Bruce Springsteen - Born to Run

Of course, we all grow up, and we know "it's only rock 'n' roll"...but it's not. After a lifetime watching a man perform his miracle for you, night after night, it feels an awful lot like love.

tiivistää Bruce Springsteen jotain olennaista urastaan tuoreessa omaelämänkerrassaan: Born to Run(16). Kyseessä on Springsteenin itsensä kirjoittama yli 500 sivuinen pikku järkäle, syväluotaava katsaus Brucen elämään ja rock'n' roll unelman toteutumiseen, sen jälkiseuraamuksiin ja ennen kaikkea taiteiluun rock- ja normaalielämän välillä.

Sain eilen päätökseen joulupukin tuoman alkuperäiskielisen version. Lukukokemus oli varsin väkevä. Springsteen luo kirjassaan laajan kuvan lapsuudestaan, omista perheenjäsenistään, oman musiikillisen kutsumuksen heräämisestä ja sen toimeenpanosta rähjäisissä New Jerseyn lapsuusmaisemissa. Kirjassaan Springsteen keskittyy erityisen paljon oman isäsuhteen ruotimiseen. Doug Springsteen kuvaillaan tunnekylmäksi, alkoholisoituneeksi ja vahvasti mielenterveysongelmaiseksi mieheksi, joka ei hyväksy poikaansa, vaan haastaa hänet jo lapsuudessaan kännipäissään keittiönpöydän äärellä samalla aiheuttaen Brucelle elinikäisen trauman, jota hän on purkanut useissa lauluissaan uransa varrella.

My father's house shines hard and bright.
it's stand like a beacon calling me in the night
Calling and calling so cold and alone
Shining cross this dark highway
Whre ours sins lie unatoned

(My Father's House)

Isäsuhteen lisäksi kirjassa on paljon nostattavaa ja realistista tarinaa rock 'n' roll unelman toimeenpanosta ja Brucen yllättävän häilyvän luonteen monista vivahteista ja sivupoluista. Springsteen kirjoittaa psykologisen tarkasti, hän tekee kautta linjan vahvaa yksilöllistä ja yhteiskunnallista analyysia, aivan kuin hänen parhaissa levyissään: Born to Run(75), Darkess on the Edge of Town(78), Born in the U.S.A(84), The Ghost of Tom Joad(95), The Rising(02) ja Wrecking Ball(12). Edellä mainitut levyt nousevat Brucen tuotannosta merkittävinä ja ehjinä kokonaisuuksina, myös artistille itsellensä. Hän hieman harmittelee, että Wrecking Ball(12) ei saanut ansaitsemaansa huomiota mestarillisena levynä, etenkin kun Springsteen siihen panosti erityisen paljon. Tosin levy menikin listaykköseksi monissa maissa ja oli fanien mieleen.

Kirja etenee kronologisella ja varmalla otteella. Kirjan alkupuolella musiikki, ensimmäiset levyt, menestykset, E Street Bandin muotoutuminen ja se yksi surullisenkuuluisa oikeusjuttu ovat tapetilla. Born to Runin jälkeen Springsteen tappeli oikeusteitse managerinsa Mike Appelin kanssa kolmisen vuotta omien laulujensa oikeuksista ja pääsi julkaisukantaan vasta vuoden 1978 Darknesilla. Oikeusjuttua on käsitelty niin monissa elämänkerroissa ja yhteyksissä(myös Appelin omassa), pääpointti lienee se, että Springsteen meni allekirjoittamaan huonon jatkosopimuksen Appelin kanssa ja sen purkaminen vaati vaivaa ja lopulta myös dollareita. Lopputuloksena Bruce sai täydet oikeudet kaikkiin lauluihinsa, eli paljon parempi lopputulema kuin esimerkiksi John Fogertyllä tapellessaan Fantasy levy-yhtiön kanssa omien CCR-biisien oikeuksista.

Vuoden 1982 Nebraskaan asti keskiössä on musiikki ja Springsteen itse. Miltei kaikki aika ja energia menee musiikkiin ja sen luomiseen. Nebraskan jälkeen Springsteen kirjautui ensimmäistä kertaa ammattiauttajan luo. Springsteenin häilyvä, levoton, paikallaan pysymätön persoona altisti häntä masennukseen ja monenlaisiin ahdistustiloihin. Bruce kirjoittaa omista ahdistuksistaan suorastaan hämmentävän rehellisesti, mutta samalla ne jotenkin vapauttavalla tavalla läpikäyden. Kaiken tuskan takaa pilkistää aina toivo, kun sen aika tulee. Yllättävää on muun muassa se, että Bruce on vielä viime vuosien aikana kärsinyt pitkään ja voimakkaasti erilaisista masennustiloista. Kirjan kautta tulee ilmi, että tohtoreilla on käyty, perhettä on usein laiminlyöty masennuskausien ja levottomuuksien takia, mutta ruotuunkin on myös aina palattu.

