Edu Kettunen - Enemmän kuin lentäjän poika

Sain työkaverilta lainaksi Edu Kettusen elämänkerran. Kirjailija Veli-Pekka Hännisen kirjoittama elämänkerta on sujuvaa ja oivaltavaa luettavaa. Edun elämänvaiheet käydään läpi luontevasti ja Edun läsnäolon tuntien.

Edu Kettusen ura alkoi Broadcast yhtyeessä. Alta parikymppinen miehenalku oli heti alusta alkaen ahkera biisintekijä. Englanniksi levyttäneessä bändissä oli puolisenkymmentä taitavaa muusikonalkua. Broadcast herätti jonkinlaista närää suomalaisessa rockeliitissä. Musalehdet Rumba ja Soundi dissasivat pitkään bändiä, pitäen sitä liian sliipattuna ja kaupallisena.

Kotimaista arvostusta alkoi tulla vasta kansainvälisen arvostuksen myötä. Nimittäin Broadcast voitti vuonna 1983 bändien Euroopan mestaruuskisan: The Battle of the Bands kappaleella Who's Got the Ball. Samanniminen levy breikkasi Suomessa hyvin, mutta maailmanvalloitus jäi. Edun mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei ollut vielä valmis panostamaan menestykseen tarpeeksi. Samana vuonna ilmestynyt Who's got the ball (83) on edelleen väkivahva poplevy.

Broadcastin ohella Edu tarjoutui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Esikoisalbumi Edu Kettunen (84) valmistui vaivattomasti, mutta vasta toinen levy Lentäjän Poika (86) breikkasi kunnolla, eikä enempää eikä vähempää kuin tunnetun nimikappaleen myötä, joka löytyy tätä nykyä ala-asteen laulukirjasta, jota Edu pitää uran yhtenä suurimpana saavutuksena. Pitkän tauon jälkeen kaivoin tuon vinyylin taas levylautaselle. Yllätyin kuinka hyvältä levy kuulostaa edelleen. Avauskappale Helsinki ja koskettava Matka Meren Rantaan ovat nimikappaleen ohella muita tuon levyn klassikoita.

Edu Kettusen vähän kaihomielinen ja osin western-henkinen laulukirja sopi hyvin 80-luvun  henkeen, jolloin pinnalla oli paljon hyviä amerikkalaisen juurimusiikin taitajia. Amerikan meininki haisee hyvällä tavalla Edun biiseissä. Elämänkerrassaan Edu kertoo omasta ns. mielikuvituspaikkakunnasta: Välkkylä, johon useat hänen kappaleensa sijoittuvat. Huoltoasemat, ruostuneet Scaniat, Haukkuvat koirat, kerosiinin tuoksu ym. Edun biiseissä on paljon pienen ihmisen kaihomieltä, elämän nurjemman puolen ymmärrystä. 

Taiteellinen huippukohta Edun uralla on lienee albumi: Rodeo (88). Ensimmäinen levy jonka Edu teki aivan yksin ja aivan oman mielensä mukaan. Levyssä on käsinkosketeltavan hieno tunnelma ja omastakin mielestä se on ehkä Edun vahvin levy. Pysyin vielä mukana levyissä: Eräänä Yönä...(89) ja Kultamaan tarinoita (92), mutta sen jälkeen tipahdin artistin uran seuraamisessa. Seuraava albumi Kaupparatsun koira (94) tehtiin pikaisesti ennen kuin Edu, hänen vaimonsa Lissu ja Edun poika lähtivät merille. Kyseinen levy on yllättäen nykyisin keräilyharvinaisuus, käytetystä cd:stä saa discogsissa pulittaa yli neljäkymppiä, eikä levyä löydy Spotifysta. Tuon levyn ennakkorojalteilla Edu kuittasi veneenrakennuskulujaan ennen merille lähtöä. Vene jota Edu oli tehnyt yli seitsemän vuotta lähti satamasta vuoden 1993 syksynä. Tuon ajanjakson kuvaus oli kirjan mielenkiintoisinta antia ja siitä olisi lukenut kirjassa enemmänkin. 

Voi ajatella, että Edun tyyli on tunnistettava ja liiankin sisäänpäin kääntynyt, mikä taas voi olla yksi syy siihen, että laajempaa suosiota ei ole tullut tai Edu ei ole itse sitä halunnut. Tämä ei vie pois sitä tosiasiaa, että Edun musa on rikasta, moniulotteista, hyvin soitettua, mietittyä ja tulkittua. Edu on todellinen pelimanni, monen instrumentin taitaja. 

