Samae Koskinen. O'Connell's. Tampere. 7.12.2024.

Edellisen kerran näin Samae Koskisen keikalla peräti kahdeksan vuotta sitten. Tästä vahvasta ja tasalaatuisesta keikasta postasin seuraavasti: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/05/samae-koskinen-telakka-tampere-1352016.html

Tuolloin albumi Henkilökohtainen ennätys (15) oli kuumaa valuuttaa ja edelleenkin se on Samaen tuotannon kärkialbumeja. Tätä seurannut Hillitön elämä (17) taisi saada heikommat arviot ja pitkään uskoin kriitikon sanoihin. Nyt kuunneltuna levy vaikuttaa edeltäjäänsä yritteliäämmältä, monipuolisemmalta ja paremmin tuotetulta. Maidstone (19) oli akustishenkinen levy ja pitää sisällään useita laadukkaita kappaleita kuten rivien välistä Sipilän hallitusta roimiva Kaikki on perseestä (paitsi sä) ja tällä O'Connellsin keikan encorena kuultu herkkä: Kukaan miestä ei oo täällä liian pitkään.

Keväällä ilmestynyt albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin (24) sai kohtuullisesti palstatilaa julkaisuhetkellään. Kyseessä on puhtaasti protestialbumi, jossa Samae varsin suorasanaisesti kritisoi yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa vahvasti poliittisesti kantaa. Tuolta levyltä keikallakin soitetut kappaleet Nyt on normaalia olla natsi ja etenkin Haistakaa persettä olivat yleisön mieleen. Voi tietenkin todeta, että keikkayleisökin oli poliittisen puolensa valinnut.

Uuden levyn protestihenkiset kappaleet taltioivat hyvin ajankuvaa, mutta toisaalta mietin niiden kestävyyttä, että lauletaanko näitä lauluja vielä vuosien jälkeen? Tavallaan toivetilahan on, että niitä ei laulettaisi enää, vaan maailman tilanne olisi muuttunut humaanimmaksi ja pientä ihmistä puolustavammaksi. Samaen musiikin toinen puoli on arjen pienistä asioista kertovat toiveikkaat kappaleet, kuten keikan aloittanut upea Keltaista ja loppupuolella kuultu instant-klassikko Hyvä päivä. Tätä positiivisempaa puolta kuultiin varsin laajalti keikan aikana. Olin liki täysin unohtanut keikalla kuullun Samaen joulubiisin, omaperäisesti nimetyn: Hyvää joulua kappaleen. Kerta kaikkiaan ehjä ja sydämeenkäypä kappale, joka saisi soida radiossa näinä päivinä. Ehkä se soikin?

Samaen tunnin ja kymmenen minuutin mittaiseen soolokeikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Se mitä kahdeksan vuotta sitten toivoin Telakan keikalta, oli huumori, nyt tätä huumoria riitti lennokkaiden välispiikkien muodossa. Samae oli entistä rennompi ja satojen soolokeikkojen varmuus näkyi ja kuului esiintymisessä. Keikalla kuultu ihan uusi kappale Laulu kaikille meille jatkaa vahvojen Samae-veisujen linjaa ja voi(si) olla hyvä silta seuraavaan albumiin. 

Samuli Laiho, O'Connells, Tampere. 3.10.2014

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, en ole siis kertomassa 2000-luvun suurimmasta suomirockin kyynikosta Samuli Putrosta, vaan vielä pitemmän tien kulkeneesta Samuli Laihosta. Tällä nimellä tässä ajassa jäänee helposti unholaan, kun näitä julkisuuden Samuleita on muitakin.

Laihon Samuli aloitti musiikillisen uransa jo 1980-luvun loppupuolella Hearthill-bändin kitaristina. Hearthill julkaisi vuosina 1988-1992 viisi väkivahvaa albumia. Ensimmäisen soololevynsä Laiho julkaisi vuonna 1994. Tuolta Samuli Laiho(94) nimeä kantaneelta levyltä parhaiten jäi yleisön mieliin pieni radiohitti Maria. Esikoisalbumin jälkeen kului vuosia teatterimusiikin parissa, Ismo Alanko Säätiön kitaristina ja osana mainiota Soul Tattoo bändiä vuosina 2004-2008.

Laihon toinen sooloalbumi Aamut(14) sai päivänvalon viime kesänä. Kaikin puolin mallikelpoinen ja hyvillä biiseillä ladattu Aamut(14) lienee pudonnut tähän tyypilliseen uuden suomimusan mustaan aukkoon, levy saadaan nippa nappa julkaistua, mutta myynti jää minimiin. Olen itse kuunnellut jonkin aikaa Laihon uusinta Spotifyn kautta ja enkä pidä sitä lainkaan huonona albumina. Aamut häviää esikoisalbumin rajoja rikkovalle nuoruuden energialle, mutta tuo aimo annoksen  elämänkokemusta mukanaan. Kappaleet Muinainen Laulu, Pellavapää, Rämä Tyttö, Aamut ym. ovat yksinkertaisesti vain hyviä, perinteisiä suomirockbiisejä. Jos vertailukohdaksi otetaan kaima Putro, niin huomattavasti helpommin viihdyn Laihon musiikillisissa maisemissa, jotka ovat mielestäni uskottavampia ja aikuisempia kuin Putron vastaavat.

Pääsin eilen todistaman Samuli Laihon Tampereen keikkaa irkkubaari O'Connelssiin. Pääsymaksuton keikka tarjosi varsin verratonta musiikillista kyytiä. Uuden levyn sävykkäitä biisejä täydensivät muutamat otot Laihon eka soololta, yksi uusi biisi ja mainio J.Karjalainen-cover Hölmö Nuori Sydän. Aivan uusi biisi Takarivin Goottityttö edusti keikan popimpaa puolta, kun taas viimeisenä encorena kuultu uudelta levyltä löytymätön Vaahteranlehti oli syksyisessä koskettavuudessaan varsin tanakkaa ja silmäkulmia kostuttavaa tavaraa.

Keikka oli tiivis ja kaikin puolin onnistunut. Laihon mutkaton lavatyöskentely kitaran ja mikin varressa oli miellyttävää seurattavaa. Pystyi helposti toteamaan, että Laiho on tehnyt näitä musiikillisia hommia jo pitkän tovin, sen verran ammattitaitoista oli meininki. Bändistä löytyi Laihon lisäksi vielä basisti, rumpali ja Hearthillista tuttu viulisti Ufo Mustonen. Keikan jälkeen pääsin vaihtamaan muutaman sanan itse artistin kanssa. Sympaattinen Laiho kertoi, että seuraavana olisi vuorossa popimpi sooloalbumi. Biisejä on jo tehty, mutta levyä saanee vielä odottaa vuoden ellei kaksi!?

Loppuun levyiltä löytymätön biisi, ehkä vuodelta 1995 tai 1996. Käsittääkseni tämän biisin piti enteillä Laihon kakkosalbumia vuonna 1996, joka ei koskaan ilmestynyt.

Toukokuun alun livepläjäys: Gim Kordon ja Risto.

Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.

Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.

Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.

Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.

Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.

Cry Bar - O'Connell's, Tampere 12.8.2011

Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?

Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.

Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.

Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.

Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.

Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.