Kirjan puolessa välissä hiipii mukaan perhe-elämä. Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan rakkaustarinaa kuvataan myös pieteetillä. Riidat ja lemmenlomat kerrotaan avoimesti. Patti ja Brucen kolme lasta: Evan, Jessica ja Sam juurruttivat levottoman sankarimme melkein lopullisesti normaaliin elämään. Springsteen kirjoittaa suurella kunnioituksella perheestään ja tuo Pattin suuren merkityksen esiin monessa käänteessä, jossain kohtaa hän toteaakin, ehkä hän on saanut Pattilta tukea ja ymmärrystä paljon enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Perhe-elämän kuvaus kulkee tasa-arvoisena ja luonnollisena musiikillisen kertomuksen kanssa. Se tekee tarinasta kokonaisen ja ehjän, kuin kaunokirjallisen lukukokemuksen.

Bruce kirjoittaa rehellisen kauniisti kaikista muistakin läheisistään, etenkin jo edesmenneen saksofonistin Clarence Clemonsin ja Brucen suhde tulee kirjassa usein esille. Clarence kuvataan luonnonvoimaiseksi, hyvin autenttiseksi hahmoksi, joka eli elämänsä täysillä seuraamuksista välittämättä ja näin oli aika usein elämänsä aikana monenlaisissa vaikeuksissa, naiset, raha-asiat ja terveys. Brucen ja Clarencen veljellisen suhteen sielukas kuvaus antaa todellisen ymmärryksen, mikä oli ja on edelleen The E Street Bandin suurin missio, sen yhden tai usean selittämättömän tunteen esille tuominen, ilon, vapautumisen, rakkauden ja välittämisen.

I miss my friend. But i still have the story that he gave me, that he whispered in my ear, that we told together, that one we whispered into your ear, and that is going to carry on.

Kirjana Born to Run on moniulotteinen, syvällinen ja kieleltään välillä liiankin rikas tällaiselle keskinkertaiselle englanninkielen taitajalle. Kieli mukailee paikka paikoin Springsteen laulujensa runollisia sävyjä, välillä se kertoo laajasti ja kokemusperäisesti amerikkalaisen unelman ja yhteiskunnan eri vaiheista, usein se palaa pieneen ihmiseen ja arjessa pärjäämiseen. Kirja luo kuvan syvää luotaavasta ja rehellisestä miehestä, jonka henkinen elämä on ollut yllättävän vuoristoratamaista, mutta joka hyvien asioiden ja omien hyvien aikeiden kautta on päässyt aina jaloilleen ja luonut meidän kuultavasti relevanttia rock-musiikkia jo yli neljän vuosikymmenen ajan. Jossain määrin tämä artistin levottomuus ja rikkinäisyys on kai ollut syy ja seuraus miksi Springsteenin laulut ovat aina koskettaneet, ainakin minua.

Palataan vielä tämän hienon rock'n' roll tarinan alkulähteille, jolloin kaikki oli mahdollista ja arkitodellisuuteen oli vielä matkaa:

Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.

Bruce Springsteen - Wrecking Ball

Kirjoittamisesta voi tulla huomaamattomasti suorittamista, saman sinänsä pätevän kaavan toistamista ilman riskinottoa. Alkuun lyhyt historiikki artistin aikaisemmasta tuotannosta, uuden albumin näennäisen pätevä mutta yllätyksetön käsittely: aloitusbiisi toimii, mainettaan parempi, jotain tasapaksua tässä on, ajan kanssa muuttuu paremmaksi ym.

Bruce Springsteen, ehkä vahvin musiikillinen herättäjäni. Jo vuonna 1984 Born in the U.S.A:n alkutahdit saivat tämän kähinän pauloihin. Fanin sisääntulo oli se tyypillinen, just megamenestyksen aikoihin, mutta en kanna siitä huonoa omaatuntoa, olen tyytyväinen että juuri tämän megasuosion kautta tutustuin muihin Brucen mainioihin albumeihin. Muistan kuinka vuonna 1987 Rockradion toimittaja spiikkasi uuden Springsteen – kappaleen Brilliant Disguise sisään sanoilla: ”Pappa-Springsteen on taas aktivoitunut”. Bruce oli tuolloin 38v, tänä vuonna hän täyttää 63v. Kuka oli pappa ja milloin?

