Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:

Niilon Kesämyrsky - Neil Young + Promise of The Real. Hartwall Arena. 3.7.2016.

Ensinnäkin, onko kolmen tunnin maratonkeikat kaiken kaikkiaan vähän liioittelua? Useimmiten näiden pitkien keikkojen takana on rokin legendat, 70-kymppiset artistit, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi tyytyä lyhyempiin ja säädyllisimpiin keikkoihin. Springsteen tekee tätä, Paul McCartney tekee, Leornard Cohen muutama vuosi sitten ja myös tämän illan artisti: Neil Young bändinsä The Promise of The Realin kanssa. Mikä tolkku tässä on? Tarvitseeko soittaa kolmea tuntia ellei ylikin? Tietenkin Neil Youngin tuotanto on niin laaja, että soitettavaa kyllä löytyy. Mutta entä yleisö? Käsi sydämellä, nautitko sinä kolmen tunnin rokkikeikoista, joissa jalat ja hartiat puutuvat, erilaiset luonnolliset fyysiset tarpeet riivaavat? Minä en nauti, jos en pääse liikkumaan, jos en ole varustautunut hyvin, eli olen syönyt huonosti, juonut vähän liikaa, että mietin sopivaa hetkeä livahtaa vessaan ja menettää samalla erinomainen permantopaikka. Miten Neil, Paul, Bruce ja muut luulette, että vahvasti keski-ikäinen yleisönne kestää näitä tolkuttomia keikkajöötejä. Naurettavaa puhetta, tottakai me kestetään, jos artisti kestää ja on tässä ja nyt tekemässä parasta osaamistaan.


Neil teki sitä parhaiten osasi. Oli omien biisiensä läsnäoleva, liki taianomainen tulkki. Keikka alkoi biisillä After The Goldrush, jota seurasi ikihitti Heart Of Gold. Neil oli heti hämmästyttävän läsnä, laulu kulki väkevänä ja huuliharppu vongahteli voimallisesti. Oli suorastaan ainutlaatuista todistaa tämän 70-vuotiaan tervaskannon voimakasta musiikillista kosketusta. Neljäkymmentä, pian viisikymmentä vuotta vanhat kappaleet soivat vahvoina ja tuoreina tässä illassa. Alun viiden biisin akustinen setti päättyi hartaaseen, Neilin polkuharmoonilla säestettyyn kappaleeseen: Mother Earth(Natural Anthem). Tämä oli keikan alkupuolen ylivoimainen kohokohta. Neil lauloi biisin hyvin herkällä otteella ja se oli kuin rukous Äiti maalle.

Maagisen akustisen setin jälkeen lavalle tuli Neilin taustabändi: Promise of The Real. Selkeästi Neiliä nuoremmista muusikoista koostunut taustabändi osoittautui illan aikana varsin päteväksi tapaukseksi, aivan kuin tarkemmaksi ja energisemmäksi versioksi Crazy Horsesta. Neil ajautui illan aikana Promise of The Realin kanssa miltei samanlaisiin kitaramyrskyihin ja jumituksiin kuin Crazy Horsen kanssa. Tosin Crazy Horsen Kaisaniemen keikalla( http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young) Horsen kitaramyrskyt olivat vielä pitempiä ja eeppisempiä kuin Promise of The Realin kanssa tehdyt särinät ja suhinat. Toisaalta Crazy Horse taustabändinä on ihan oma tapauksensa ja vertailua näiden bändien välillä ei ehkä kannata edes tehdä.


Bändin tullessa lavalle Neil jatkoi vielä kantrivoittoisilla linjoilla. Itseäni ilahduttivat suuresti Harvest Moonin(92) hieman harvinaisemmat kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend. Näitä seurasi monia hyviä kantrahtivia Neil-biisejä, kuten Hold Back the Tears, Human Highway ja todella koskettavasti esitetty: Old Man. Tämän jälkeen sähkö ja sähkökitara alkoi tulla enemmän keskiöön. Harvestin(72) Words - biisi räjähteli hienolla tavalla, On The Beachin(74) Walk On biisistä kuultiin todella tiukka versio, olisiko ollut jopa levyversiota parempi? Alabama maistui ehkä lievästi välipalalta minun korviini, vaikkakin bändin ja ennen kaikkea Neilin intensiteetti ja läsnäolo piti koko keikan ajan. Missään kohtaa se ei päässyt herpaantumaan. Työtä tehtiin koko ajan vahvalla läsnäololla. Ainut kysymysmerkki oli kitaroiden alati kasvava osuus, oliko keikalla kuitenkin vähän(tai huomattavasti) liikaa kitarointia? Down By The Riverillä eeppinen kitarointi tuntui löytävän paikkansa, koska aina palattiin vahvaan kertosäkeeseen jossa rumpalit iskut olivat kuin pistoolinlaukauksia: "down by the river, i shoot my baby". Sen sijaan aika keskinkertaisessa kappaleessa Country Home kitarat surrasivat ehkä tarpeettomankin pitkään.


Olisko keikan voinut editoida kahden tai kahden ja puolen tunnin mittaiseksi? Tavallaan kyllä. tällöin keikan jälkivaikutus olisi voinut olla tehokkaampi. Toisaalta tällainen kolmen tunnin setti vähän harvinaisine biisivalintoineen oli monen fanin märkäuni. Lukeudun itse tähän kastiin, vaikkakin jalat ja hartiat meinasivat puutua useaan otteeseen.

Oli hienoa, että Neil soitti uuden levyn kappaleita vasta keikan lopussa. Melkein kiusallisesti kantaaottavan Monsanto Years(15) albumin ekologinen nimikappale Monsanto Years, herkkä Wolf Woon sekä uudelta Earth(16) livelevyltä löytyvä aiemmin julkaisematon Seed Justice soitettiin juuri ennen encoreita. Monsanto Years kappale päättyi hienoon jazz-henkiseen äänikollaasiin, jossa soittajat Neilin johdolla vapauttivat instumenteistään erilaisia äänteitä, sointuja ja riitasointuja. Tämä äänikollaasi kasvoi liki hurmoksellisiin mittasuhteisiin. Varsinkin hyvältä permantopaikalta nähtynä ja kuultuna tämä loppuylevöitys teki suuren vaikutuksen.


Lopussa vapautetiin vielä kitarat: Love and Only Love ja encoret: Cinnamon Girl sekä When You Dance, I Can Really Love paketoivat tämän keikan surisevaan loppuun. Hampaankoloon jäi vielä My My, Hey Hey ja Rockin'In The Free World. Ehkä ensi kerralla? Jos sellainen vielä tulee. Monien oletusten mukaan tämä saattaa olla Neilin viimeisimpiä, ellei viimeinen Suomen keikka. Tähän nähden Neil tarjoili tällä keikalla hyvin 70-lukulaisen biisikattauksen. Neil oli vielä täysin voimissaan, vaikka ulkoisesti hän ei näyttänyt tippaakaan alle 70-vuotiaalta. Neilin jo viisikymmentä vuotta jatkunut musiikillinen missio on edelleen hienossa myöhempien aikojen kukassaan. Välillä mietin, että onko Neilin pakonomainen särökitarointi ja vellominen sähköisten soitinten myrskyssä jonkinlaista yhteyden etsimistä, voimakasta Äiti maan ääntä, olemista kanavana hirmuisille luontovoimille, jotka sähkökitara ukkosenjohdattimen lailla vapauttaa. Ainakin mielikuvana tämä on kiehtova ajatus.


http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young