Syväsukellus 8raidan levykellariin

On talvea, on lunta, on levymatkailijan keskeytymätöntä unta. Kaukana ovat ajat vierailuista Euroopan levykauppoihin, sukellukset nuhjuisten levymajojen kellaritiloihin, kostuneen kartongin alati viekoitteleva tuoksu, lupaus kätketystä menneestä, muutaman euron raadellusta aarteesta, hiirenkorvilla olevasta levykäisestä, esineestä, joka on vaihtanut omistajaa kuin paitaa, tai lepäillyt vuosikymmeniä keski-eurooppalaisessa, hyvin vetoisessa autotallissa. 

Se on levy, jota on käytetty tuopinalusena, se jonka kansia on väännelty amatöörimaisesti, aikana ja paikassa, jolloin levyjenkeräys maailmanlaajuisesti ei ollut vielä alkanut. Tuo kartonkikääreeseen pakattu soiva muovikiekko oli pieni Ihme, se oli arjen henkinen ruisleipä, miljoonia kertoja levysoittimessa vieraillut bileiden villitsijä. Levyjä ei kerätty määrän vuoksi, vaan sen ainutlaatuisen sisällön. Musiikkiäänite antoi voimaa ja energiaa ihmisten harmaaseen arkeen. Mutta missä se levy on nyt, se kaikista kadonnein ja kulunein, aikana kun kaikki rajat ovat kiinni, levynörtit ja vielä eläköityneemmät nörtit ovat jääneet jumiin levykasojensa kanssa omalle mantereelleen.

Näitä asioita mietin, kun astuin turkulaisen 8 Raita levykaupan sisään. Tyylikäs, kansainvälinen ja tarjonnaltaan runsas levykauppa toi onton olon vatsanpohjaan. Tässä sitä oltiin, maski päällä pyörimässä, miltei täydellisessä Tukholman levykauppojen replikassa. Yläkerta on sisustettu ajatuksella ja hyvällä maulla. Levyjen esillepanoon on nähty vaivaa, sieltä täältä löytyy pieniä levylaareja, jotka pitää sisällään tarjouslevyjä ja muita tärppejä. 

Mikä parasta 8 Raidasta löytyy tarjouslevyille omistettu alakerta. Vastaavanlainen kellaritila löytyy jokaisesta hyvän maun omaavasta levykaupasta...tai kaupassa jossa yleensä on kellari. Skivbörsenilta Tukholmasta löytyy malliesimerkki runsaasta kellaritilasta. Ohessa bloggaus kys.paikasta:  http://homesickhounds.blogspot.com/2018/06/vinyylinnuohousta-tukholman.html  Turun paras levykauppa ei jää tästä paljoa jälkeen. 

Kun astelen kivisiä portaita alas, niin mieleni virittyy joka askeleella lähemmäs ostonälkää, ellei jopa levykiimaa. Boomtowin Ratsin eka kolmella eurolla. Hahaa. Tästä se alkaa. Lookin after nro.2 now. Graham Parker puristaa minttiä kipinää kahdella eurolla, Tom Robinsonin moottoritie laskee yykaakoonee kera vekkulin sisäpussin. Kaikista alimmaisista laareista hiipii neljä Housemartinsin maxia osaksi levykasaani, uuh, me and farmer, like brother and collector, yes i do! Miks onkaan Pave Maijasen Maailman Tuulet unohdettu euron koriin? No nyt se lähtee kohti Lempäälää. Renaissence, paskaa mutta arvostettu progea, ostan kun halvalla saan. Hölömö.

Eikä siinä kaikki, ei todellakaan. Miksi Todd Rundgrenin Runt maksaa aina kaksi euroa, on jenkkiä ja orkkista, mutta hinta ei nouse. Ei se vaan millään. Alex Harveyn klassikko Next tyytyy euron hintaan. En väitä vastaan. Mutta, mutta, Neil Diamondin maailmanmusiikin pioneeriplatta Tap Root Manuscript löytyy laarin pohjalta. Nau. Siinä on vielä Paul McCartneyta, John  Parria ja ties mitä. Mutta tämä levynkerääjä on täydessä lennossa. Lento loppuu vasta kun kellari on nuohottu läpi. Ehkei mitään Skivbörsenlöytöjä, mutta mahtavat tunnelmat paremman puutteessa...ja Suomen parhaassa levykaupassa, Tamperelaisen Sammakan jälkeen,

