Hiss Golden Messenger - Terms of Surrender

Hiss Golden Messenger on julkaissut 2000-luvun aikana yli kymmenen folkrock-pohjaista levyä, joista kolme uusinta on minulle tuttuja. Heart Like a Levee (16) oli ensimmäinen kolahdus, jota lähes yhtä pätevä Hallelujah Anyhow (17) täydensi. Noihin aikoihin bändi oli kaikin tavoin näkyvästi esillä kansainvälisessä rockmediassa, mutta Suomessa ei niinkään, muistan ainoastaan Jussi Niemen ylistävän Soundi-lehden levyarvion Heart Like a Levee (16) albumista, joka oli tietty lopullinen sytyke itselleni levyn vinyyliversion hommaamiseen. Kiitos Jussi, en katunut ostostani.

Laulaja/lauluntekijä M.C.Taylorin vereslihainen tyyli on tunnistettava. Tuntuu, että ollaan aina suuren sydänsurun äärellä. Biisit ja tunnelmat vetävät mukaansa. Siitä on etua että erottuu, tässä melko runsaassa indiefolk-genren levyissä. Terms of Surrenderille (19) antautumista välttelin pitkään. Musta kansi, jossa on epämääräinen sykerö kannessa ei ole se kaikista houkuttelevin ja jostain minulle oli jäänyt mielikuva, että levy on myös musiikiltaan tummasävyinen ja vaikeasti aukeava. Onneksi uumoiluni osoittautuivat vääriksi.

I need a Teacher on kulkeva ja mieleenpainuva avauskappale. Siitä on tullut myös viimeaikojen powerplay-biisini. My Wing on tutunkuuloista ja nosteista Hiss Golden Messengeriä. Old Enough To Wonder Why on hidastempoinen kappale, jonka lopussa vaikertaa huuliharppu. Kauttaaltaan levy on soitettu hyvin herkällä tatsilla ja musiikista on erotettavissa monenlaisia soinnillisia rikkauksia, jotka hivelevät korvaa, vaikka näinä päivinä syvällisempi levyihin tutustuminen on harvinaista. Ajan priorisoinnissa on paljon tekemistä. Albumin kuuntelu kotisohvalla istuen levyn lyriikat kädessä on aikaa pois muulta tekemiseltä ja myös muilta viihdemuodoilta. Minulla ei ole juurikaan aikaa katsoa tv-sarjoja tai elokuvia, koska kuuntelen musaa niin paljon. Haluaisin katsoa enemmän elokuvia, mutta musaplättyset ja muut musan kanssa touhuamiset ajavat aina eteen.

Cat's Eye Blue tiivistää hyvin Taylorin tunteisiin käyvän ilmaisutyylin. Ollaan taas vereslihalla, lauletaan pienestä linnusta ja jostain beibestä. Kertsi nostattaa ja kuulija on ihan varma, että artisti vaikertaa tässä rakkaansa perään.

Koko levy hehkuu erityistä voimaansa. Onneksi tartuin albumiin vielä, sillä sen julkaisusta on kulunut jo kaksi vuotta. Niin se aika kiitää. Uusi levvykin siintää jo horisontissa, kesällä julkaistava: Quietly Blowing It (21).  Loppuun kysymys: kenellä muulla on Terms of Surrender-niminen albumi? Tiedätkö ilman googlettamatta?

https://www.youtube.com/watch?v=nDGYV82lAFI

Cry Bar - O'Connell's, Tampere 12.8.2011

Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?

Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.

Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.

Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.

Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.

Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.