Gilbert O'Sullivan - A Stranger In My Own Back Yard

Olen viimeaikoina viehättynyt 70-luvun easylistening-tunnelmista, harmittomista ja hyväntuulisista kantrirokahtavista laulajista. Blogissani olen nostanut esille hieman tuntemattomampia nimiä kuten Dan Fogelberg, Neil Sedaka ja James Taylor, tyylikästä, lyyristä, läpikuultavan karismaattista, mutta ei kovin mieleenpainuvaa. Näiden lisäksi levylautaselle on eksynyt myös John Denver ja Glenn Campbell. Kaikki näistä ovat tehneet väkevän suoran levyjä aina 60-luvun lopulta läpi 70-luvun parhaimmissa tapauksissa melkein uudelle vuosituhannelle asti.

Niin, kuinka väkevää musiikkia tämä onkaan. Myyntitilastojen perusteella kansa on ainakin tykännyt, sekä rapakon tuolla ja täällä puolella. Itselleni esimerkiksi John Denver on ollut mitäänsanomattomassa kantrirock-ilmaisussaan valtava pettymys. Levyjä on paljon, hittejäkin, mutta kokonaisen levyn läpi soittaminen saa aikaan kohtuullisen oksennusreaktion, liian nättiä, liian imelää, mitäänsanomatonta.
Sen sijaan kohtuullisen yliarvostettu Glen Campbell saa puhtaat paperit. Campbellin kantrirockissa on samaan aikaan sielua ja ilmaisun helppoutta, joka esim. Denveriltä puuttuu. Itseni yllätti sellainen yksityiskohta, että Campbell ei ole itse juurikaan tehnyt biisejä levyilleen, vaan ne ovat tulleet melkein aina muilta säveltäjiltä. Eivät edes Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman ole Campbellin käsialaa.

Nämä ns. "helpon musiikin" lätyt ottavat vallan aina uudestaan levysoittimessani, etenkin viikonloppuisin. Tämän harmittoman parven uusimpana löytönä on Gilbert O'Sullivan (s.1946), irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka ansioluettelosta löytyy 19 studioalbumia ja joista viimeisin simppelisti nimetty Gilbert O'Sullivan(18) on parin viikon takaa. Sullivanin levyt ovat juuri sitä alennuslaarien täytettä, joka ei tahdo kelvata enää kellekään. Etenkin Sullivanin toinen albumi: Back to Front(72) tulee alati vastaan kirppareiden pohjalaareissa.

Vaan onko Sullivanin musiikki kestänyt aikaa? Alone Again (Naturally) ja pari muuta Sullivanin isoa hittiä olivat tunnettuja Suomessa 70-luvun alussa. Sullivania ovat coveroineet muun muassa Danny, Fredi ja Kai Hyttinen. Kieltämättä Sullivanissa on samaa mitäänsanomattomuuden auraa kuin vaikka em. John Denverissä ja Neil Sedakassa. Musiikki soljuu kivasti, moitteettomasti, biisitkin ovat kivoja, jopa tarttuvia. Paljon tulee mieleen Paul McCartney, mutta tässä on jotain enemmänkin.

Back To Front(72) on aiheuttanut minussa myönteistä päännyökytystä, kyllähän tää joo on ihan hyvää, mutta... Sullivanin neljäs albumi: A Stranger In My Own Back Yard(74) tuli uusimpana levylautasellani. Kyseessä on kansitaidetta myöten mehevä ja kokonaisvaltainen levy. Kansi on kuin paksu kirja jonka sivuja voi oikeasti avata, eli tässä tapauksessa kolmea kansipahvisivua. Sivut laajenevat ulospäin ja luovat levynkanteen kirjamaisen illuusion. Hauska 70-luvun levynkansitaiteen ilmentymä.