Luettuani tämän elämänkerran olen kuunnellut liki taukoamatta kaikkea kolmea omistamaani Edu Kettusen albumia ja metsästänyt niitä loppuja, yli kymmentä. Voin kertoa, että Edun levyt fyysisinä äänitteinä ovat todella todella vaikeasti löydettävissä. Kiertäessäni liki kaikki Tampereen potentiaaliset kirpparit ja levykaupat, niin löysin vain yhden Edun cd:n, uusimman: Kaivo Aavikolla (19). Myös levykauppiaiden kommentit olivat mielenkiintoisia: - Muutama vuosi niitä levyjä ei halunnut kukaan, kaikki meni roskiin. Tai: - Kaikki muistaa yhden biisin, mutta ei sitä toista.

Aika ylimalkaisia kommentteja, murr! Kertoo myös siitä, että Edu on päässyt monilta unohtumaan. Aivan suotta, koska Edun musiikki on yhä täyttä timanttia, omaperäistä, juurevaa, vähän pateettista, mutta aina erityisen lohdullista. Tästäkin kirjoituksesta tuli enemmän musabloggausfiilistely kuin kirja-arvio. Mutta eipä se mitään, pääasia, että löysin Edun musan pitkän tauon jälkeen. 

https://www.youtube.com/watch?v=Fd6yfrnC2v4

Michael Chapman & Ehud Banai - EB=MC2

Nykyisin törmää tilanteeseen, että musiikkiäänitettä ei ole mahdollista saada muuta kuin striimattuna tai mp3-muodossa. Fyysistä äänitettä ei ole vaivauduttu tekemään, ei ceedeetä, eikä vinyyliä. Yksi tällainen levy näytti olevan Michael Chapmanin ja Ehud Banain - EB=MC2 (17), uunituore kahden omalla mantereella merkittävän artistin yhteisalbumi. Intensiivisempi tsekkaus sai minut kuitenkin huomaamaan, että levystä on sittenkin olemassa cd-versio, mutta se oli tilattava israelilaisesta levykaupasta. Asia hoitui helposti nettitilauksena ja postiluukusta kolahti viikon kuluttua. Harvemmin sitä saakin postia Israelista.

Michael Chapman on vähemmän tunnettuja brittiläisiä folksuuruuksia Roy Harperin, John Martynin tai vaikkapa Nick Draken ohella. Chapman on tehnyt uraa 60-luvun lopulta asti, laajasta kataloogista mainittakoon ainakin alkupään erinomaiset albumit: Rainmaker(69), Fully Qualified Survivor(70), Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76). Kun taas Ehud Banai on merkittävä israelilainen folkartisti.

Oma fokukseni tällä albumilla keskittyy ennen kaikkea Michael Chapmaniin ja hänen rauhoittavaan kitaransoittoon. Levy alkaa vakuuttavasti jo vuonna 1970 eka kerran julkaistulla Soulful Lady tsipaleella, itseasiassa alkuperäinen versio on vielä minulta kuulematta, löytyy em. albumilta: Fully Qualified Survivor(70). Toka kappale Angel lienee Chapmanin ja Banain yhteistyön hedelmä, raikas synteesi kahdesta erilaisesta kulttuurista sukeltavan kitaristi-lauluntekijän osaamisesta. Tältä levyllä, kuten Chapmanin omilta sooloilta, löytyy rauhoittavia kitarainstrumentaaleja, joita on ripolteltu sopivassa määrin laulubiisien väliin. Sometimes You Just Driven eka versio löytyy aiemmin tänä vuonna ilmestyneeltä Chapmanin ns. comeback-albumilta: 50(17). Toisen nuoremman folkartistin Steve Gunnin tuottamalla levyllä Chapman kaivettiin esiin Yorkshiren metsistä, jossa hän oli viime vuodet elänyt hiljaiseloa halkoja pilkkojen ja satunnaisesti keikkaillen.

Michael Chapmanin levyjä on melko vaikea löytää edulliseen hintaan. Mitään halppis-vinyylejä tai cd-levyjä ei tahdo löytyä mistään. Levynkerääjälle tämä on haasteellinen ja mieluisa työ, on paljon löydettävää tämän kuudella vuosikymmenellä levyttäneen artistin tuotannossa. Viimeisimpänä kolahti tänään spotikasta löytämäni: Navigation (95) jonka kuuntelin pitkän juoksulenkin aikana. Tässä yksi tuon Chapman & Banai yhteistyön hedelmistä. Niin, ei nää enää mitään nuoria poikia ole.

Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille: