artisti, jolla ei ole pysyvää identiteettiä, vaan se vaihtuu tarpeen mukaan. Todella mielenkiintoista kamaa. Otetaan tehokuunteluun.
Huora: Älä luovuta. Joskus vastustelen bändiä nimen perusteella loputtomiin. Tämän henkilökohtaisen bännini ovat saaneet kokea Lasten Hautausmaa ja Huora. Kaksi erittäin vastenmielistä bändin nimeä. Mutta myös kaksi erittäin hyvää bändiä. Huoran solisti Anni Lötjönen antaa palaa täydellä teholla. Vakuuttavaa ja tarttuvaa, kuin suomenkielistä Therapya. Tykkäisinköhän?
Rohkeat kuvat: Ei se ahdista meitä. Mutta kyllä tämä aika ahdistaa, varsinkin nyt, teitäkin? Rohkeat kuvat on melko tuore pop/rock-bändi. Kyseessä on bändin toinen albumi. Nyt ollaan pienehkön (mielellään ison) läpimurron äärellä. Tällaisella virkeälle musiikillisille muodolle on tarvetta. Harkitsen albumikauppoja. Tuoretta muovia löytyy jo kaupoista.
Mitä muuta on odotettavissa keväällä tai myöhemmin tämä vuonna:
Jukka Nousiainen & Kumppanit: Matkalla kotiin. Nousiaisen edellisestä on kulunut kesällä neljä vuotta. Kyllä aika rientää. Huolella (ja tuskalla?) hierottu Matkalla Kotiin ilmestyy toukokuussa.
22 Pistepirkko: Kind Hearts Have a Run Run. On ilmeisesti uuden Pirkko-levyn nimi. Riehakas nimi-instrumentaali on jo julkaistu sekä tummasävyinen Snakecharmer. Lupa on taas odottaa...ties mitä. Edellisestä pirkko-levystä Lime Green Delorean (11) on jo 11 vuotta.
Samae Koskinen. Samaen uusi on purkissa. Milloin se julkaistaan?
Loppuun nostalginen video kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Mainitsemani (Amuriin vertaamani) Los Jacopablos - yhtye. Todellista peltorokkia:
Tässä myös spotikkalistallinen uutukaisia suomalaisia:
Vuosi 2020 ei ollut musiikinkaan rintamalla mitään ilotulitusta. Kun korona ja keikat peruuntuivat, niin lähti samalla leipä aika monelta muusikolta. Se myös osoitti hyvin tarkkaan sen, että muusikot ovat nimenomaan keikkailun varassa. Jopa vanhat elitistiset rokkipapatkin olivat hätää kärsimässä, kuten legendaarinen David Crosby joutui alkuvuodesta myymään asuntonsa keikkojensa perumisen vuoksi. Se ei tullut selväksi, että millaisesta mansionista oli kyse, tuskin mikään rivitalo-osake.
Sana levynmyynti voi jo kuulostaa nuoremman polven korvassa omituiselta. Miks niitä pitää myydä ku kaikki on tuolla netissä? Niin, mutta kun levynmyynnillä moni oikeasti elätti itsensä...ööh, ehkä 80-luvulla. Tähän eivät artistit voineet nojata koronatuskissaan, eivätkä striimaustuloihin, joka on ihan naurettavan pientä. Striimaus voisi olla progressiivista, että jo vähäisestä soittomäärästä saisi tuloja, ja kun määrät nousee miljooniin, niin sitten tulot alkaa pieneneen. Näin kaikki marginaaliset nimetkin saisivat jonkinlaista alkupääomaa taiteelleen. Mutta tällaisen järkevän "progressiivisen" systeemin luominen voi olla aika mahdoton haaste. Esim. tuhannen soittokerran rikkotumisesta sais tuhat euroa. Seuraavan kerran sais kymppitonnissa enemmän hilloa, ehkei ihan kymppitonnia, mutta jotain muuta kuin perusstriimikorvauksen.
Kun keikat lähtivät alta kevätalvella, niin seurasi lyhyt, mutta puuduttava(anteeksi asenteeni) striimikeikkojen aika. Alkuun seurasin muutamia striimikeikkoja, kuten paria Jukka Nousiaisen hyvin tunteisiin vetoavaa keikkaa. Parin kaljan humalassa luurit päässä sohvalla pääsin hetkeksi jonnekin, mutta en sinne pääkallopaikalle, livenä ja lihana artistin eteen ja artisti minun eteen. Näkö- ja kuuloaisti eivät yksinkertaisesti riitä täyden live-elämyksen saamiseen. Mutta eipä silti, olihan tuo parempaa kuin ei mitään.
Kesä tuli ja vapautti hieman meininkejä. Livekeikat palautuivat varovaisesti, mutta eivät kesäfestarit, paitsi Jyväskylän vauhtiajot jossa turvavälit unohtuivat komeasti. Tilaisuus saikin valtakunnallista sapiskaa osakseen, mutta oliko se koronatartuntojen kannalta merkittävä paikka? Kesällä tais olla virus enemmän lepotilassa...tai laajempi koronatestaushan aloitettiin vasta loppukesästä.
Itse kävin korona-aikana yhdellä keikalla, syyskuussa katsomassa 22 Pistepirkkoa. Se on todella vähän, ottaen huomioon, että vuosittain tulee käytyä useilla festareilla sekä runsaasti klubikeikoilla. Voisi todeta, että saithan poika käydä! Eiköhän se nyt riitä! Osta keinutuoli ja muistele rokkaavaa nuoruuttasi. Ostan ehkä keinutuolin, mutta ei se riitä. Haluan lisää live-elämyksiä ja musiikista haltioitumista. Se jos mikään on parasta lääkettä sielulle ja mielelle.
Uusia levyjulkaisuja tuli kautta vuoden melkein entiseen malliin, ellei jopa enemmän. Tämän vuoden best of - listoja on julkaistu jo monissa musalehdissä ja Bob Dylanin Rough and Rowdy Ways on melkein kaikkialla ykkösenä. Mitä tähän nyt sanoisi. Eihän se mitään korvakarkkia ole. Taiteellisesti asiantuntevaa kähinää, johon me iäkkäät rokinkuuntelijat mielellään tartumme ja kunnioitamme. Soitin Dylanin uutta lapsille autossa. Meni kyllä tunnelma aika vaisuksi, vaihdoin levyn parin biisin jälkeen reippaampaa Poguesiin. Jo mieli taas piristyi. Älkää käsittäkö tätä väärin, sillä arvostan kyllä Dylanin uutta, etenkin sen huimaa lopetuskappaletta Murder Must Foul. Se on vuoden isoin ja merkittävin rockeepos. Mutta, mikä on rokin merkitys nykyisin? Onko ne niitä sota-ajan lauluja, joita isäni soitti taukoamatta auton kasettimankassa. Vanhaa, vanhaa aikaa.
Ei nyt sentään näin. Virkeää ja vilkasta rokkiplättyä puskee alati eetteriin, mutta omat naavaiset korvat eivät niitä enää kerkee rekisteröimään. Kyllähän viime vuonna tuli ulos monta sykähdyttävää plättyä, sekä näiltä vanhoilta valtion miehiltä, että nuoremmilta tekijöiltä.
Uudelta vuodelta odotan livekeikkojen kunnollista vapautumista ja Rolling Stonesien uutta studioalbumia. Jos nämä kaksi asiaa tapahtuu, niin olen ikionnellinen. Jos toinen näistä vain tapahtuu, niin sekin on hyvä.
Nyt haukahdan kaikille blogini seuraajille: Hyvää ja rokkaavaa uutta vuotta 2021.
Loppuun yksi viime vuoden löydöistäni, yksi kateissa ollut karvanaama:
Tässäpä varsin outo äänite, Jukka Nousiaisen uutuus: Jukka Nousiainen(16), joka on julkaistu pelkästään kasettina. Nousiaisen tapauksessa tässä ei ole mitään outoa, sillä artistin back-kataloogista löytyy useita pienen painoksen kasettijulkaisuja.
Ensi reaktio kasetista on se, että ompas lämpimän tuhnuiset soundit. Tavallaan tämä oli tiedossakin, koska Nousiainen selvästi arvostaa tällaista lo-fi-estetiikkaa, jossa soitannon, tuotannon, sovituksen ja esityksen
rosoisuus on tietoista ja
selkeä tyylillinen valinta. Kysymys kuuluukin, että saako äänitteestä tarvittavaa nautintoa näistä tuotannollisista ratkaisuista huolimatta?
Ensimmäiset kuuntelukerrat toivat mieleen Neil Youngin nuotiolla, itseasiassa mietin, että mistä ihmeestä kappaleen Kohti Kaukaista Tähteä hyvin tutunkuulinen sointukuvio on oikein napattu? Niiloltapa hyvinkin, nimittäin Freedom(89) albumin kakkosbiisistä Crime In The City. Epäilen, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen lainaus. Sattumaa kenties?
Kasetilla on kahdeksan melko pitkää kappaletta, joista edellä mainittu Kohti Kaukaista Tähteä edustaa parhaimmistoa. Myös kappaleet Lonely Rider, Pitkää Heinää ja levyn lopettava Rypäleet On Kerättävä Maailmalta jäävät mieleen hienoina veisuna...ja eivätkä ne neljä muutakaan biisiä huonolta kuulosta.