Biisit seuraavat toisiaan melkein katkeamattomasti, kuin kyseellä olisi teema-albumi. A Woman's Place, It's so Easy to be Sad ja vaikkapa barokkimaisen tarttuva Victor E ovat yhtälailla kaikki merkittävän kuuloisia kappaleita. Laulut ovat kauttaaltaan hyvin vaivattomia ja niistä välittyy merkityksellisyyden tunnetta. Ohuella tuntumalla lyriikoissa on myös hieman keskivertoa enemmän sisältöä. Tosin A Woman's Place lyriikan sanoma ei kestä nykypäivää tai siitä ei ota selvää onko se ironiaa vai aito kannanotto siihen, että naisen paikka on Gilbertin mielestä oikeasti kotona? Epäilen, että se on ironiaa. Mutta en anna yhden lyriikan himmentää nupulla olevaa kiinnostusta Sullivanin musiikkia kohtaan.

Luodaan lopuksi vielä katsaus Gilbertin uran alkuaikaan, jolloin tyyli ja meininki oli seuraavanlaista:

Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.

Trout Records, Dublin

Kalastus on ilomme, toisinaan perhokalastus, ehkä virvelöinti, jopa onkiminen. Pois nämä kaikki minusta, sillä minä poika kalastelen enimmäkseen levyjä, nuhjuisia vinyylejä pienistä levykomeroista, noin lukion käyneiden mutta levykauppaan jämähtäneiden myyjien kaupoista. Tämä on erilaista kalastusta, oikeastaan ihan mukavaa, joltain kantilta katsottuna vähän säälittävääkin? Rahaa kuluu mukavasti, ei kai liikaa, tuollainen peruslervainen 70-luvun rokkiplatta hoituu kotiin 5-10 eurolla, joskus halvemmallakin, harvoin kalliimmalla.

Joskus kalaretket yltävät rajojen ulkopuolelle, vieraisiin maihin ja kaupunkeihin. Sitä varten on tämä blogi, että näistä löydöistä voin jotain kirjoittaa. Virkeä syysmatka vihreälle saarelle antoi taas otollisen mahdollisuuden tutkia paikallisia levykauppoja. Dublin sai useita tehokkaita tunteja käyttöönsä ja mitä jäikään käteen?

Etukäteen netistä katsomani Bordeline Records ja Spindizzy Records toivat lievän vesiperän, vinyylejä oli vähäisesti ja enimmäkseen ylihinnoiteltuja sellaisia. Sen sijaan keskustan pienehköstä kauppakeskuksesta St. George’s Arcadelta (South Great George’s Street) löytyi juuri omiin tavoitteisiini sopiva levykauppa/koju: Trout Records. Tarjolla oli mukavia vinyylilaareja täynnä erilaista ja enimmäkseen halpaa vinyylipaskaa, tällä sen kertaa sen positiivisessa merkityksessä.

Neljän euron laarista tarttui mukaan useita hulppeita löytöjä, kuten Jethro Tullin: War Child(74), Doobie Brothersien: Captain and Me(73), Rossington Collins Bandin: This is the Way(81), Elton Johnin: Empty Sky(69) ja liki koskematon Bee Geesien: Saturday Night Fever(77) soundtrack. Eikä tässä kaikki, samaisesta ”Taimen-levykaupasta” löysin myös pitkään etsimäni The Who – miehen Pete Townshendin soololevyn: Who Came First(72).

Dublinissa viettämäni aikana kävin kaupassa neljä kertaa ja levyjä ostin sieltä…aikalailla liikaa. Jäin myös juttusille mukavan myyjän kanssa ja annoin positiivista palautetta kaupastaan sekä tämän blogivinkin. Painotin että teksti on suomeksi, mutta se ei tuntunut myyjän innokkuutta häiritsevän.

Irlanti tarjosi myös muitakin levylöytöjä, keskustan kuumimmalta ostosalueelta Temple Barista löysin levykaupan nimeltään Comet Records ja sieltä yhden matkani levytavoitteeni, eli alkuperäisen Led Zeppelin albumin Presence(76) joka puuttuu vielä Zepukka-kokoelmistani. Voi sitä vinyylin soiton riemua, kun pudotin nälkäisen neulan kyntämään tämän herkullisen rokkiplatan uria, Achilles Last Stand, Nobody’s Fault But Mine, Tea for One, mjamm, mainioita ja jykeviä biisejä. Näihin tunnelmiin tällä kertaa.