Myyjä ei puhu paljoa, laskee hitaasti ja laskee väärin, minun eduksi. Se puheliaampi myyjä ei ole nyt paikalla. Minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, muttä tämä levykaupan sijaiselta vaikuttava tyyppi ei äidy jutulle. Ja onhan minulla maskikin päälle, näin ollen mairea hymyni ei pääse täysin oikeuksiin. Ja ostinhan parin euron kuran (laadun) lisäksi yhden täysihintaisen vinyylin, Daniel Romano's Outfitin: Okay Wow(20) livelevyn. Aivan törkeän kova paketti.

Jalkakäytävällä liukastellaa matkalla autoon. Onhan talvisempi talvi ja onhan mukavampi kuunnella levyjä kotona livekeikkoja odotellessa. Sanottiinhan uutisissa toissapäivänä, että vinyylien myynti on kasvanut koronan aikana huomattavasti, se on siirtymässä marginaalista kohti valtavirtaa. Voe mahoton, sanon minä ja tuumailen, että pitäisiköhän lakata häpeilemästä tätä pitkäkestoista harrastustani. Se nyt vaan on niin, että muovi on ikuista. Valitettavasti ja onneksi. Ja tässäpä vielä lauantaisen levykiimani soittolista, josta löytyy levyt joista en kertonut mitään, Osmondsit, CCR:t ja Kiril Babitzinit.

https://open.spotify.com/playlist/0uCEndPJsyf0i3jN2lGx1d?si=mUzA1ldxRUGy3oJdAbuOiA

Palanen musakokoelmieni historiaa, kasarikassuista spotikka-aikaan.

Ensimmäisen musiikkikokoelman väänsin c-kasetille jo vuonna 1984. Tältä kokoelmakassulta löytyivät muun muassa Kirkan Hengaillaan ja Dingon Sinä ja Minä. Alkuun kokoelmat koostuivat vain radiosta äänitetyistä hyvistä biiseistä ilman sen suurempaa tematiikkaa. Jokunen vuosi tästä eteenpäin sain ensimmäisen levysoittimen joka johti hieman hallitumpien kokoelmien äänittämiseen. Enimmäkseen artistien tuotannosta poimittujen yksittäisten helmien koostamiseen tietyn teemallisen otsikon alle tyyliin: Best Bits, Rare Gems ym.

Kukkeimman nuoruuteni ja täysi-ikäisyyteni ensivuosien aikana äänitin tolkuttomasti erilaisia kokoelmakasetteja. Pelkästään radiosta tuli äänitettyä jotain 200-300 sataa kokoelmakasettia, joista suurin osa taitaa olla vielä tallessakin. Jossain kohtaa huomasin äänittäväni erilaisia, tunnetilaani myötäileviä biisikokoelmia, ei siis pelkästään vain ja ainoastaan hyvien biisien kokoelmia. Tärkeää oli seurata sen hetkistä tunnettani tai, että miten etenisin jostain elämäni jumitilasta kokoelmieni musiikillisen selonteon avulla seuraavan hetkeen. Syntyi paljon itselleni rakkaita kokoelmia...jotka jäivät myös enimmäkseen omaksi kuunteluomaisuudekseni.

Aikuisiälläni kävin jonkin verran kokoelmien vaihtoa ystävieni kanssa ja huomasin vähän harmikseni, että tämähän on sen verran yleinen harrastus, että siitä on väännetty hyvä kirja ja sen pohjalta elokuva, nimittäin Nick Hornbyn: High Fidelity (Uskollinen äänentoisto). Maailmassa oli paljon muitakin musiikkikokoelmia vääntäviä jannuja. Oli jossain määrin yleistä, että musiikkia diggaileva nuori mies äänitti mielitietylleen ylistävän kokoelmakasetin. Tähän olen langennnut itsekin, muutaman kerran ainakin, tosin joskus sisu on mennyt kaulaan ja kasetti ei ole mennyt kohteelle saakka.

Vuosien edetessä tulivat polttavat cd-asemat, helposti netistä poimittavat mp3:set ja lopulta nämä tämän ajan streemauspalvelut, korkeimpana kärkenään tietenkin spotify. Alkuun vierastin pitkään Spotify:ta sen helppouden vuoksi. Tuli ihan valtava ähky kun koko maailman musa oli nokan edessä, eikä ollut mitään mahdollisuutta tai syytä kuunnella albumikokonaisuuksia kun pystyi niin helposti hyppimään biisistä toiseen, artistista ja tyylilajista toiseen, ties minne. Minut yhdisti Spotifyhin oivallus soittolistoista: nehän ovat kuin vanhan ajan kokoelmakasetteja, jos jaksaa hakea teemaa ja tunnelmaa? Valitettavan usein soittolistat ovat vain biisejä toisensa perään ilman mitään sen kummempaa liimaa toisiinsa. Hyvänä(tai huonona) esimerkkinä on Soundin parasta juuri nyt - soittolista, jonne vain päivitetään uusia ja tyylilajiltaan hyvin vaihtelevia biisejä. Ei sellaisia kokoelmia halua kuunnella, en minä ainakaan. Onneksi Spotify on täynnä hyviäkin soittolistoja, musiikin tyylilajien ja erilaisten teemojen ympärille sidottuja, jos vaan jaksaa ja haluaa etsiä niitä.

Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt aika monta soittolistaa, tosin enimmäkseen hyvien biisien jatkumo - periaatteella, mutta myös jonkin löyhän teeman ympärille sidottuja kokoelmia kuten: 70-luvun sinkkubileet, Suomitippoja, 90 to rise ym. Olen oikeastaan aikalailla jäänyt koukkuun soittolistojen tekemiseen, kuinka paljon nopeammin ja helpommin kokoelman vääntää kuin kasarin kasettiaikoina, jolloin yhden kokoelman koostamiseen käytti helposti koko päivän. Nyt pystyy varttitunnissa väsään maukkaita musakokoelmia, kun Spotikka ehdottaa samansuuntaisia artisteja, niin on helppo myös pysyä musiikillisessa teemassa mukana.

Tämä helppous nostaa myös esiin kysymyksen jota myös aidosti pohdin: onko syytä edes tehdä kokoelmia, kun on aina helppo löytää samansuuntainen biisi edellisen jatkeeksi, kun musiikillinen taivas on koko ajan auki joka suuntaan, miksi lukita biisejä mihinkään erityiseen järjestykseen, eikö päivän fiilis voisi ratkaista mikä tsipale soitetaan seuraavaksi...tai käytetään vain ja ainoastaan näitä Spotifyn itsensä ehdottamia ihan päteviä mielentila- ja tyylilajikokoelmia.

Ei tietenkään näin, tottakai oma kädenjälki on tärkeintä, että saa ihan itse luoda oman mielentilansa soundtrackin, tänä helpon musiikin aikana se on monin kerroin helpompaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tartutko sinä tähän haasteeseen? Jaksatko tehdä teemallista kokoelmaa, vai jääkö se vain hajanaiseksi soittolistaksi hyviä tsipaleita sieltä sun täältä, irvokkaita tyylilajien vaihteluja ja väsähtämistä edes hakea edes kuin yhden tai kahden artistin biisejä?

Tässä alla annan teille Spotikkalinkin johon päivitin kukkeimman nuoruuteni kokoelmakasetin: S1(Songs 1.) vuodelta 1989. Kasetin koostamiseen käytin aikoinaan päiviä, ellei viikkojakin, nyt sen päivitin vajaassa vartissa Spotikkaan, biisitkin löytyivät kahta lukuun ottamatta, jotka korvasin samaisen artistin vähintäänkin yhtä kovalla vedolla(Kinks ja Bob Seger). Teemaltaan levy edustaa kesää 1989, täysi-ikäisyyttä, siirappisen sentimentaalisia nuoren miehen alun ajatuksia, olla vain ja ainoastaan omassa musiikillisessa haavemaailmassa, ehkä vähän lipsahtaa siitä hajanaisiin viihdereissuihin ja tökeröihin lähestymisyrityksiin vastakkaista sukupuolta kohtaan. Vuonna 1989 levykokoelmani oli kolminumeroinen, eli valinnanvaihtojakin nuoruuden soundtrackin biiseiksi oli tarjolla.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/41WILRRkbLpbbPYidHsCB2