Mietin tässä kulmaa, että kuinka kohtaisin uuden Bruce – albumin Wrecking Ball(12), kuinka löytäisin tuoreen ja koskemattoman näkökulman, kuin olisin kuulemassa herraa ensimmäistä kertaa. Eihän sellainen voi olla mahdollista, vertailukohtia aikaisempaan tuotantoon löytyy liiaksikin, ainakin jos kuuntelen järkeäni. Mutta jos luotan tunteeseeni, vaimennan kaiken järkeilyn ja kritiikin joka tekee tästäkin kirjoituksesta vain yhden pikkunäppärän levyarvostelun. Mielestäni Bruce ansaitsee kaiken huomioni, täyden heittäytymisen, ”murskapallo” saa lyödä koko voimallaan, hajottaa turhan ulkokuoreni, kriittisen suojani.



Stepping to a Irish Zone, kuka luuli Brucen olevan jenkki, kaikki karismaattiset amerikkalaiset ovat vähintäänkin vereltään irkkuja. Kaulajänteet kiristyvät, karheat sanat vapautuvat, musiikki on kudottu taidokkaasti palvelemaan näitä sanoja. Tuotannossa on jotain uutta, ilmaa ja luuppeja, mietteliäitä suvantoja, kiireettömästi rakennettua taidetta tämän suuren murheen ympärille. Murhe on talouslama: Baby i’ve been down, but never this down.
Väkevällä soturillamme on sanomaa, tarkoitusta ja armon sylkeä. Kaikki kuusikymmentäkolme ikävuotta kokee merkityksen tässä ja nyt, uskottavasti puettu ja stailattu spanieli-Brucemme on meidän kaikkien asialle, niin vasemmalla kuin ikinä voi. Paatosta naamariin siis, mutta harvoin se maistuu näin hyvältä: Let me see what you got, bring on your wrecking ball!

Irkkupillit tanssahtelevat taustalle, hyvin tutun kuuloiset kansansävelmät saavat ylimääräisen tenhon, nämä ovat oikeita Pappa-Springsteen – originaaleja, sydän on tässä kaikessa mukana, se lyö häpeilemättömästi ja kornisti. Levyn sisäpussista löytyy vauhdikas ja sydämeenkäyvä muistopuhe Clarence Clemonsille, joka saa minut vielä suuremman heittäytymisen valtaan, joko pian on ensi kesä ja 31.7 jolloin kaikki tämä väkevä kerma vatkautuu orgastiseksi vaahdoksi jäykän finski-kansamme silmien edessä. Pidelkää korvianne tai avatkaa ne: Baby you’’ve got it, c’mon and give it to me!

Mutta kuitenkin vain musiikkia, yhdenlainen ajankuva, artistin myöhäistuotannon merkkipaalu, kitaran ja muun räimeen suuri ulvahdus. Kaikki on aina ja ikuisesti sitä yhtä biisiä, sitä yhtä kulkevaa energiaa, sen hetken rollingstonesia, intohimoista keinuntaa hieman eri sävellajista tai eri sanoin kerrottuna. Musiikin pitää viedä mukanaan, sen pitää vaientaa järjen ääni, murskata kaikenlainen kritiikki, ja kun musiikki on tarpeeksi hyvää, ei edes tarvita tätä helvetin wrecking ballia, jäykkyys ympäriltämme vain sulaa pois ja olemme yhtä tämän hurmoksen kanssa.

Kiitos sinulle Bruce, että julkaiset edelleen uutta musiikkia ja saat yhden kuulijasi hieman tolkuttomaan tilaan. Ehkä ruudinkäryn hälvettyä voin oikeasti vasta tarkastella millaiseen kyytiin sitä tuli oikein lähdettyä mukaan, nyt kuuntelen häpeämättömän liikuttuneena kuinka olemme menossa sittenkin oikeaan suuntaan, kuinka uskottusi Clarencen viimeiset ja vimmaiset torventörähdykset vievät meitä kohti suurempaa toivoa: Big wheels roll through eyes, where sunlight streams, oh meet me in a land of hope and dreams!