Saimaa - Vol.6

Tämä levy on tuunattu täydellisesti tähän maailman tilaan sopivaksi. Mitä muuta me nyt tarvitaan kuin kunnon luomuleipää, viihteellistä rieskaa aidosti soitettuna ja laulettuna. Tämä musiikki kuulostaa korvassani varsin luonnonmukaiselta. Tässäkö on sellainen levy, jossa kunnianhimo ja soittamisen riemu peittoaa tekoälyn...ja autotunen. Toivottavasti korvani eivät valehtele.

Matti Mikkolan sävelkynä vaikuttaa ehtymättömältä. Uutta levyä on tiedotteen mukaan äänitetty hartaasti viime vuosien aikana. Lopputulos on tässä. Mikkola on saanut avukseen kolme naislaulajaa ja yhden mieslaulajan.  Kokoonpano on suuri, ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin Saimaan uralla. 

Avauskappale Pää räjähtää on nimensä mukaisesti räjähtävä viihdeavaus levylle. Lyriikka viittailee heti bändiin itseensä, kuinka Saimaan pinta värähtää. Tietoisen taitavaa. Levylle on valjastettu riittävän hyvät lyyrikot ja kieltämättä sanoituspuoli toimii oivallisesti, vaikka se on samanaikaisesti hivenen oletettua ja turvallista. 

Muistan sen niin on myös aikamoista viihdelaulantaa, ehkä liiankin oletettu lyriikka ajan käsistä valumiseen, haikailua maailmaan jossa kaikki oli paremmin, kun aikaa ja läskisoosia oli enemmän. Mutta, sittenkin, laulu koskettaa. Taisin odottaa tätä sanomaa, vai olisinko itse halunnut tehdä tämän lyriikan? Pidän naislaulajan äänestä, joka on oma ominaisvärinsä. Kolmoskappale Äiti on tehty itkettäväksi balladiksi ja siinä onnistutaan varsin hyvin. Melodia on tutunkuuloinen, mutta hyvin paikkansa minussa löytävä. Soitto on silkkaa rautaa, putkivahvistimen ja hammondin tuhinaa. Vai mitä lie soittimia? Myös erittäin hyvä ja aidonkuuloinen(lue: autotunevapaa) laulusuoritus jälleen kerran.

Kolmiosainen Kivi jota vierittää kappale on silkkaa Pepe & Saimaata, äänessä on Pepeä muistuttava, mutta nuorekkaampi miesääni. Kappale voisi tunnelman, sisällön ja soiton puolesta löytyä joltain 70-luvun Pepe & Paradisen levyltä. Kolmiosaisuus kääntyy lopulta voitoksi ja pidän kappaletta yhtenä albumin keskeisempänä teoksena. 

Rokkaamaan pyrkivä Yksi flirtti on kyllä epäilyttävän tutunkuuloinen, kuin Virve Rostin Sata Salaman julkaisematon jatko-osa. Ei ole suosikkejani tällä levyllä. Pitkii päivät jatkaa haikailun linjoilla, se on tuunattu  selkeästi perheelliseen ja keski-ikäiseen makuun. Tavallaan koskettava, mutta sanomaltaan tuhanteen kertaan kerrottu. Vaan voiko lyriikka olla sittenkin riittävän terävä jotta se nousisi tavanomaisuuden suosta? Aika näyttää. Melodia on jälleen kerran onnistunut.

Matkalla tutkalla on kuin tehty kesähitiksi. Kulkeva ja itseensä viittaileva biisi: Matti Hurisee...ilmiö on Saimaa. Käsissä on onnistunut biisi, rento ja kulkeva. Vaikka osa levyn biiseistä yskittää, niin tämä putoaa saman tien. On jäänyt jo korvamadoksi. Levyn viimeinen kappale Totuuden rappio on vielä liian iso pala purtavaksi ja analysoitavaksi. Parempaa huomistahan siinä toivotaan.

Levylle ilmestyy elokuussa jatko-osa: Vol.7 (24), joka tehty samoissa sessioissa ja on tekijöiden mukaan tasavahva edeltäjänsä kanssa. Odotukset suunnan muutoksesta ovat kai turhia, sillä jotain äkkivääryyttä ja särmää tähän olisin toivonut. Urheilu-Suomi (16) ja Pyhimys & Saimaa (19) levyt ovat edelleen ylittämättömiä teoksia. Vol.6 on viihteellisyydestä onnistunut, sisältörikaskin, mutta ehkä vähän liian pliisu minun makuuni. Eittämättä levy täyttää Ultra Bra:n kokoisen aukon, ja kysymys herää: tätäkö kansa nyt haluaa, kohottavaa yhteishoilausta kaikilla Suomen festareilla? Ei se huono toive ole, mutta levy ei mahdu vielä korvieni väliin tai se valuu sieltä liian nopeasti pois. Voi olla, että aika tekee hyvää tälle albumille, sillä olenhan sen vasta kuunnellut noin neljä kertaa läpi.

Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta

Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:

Self-torture!

Muistan 70/80-luvun vaihteen jolloin isoveli soitteli mopomökissään mopon korjailun ohessa erilaisia kokoelmakasetteja. Mieleeni jäi tuosta ajasta isoveljeni hyräily: - "Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan..." Meni vuosia, vuosikymmeniä jopa ennen kuin yhdistin biisin Mikko Alataloon.

Vähän aikaa sitten löysin kirpparilta kolmella eurolla Mikon älppärin Hasardi(76). Löytämisen tunne ei välttämättä ollut riemullinen, ehkä enemmän hämmentynyt ja vähän häpeilevä, kehtaako viedä kotiin Mikko Alataloa, eihän sitä kukaan vakavissaan kuuntele? Samalla rikon myös blogini nippa nappa aisoissa pysyneen musiikillisen linjan. Mutta ajattelin tehdä sukelluksen, musiikillisen itsekidutuksen, aion kuunnella levyn alusta loppuun, tietenkin kerta sen ostinkin!

Millainen levy on kyseessä? Kansi on suorastaan hauska, neljä tyyppiä poseeraa peliautomaatin luona esittäen jonkinlaisia erilaisia sosiaaliluokkia, olettaisin? Värit ja tunnelma ovat Niin 70-lukua kuin olla ja voi. Levyn sanat on painettu sisäpussiin, olisiko ollut tarpeellista? Niin, Mikkohan levytti Love-recordsille 70-luvulla Juicen, Hectorin, Daven ym. ohella, oikein uskottavat Love-leimat näyttää olevan.

Nimibiisin ensimmäinen rivi menee näin: ”Me leikimme ylijäämäihmisten osapäiväfiksaajaa kabareessa, joka täynnä oli ihmistenkuoria”. Hämmentävää. Lyriikat - tai miksi näitä nyt kutsuisi - ovat Mikkomaisen hämmentäviä, rohkeita ja joskus jopa osuvia. Biisissä ”Että jotain tuntisis” Mikko kuorii nahkaansa auki: ”Mä löin sua turpiin, et lyönyt takaisin, sun kauhus tahdoin nähdä että jotain tuntisin” Melodian taju tuntuu olevan kohdallaan, niin ja lyriikat menee 50/50 Mikon ja Harrin Rinteen kanssa. Rinnehän on käsittääkseni ihan tunnustettu kynämies!

Jätin tietoisesti nettilähteet väliin ennen levyn kuuntelua, että voisin kohdata levyn puhtaalta pöydältä. B-puolisko alkaa Mikon euroviisusuoraa ennakoivalla ja musiikkielämää herjaavalla rallilla ”Heikki, Mä haluun sut”. Heh ja heh, täähän on suorastaan hauskaa matskua. Puoliskon edetessä lievä oksennuksen tunne nousee kurkkuun: ”Tuhkimo”, ”Sinä olet sade”, ”Meri jota seilaan”, voiko nämä olla hyviä biisejä? Niin, avoimuudella ja valmiilla Mikko-sympatialla pääsee pitkälle, jopa kuunteluelämykseen. Em. Sinä olet sade biisissä soi tex mex haitarit ja melodia on ihan hyvä, lyriikasta en tiedä: ”Sinä olet sade, joka leikkii hiuksissani kuin villi lapsi” Niin, tuota…

Mikko Alatalon musiikillinen kritiikki on suorastaan itsestään selvää, toisin väittäjät ovat pelkästään amatöörikuuntelijoita, joille riittää vähäinen laatu. Onko todellakin näin? Muutamia vuosia sitten ”hurahdin” noin kahden viikon ajaksi Mikko Alatalon tuotantoon. Kyllä vaan, näin kävi. Yksi suurimpia musiikillisia häpeän aiheita, niin miksi? Ehkä Mikon musiikin puhtaan naivi ote on vaan aivan liikaa vastaanotettavaksi, jos on tottunut vaatimaan musiikilta kestävyyttä...tai vaikeutta, miten sen sitten määritteleekään? Mikko on vaan päästänyt innostuksissaan itsensä aivan liian helpolla. Onko näin todella: ”Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan…” Mitä tähän nyt sanoisi?

En pysty sanomaan lopullista arviota levystä, onko se hyvä vai huono? Joka tapauksessa se on toinen omistamani Mikko Alatalo- levyni. Niin, mikä onkaan se toinen?

Niin, mutta tää biisihän on puhdas klassikko ja ah mikä falsetti:)