Olen kuunnellut kasettia viikon ajan useita kertoja päivässä, sekä stereoiteni ns. paremmalla kasettidekillä, että työhuoneeni kulahtaneella vanhalla Panasonicin dekillä. Ei se soundi siitä paremmaksi tai pahemmaksi muutu. Samaan aikaan ihmettelen ja kunnioitan tätä ratkaisua, julkaista tämmöinen rososoundinen kasetti, eikä mitään muuta ääniteformaattia. Totuus lienee se, että keväämmällä levy ilmestyy ainakin vinyylinä, kenties cd:näkin. Vaan onko soundi samanlainen näissäkin äänitteissä, haluaisiko artisti ns. tuotetumpaa ääntä? Epäilen.
Näistä soundillista mietinnöistä huolimatta voin todeta, että levy on biisillisesti vankkaa tekoa. Itse biisi ratkaisee, jos se on tarpeeksi hyvä, niin ei soundilla ole paljon väliä. Tämän kasetin suhteen olen jo aiemmmin todennut, että kyseessä on tosiaankin vahva nippu hyviä biisejä, ellei jopa klassikkosellaisia. Epäilen myös, että kaikkea kasetin musiikillista laatua en ole osannut vielä sanallistaa. Hurmokselliset sanani jäävät vielä ilmaan.
Eniten tällä hetkellä polttelee päästä Nousiaisen keikalle ja kuulla nämä oivat uudet laulut livenä. Olisiko tämä jopa ovela suunnitelma saada kuulija keikalle, kun kasetin kautta ei saada koko dynamiikkaa kuuluville, niin kuulija on pakotettu tulemaan keikalle tsekkaamaan tilanne.
Niin, jotta kuulisit tätä musiikkia, sinun on etsittävä se jostain. Ei youtube- ja spotikkalinkkiä tällä kertaa.
Erityisen vanha Maxell-kasetti vuodelta
1989 ilman kappalelistaa. Hyvin tuhnuinen soundi, kyseessä on
huonolaatuinen kasetti joka on lojunut vuosikausia ulkovarastossa
muovikassin pohjalla. Onko tässä kasetissa enää mitään, onko
tässä henkeä, onko dynamiikkaa, onko Musiikkia?
On musiikkia. Se viehättää, vaikka
kappaleet ovat niitä ilmeisiä. Mutta se tuhnuisuus, se lämpö, se
nuoruus, ne rockradion harvat ohjelmat, miten suurella tunteella ja
ajatuksella nämä veisut on tähän kerätty. Simple Mindsia, Dire
Straitsia, Animalsia, Fine Young Cannibalsia…ja yksi kaunis balladi
jota en tunnista, en esittäjää, en nimeä. Mikä erityislaatuinen
mysteeri, että vielä löytyy tällaisia hautautuneita helmiä.
Outoa. Miksi kuuntelen huonolaatuista
kasettia ja sen ilmeisiä biisejä kun musiikin digitaalinen taivas
retkottaa avoimena edessäni. Siksi juuri koska näissä kaseteissa
olen minä, se nuori hapuileva teinipoika joka haki musiikin kautta
väylää maailmaan, sormi hikisenä vanhan Philips-mankan
rec-nappulalla. Se oli tärkeää silloin, se on edelleen tärkeää,
se on kirkkainta nostalgiaani. Tosin voiko nostalgia olla koskaan
kirkasta, ehkä vähän sumuista ja sameaa, valtava tunnejöötti
joka kierähtelee rintakehässäni.
Uuh, seuraavaksi Maxell tarjoaa
yllättävän cover-version Rollareiden Stupid Girl-kappaleesta. Tämä
oli jokin suomalainen artisti, kenties BigBoy? Olikohan? Oli se.
Nykyisin tästä Big Boyn sinkusta joutuu pulittamaan 20 euroa.
Mielenkiintoinen kasetti joka jatkuu suomiosastolla: Pelle Miljoona.
En tunnista biisin nimeä, tunnistan sittenkin: Euroopan Valot. Levy
on Rakkaudesta Elämään(81). Liian vähän olen Pelleä kuunnellut
elämäni aikana. Kasetti loppuu kömpelösti tekemääni medleyhin:
Jimmy Pagea, Allmania, Bandia, Elvis Costelloa, Aerosmithiä, Keith
Richarsia ja Lynnäreitä.
Ei tässä kaikki kaseteista. Alkuviikosta osti Jukka Nousiaisen uuden kasetin: Jukka Nousiainen(16). Kyllä vain. Ihka uuden kasetin. Tässä tuotoksessa on se hauska puoli, että Nousiaisen uutta levyä ei ole toistaiseksi julkaistu missään muussa muodossa.
En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.
Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.
Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.
Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.
Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.
Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.
Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:
