Rickie Lee Jones - Last Change Texaco

Huomaan jääväni Rickie Lee Jones diggailuni kanssa usein yksin. Ymmärrän kyllä hyvin jos tällainen persoonallinen jazz-rockääni ei varauksettomasti vakuuta. Pitkäpiimäiset, osin jollottavat kappaleet riipivät korvia ja tarjoavat kovin vähän kertosäkeitä ja koukkuja. Kuin olisi jääty suohon kiinni joikhaamaan, on ollut liikaa aikaa kynäillä tylsiä ralleja, kuka nyt tällaista musiikkia haluaisi kuulla?

Näin myönnän itse välillä ajattelevani kuunnellessani Rickie Leen musiikkia. Tuotanto ei kauttaaltaan vakuuta, paljon löytyy tylsää kelausta, lauluja ilman fokusta,  tarpeetonta ja pitkästyttävän kuuloista musiikkia. Mutta vastapainoksi löytyy riittävästi helmiä, uskomattoman intiimiä vokalisointia, taikaa, selittämätöntä ja kahlitsematonta musiikkia. Näiden helmien vuoksi jaksan vuosi vuoden jälkeen kaivaa Rickien levyjä hyllystä levysoittimeni timanttineulan alle. 

Olin onnekas kun pääsin kaksi vuotta sitten artistin keikalle Tavastialle, juuri ennen tätä riipivää kulkutautiaikaa. Tuolta keikalta kirjoitin oheisen bloggauksen, josta löydät lisää määritelmiä  Rickie Lee Jonesin musiikista...ja tietty hyvän(uskallan väittää) keikka-arvion:  http://homesickhounds.blogspot.com/2019/11/rickie-lee-jones-tavastia-helsinki.html

Viime syksynä ostin Rickie Lee Jonesin elämänkerran: Last Change Texaco (21), jota tietääkseni ei ole vielä käännetty suomeksi...ja tuskin tullaan kääntämäänkään.  Ja kuinka tarpeellista on edes kääntää rockelämänkertoja tässä maailman ajassa, jossa nykynuoriso kasvaa suvereeniin englannin kielen käyttöön. Tietty me vanhemmat ikäpolvet tarvitsemme käännöksiä ja apuja(puhunko vain omasta puolestani?), sillä onko kukaan Rickie Lee Jonesin musiikkiin syvällisesti perehtynyt suomalainen huono englannissa? 

Tämä elämänkerta kisaili vahvasti viime vuoden parhaan rockelämänkerran tittelistä, monet musalehdet noteerasivat Last Change Texacon kirjaäänestyksissään ihan terävimpään kärkeen. Minun itse oli vaikea päästä ns. kirjan selkään. Se tuntui alkuun jotenkin liian intiimiltä ja jutustelevalta, paljon tarpeettomia yksityiskohtia lapsuudesta. Tämä on usean elämänkerran helmasynti tai ominaisuus, jäädään kelailemaan lapsuusajan asioita turhankin tarkkaan. 

Niinpä unohdin kirjan pariksi kuukaudeksi, kunnes taas joulun alla palasin sen pariin uudelleen. Aloitin kirjan lukemisen sen mielenkiintoisimmasta kohdasta, eli rakkaussuhteesta Tom Waitsin kanssa 70-luvun lopulla. Mutta himmasin saman tien(koska halusin säästellä tuota kohtaa) ja hyppäsin noin puoliväliin, teinivuosiin, joissa oli jo paljon Rickien musiikillisen tien löytämisen eväitä. Ei silti, kyllä ihan alkupään ns. suvun orpotarinatkin olivat loppujen lopuksi kiinnostavia. 

Rickie kertoo hyvin valaisevasti siitä, mitä on olla muusikko, trubaduuri ja kuinka vain kaikista hurjapäisimmät meistä valitsevat tämän tien. Uran alkuun pääsemissä oli monenlaisia käänteitä, jotka kerrotaan kirjassa seikkaperäisesti. Päihteet ovat näytelleet varsin isoa osaa artistin alkuvaiheessa, etenkin kakkoslevyn Pirateksen aikaan ja sitä seuranneelta kiertueelta. Myös päihteet oli syy hänen ja Tom Waitsin suhteen päättymiseen, jota Jones kuvailee elämänkerrassaan varsin laveasti. 

Rickie Lee Jonesin kieli kerronnallista, vetävää ja sanoisin myös, että laadukasta. Hyvin kirjoitettu englanninkielinen kirja saa minut lukijana paremmin tempautumaan mukaan. Näin silloin kun kirjoittaja löytää tavallaan saman aaltopituuden kanssani. Rickie löysi. Näin kävi aiemminkin Everything But The Girl yhtyeen laulajan Tracey Thornin mainioiden elämänkerrallisten kirjojen kanssa.

Yhdessä tarinallisessa kohdassa kirjassaan, Rickie kertoo kohtaamisesta Van Morrisonin kanssa Irlannissa jossain "maalaisfestareilla", jossa Van esiintyi. Van kehui myös Piratesia, mutta yhtälailla sai yllättävän raivarin, jonka purki Jonesin päälle. Kirjasta löytyy muitakin herkullisia muusikkokohtaamisia. Esimerkiksi Little Featin Lowell George on näytellyt isoa osaa Rickien uran alkuvaiheessa. Lowell levytti Jonesin kappaleen Easy Money omalle sooloalbumilleen: Thank's I'll  Eat It Here (79). 

Last Change Texaco on musiikkielämänkerraksi yhtä aikaa intiimi ja viisas. Eletyt vuodet, peittelemätön reflektointi oman uran monista (kivuliaistakin) vaiheista nostaa sen lukemieni elämänkertojen kärkipäähän. 

Sitä vaan mietin, että jäänkö edelleen Rickie Lee Jones-fanituksen kanssa yksin. Neljästä ensimmäistä levystä minulla on kaksois- tai kolmoiskappaleet, jos vaan kohtaan ihmisen joka on löytänyt saman musiikillisen aarteen äärelle, niin mielellään lahjoitan muovikiekollisen verran tätä laadukasta ja erittäin omaperäistä Amerikan ääntä. Ja jos pitäisi suositella erityisesti jotain levyä Rickie Lee Jonesin tuotannosta, niin sanoisin, että se on kakkoslevy: Pirates(81). Joka on myös erolevy Tom Waitsista.

Tämä kappale taas löytyy erinomaiselta: Flying Cowboys (89) levyltä. Sen alta löytyy spotikka-soittolista artistin parhaista biiseistä.

https://open.spotify.com/playlist/5Zcat4cblZHI0xCUurIk8T?si=f631dc37bafe467f

Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite

Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.


Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.


Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.

Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.


Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.


Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?


https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc

Willie Nelson - Pitkä Tie

Willie Nelsonin elämänkertaan tarttuminen ei ollut mitenkään suunniteltua. Tämän jo 84 vuotta täyttävän countryveteraanin musiikkia en ole niin valtavasti kuunnellut, tosin olen noteerannut Willien viime vuosien parhaita albumeita, kuten levyt: Spirit(96), Teatro(98), Songbird(06) ja uusimmat Band of Brothers(14) ja God's Problem Child (17).

Elämänkerta etenee sekä kronologisesti, että dialogissa 90-luvun tapahtumien kanssa, jolloin Willie painiskeli suurten verovelkojen kanssa. Willien musiikillinen tarina alkaa jo 1950-luvulla, mutta ensimmäinen albumi ilmestyy vasta 1961. Alkuaikojen albumit ovatkin liialla tuotannolla pilattuja ja Willien raa'ahko countrysoundi kehittyikin vasta 1970-luvulla, kun Willie kohtasi tuottajan joka antoi maestrolle vapaat kädet musan tekemiseen.


1970-luku esittäytyy tässä elämänkerrassa varsin käänteentekeväksi vuosikymmeneksi. Albumeilla: Shotgun Willie(73), Phases & Stages(74) ja Red Headed Stranger Willie(75) saavutti lopullisen läpimurron ja ehkä myös musiikillisen uskottavuuden. 70-luvun suurin menestys oli kuitenkin coverlevy: Stardust (78), jonka myynti hipoo viittä miljoonaa. Tällä vuosikymmenellä Willien tarinaan hiipii myös ruohon polttelu ja sen ylistäminen. Nelsonin marihuana-myönteisýys on vähintäänkin arveluttavaa luokkaa, monia mehukkaita musiikillisia tarinoita sävyttää seuraavan tyyliset repliikit: "Silloin kääräisin itselleni mehevän jointin" Jatkuva ruohon ylistys saa allekirjoittaneen miettimään, että voisiko Willien väitteissä olla perääkin? Pitäkäämme tämä kirja nuorison kätten ulottumattomissa.

Hämmästyttävintä Nelsonin urassa on tuotteliaisuus. Levyjä on tullut helposti kaksi vuodessa ja ihan viimeisinä vuosikymmeninä tahti on jopa kiihtynyt. Willie kertookin: "Yksinkertaisuus on avain kaikkeen. Mene studioon. Laula laulu. Tule pois. En halua äänittää satoja ottoja tai tuhansia raitoja. Laulutyylini ei ole täydellinen. Sen on tarkoitus heijastaa kaltaisteni ihmisten epätäydellisyyttä, ja se heijastus on aika tarkka jo parin oton jälkeen"

Kirjana "Pitkä Tie" on mutkatonta luettavaa. Teksti on hyvin soljuvaa ja ilmeisesti se ei ole tullut paperille Willien kynästä, vaan maineikkaalta rockelämänkerturilta: Davit Ritz. Tunnelma on sellainen kuin Willie jutustelisi meille omalla rehellisen rouhealla tyylillään. Kirja pitää sisällään hienosti kuvattuja kohtaamisia countryn ja kevyen musiikin legendojen kanssa. Muun muassa suhdetta Waylon Jenningsiin ja Johnny Cashiin kuvaillaan monipuolisesti. Myös Willien perhe-elämän kuvaus saa ison roolin kirjassa. Vaimoja on ollut neljä ja lapsia muistaakseni 8.

Kieltämättä kirjan lukemisen jälkeen Willie Nelsonin musa on saanut isomman roolin päivieni musasoundtrackissa, etenkin tämä uusi God's Problem Child(17) vaikuttaa hyvinkin pätevältä tapaukselta:

Bruce Springsteen - Born to Run

Of course, we all grow up, and we know "it's only rock 'n' roll"...but it's not. After a lifetime watching a man perform his miracle for you, night after night, it feels an awful lot like love.

tiivistää Bruce Springsteen jotain olennaista urastaan tuoreessa omaelämänkerrassaan: Born to Run(16). Kyseessä on Springsteenin itsensä kirjoittama yli 500 sivuinen pikku järkäle, syväluotaava katsaus Brucen elämään ja rock'n' roll unelman toteutumiseen, sen jälkiseuraamuksiin ja ennen kaikkea taiteiluun rock- ja normaalielämän välillä.

Sain eilen päätökseen joulupukin tuoman alkuperäiskielisen version. Lukukokemus oli varsin väkevä. Springsteen luo kirjassaan laajan kuvan lapsuudestaan, omista perheenjäsenistään, oman musiikillisen kutsumuksen heräämisestä ja sen toimeenpanosta rähjäisissä New Jerseyn lapsuusmaisemissa. Kirjassaan Springsteen keskittyy erityisen paljon oman isäsuhteen ruotimiseen. Doug Springsteen kuvaillaan tunnekylmäksi, alkoholisoituneeksi ja vahvasti mielenterveysongelmaiseksi mieheksi, joka ei hyväksy poikaansa, vaan haastaa hänet jo lapsuudessaan kännipäissään keittiönpöydän äärellä samalla aiheuttaen Brucelle elinikäisen trauman, jota hän on purkanut useissa lauluissaan uransa varrella.

My father's house shines hard and bright.
it's stand like a beacon calling me in the night
Calling and calling so cold and alone
Shining cross this dark highway
Whre ours sins lie unatoned

(My Father's House)

Isäsuhteen lisäksi kirjassa on paljon nostattavaa ja realistista tarinaa rock 'n' roll unelman toimeenpanosta ja Brucen yllättävän häilyvän luonteen monista vivahteista ja sivupoluista. Springsteen kirjoittaa psykologisen tarkasti, hän tekee kautta linjan vahvaa yksilöllistä ja yhteiskunnallista analyysia, aivan kuin hänen parhaissa levyissään: Born to Run(75), Darkess on the Edge of Town(78), Born in the U.S.A(84), The Ghost of Tom Joad(95), The Rising(02) ja Wrecking Ball(12). Edellä mainitut levyt nousevat Brucen tuotannosta merkittävinä ja ehjinä kokonaisuuksina, myös artistille itsellensä. Hän hieman harmittelee, että Wrecking Ball(12) ei saanut ansaitsemaansa huomiota mestarillisena levynä, etenkin kun Springsteen siihen panosti erityisen paljon. Tosin levy menikin listaykköseksi monissa maissa ja oli fanien mieleen.

Kirja etenee kronologisella ja varmalla otteella. Kirjan alkupuolella musiikki, ensimmäiset levyt, menestykset, E Street Bandin muotoutuminen ja se yksi surullisenkuuluisa oikeusjuttu ovat tapetilla. Born to Runin jälkeen Springsteen tappeli oikeusteitse managerinsa Mike Appelin kanssa kolmisen vuotta omien laulujensa oikeuksista ja pääsi julkaisukantaan vasta vuoden 1978 Darknesilla. Oikeusjuttua on käsitelty niin monissa elämänkerroissa ja yhteyksissä(myös Appelin omassa), pääpointti lienee se, että Springsteen meni allekirjoittamaan huonon jatkosopimuksen Appelin kanssa ja sen purkaminen vaati vaivaa ja lopulta myös dollareita. Lopputuloksena Bruce sai täydet oikeudet kaikkiin lauluihinsa, eli paljon parempi lopputulema kuin esimerkiksi John Fogertyllä tapellessaan Fantasy levy-yhtiön kanssa omien CCR-biisien oikeuksista.

Vuoden 1982 Nebraskaan asti keskiössä on musiikki ja Springsteen itse. Miltei kaikki aika ja energia menee musiikkiin ja sen luomiseen. Nebraskan jälkeen Springsteen kirjautui ensimmäistä kertaa ammattiauttajan luo. Springsteenin häilyvä, levoton, paikallaan pysymätön persoona altisti häntä masennukseen ja monenlaisiin ahdistustiloihin. Bruce kirjoittaa omista ahdistuksistaan suorastaan hämmentävän rehellisesti, mutta samalla ne jotenkin vapauttavalla tavalla läpikäyden. Kaiken tuskan takaa pilkistää aina toivo, kun sen aika tulee. Yllättävää on muun muassa se, että Bruce on vielä viime vuosien aikana kärsinyt pitkään ja voimakkaasti erilaisista masennustiloista. Kirjan kautta tulee ilmi, että tohtoreilla on käyty, perhettä on usein laiminlyöty masennuskausien ja levottomuuksien takia, mutta ruotuunkin on myös aina palattu.

Kirjan puolessa välissä hiipii mukaan perhe-elämä. Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan rakkaustarinaa kuvataan myös pieteetillä. Riidat ja lemmenlomat kerrotaan avoimesti. Patti ja Brucen kolme lasta: Evan, Jessica ja Sam juurruttivat levottoman sankarimme melkein lopullisesti normaaliin elämään. Springsteen kirjoittaa suurella kunnioituksella perheestään ja tuo Pattin suuren merkityksen esiin monessa käänteessä, jossain kohtaa hän toteaakin, ehkä hän on saanut Pattilta tukea ja ymmärrystä paljon enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Perhe-elämän kuvaus kulkee tasa-arvoisena ja luonnollisena musiikillisen kertomuksen kanssa. Se tekee tarinasta kokonaisen ja ehjän, kuin kaunokirjallisen lukukokemuksen.

Bruce kirjoittaa rehellisen kauniisti kaikista muistakin läheisistään, etenkin jo edesmenneen saksofonistin Clarence Clemonsin ja Brucen suhde tulee kirjassa usein esille. Clarence kuvataan luonnonvoimaiseksi, hyvin autenttiseksi hahmoksi, joka eli elämänsä täysillä seuraamuksista välittämättä ja näin oli aika usein elämänsä aikana monenlaisissa vaikeuksissa, naiset, raha-asiat ja terveys. Brucen ja Clarencen veljellisen suhteen sielukas kuvaus antaa todellisen ymmärryksen, mikä oli ja on edelleen The E Street Bandin suurin missio, sen yhden tai usean selittämättömän tunteen esille tuominen, ilon, vapautumisen, rakkauden ja välittämisen.

I miss my friend. But i still have the story that he gave me, that he whispered in my ear, that we told together, that one we whispered into your ear, and that is going to carry on.

Kirjana Born to Run on moniulotteinen, syvällinen ja kieleltään välillä liiankin rikas tällaiselle keskinkertaiselle englanninkielen taitajalle. Kieli mukailee paikka paikoin Springsteen laulujensa runollisia sävyjä, välillä se kertoo laajasti ja kokemusperäisesti amerikkalaisen unelman ja yhteiskunnan eri vaiheista, usein se palaa pieneen ihmiseen ja arjessa pärjäämiseen. Kirja luo kuvan syvää luotaavasta ja rehellisestä miehestä, jonka henkinen elämä on ollut yllättävän vuoristoratamaista, mutta joka hyvien asioiden ja omien hyvien aikeiden kautta on päässyt aina jaloilleen ja luonut meidän kuultavasti relevanttia rock-musiikkia jo yli neljän vuosikymmenen ajan. Jossain määrin tämä artistin levottomuus ja rikkinäisyys on kai ollut syy ja seuraus miksi Springsteenin laulut ovat aina koskettaneet, ainakin minua.

Palataan vielä tämän hienon rock'n' roll tarinan alkulähteille, jolloin kaikki oli mahdollista ja arkitodellisuuteen oli vielä matkaa:

Minä ja Albert!

Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.

Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.

Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?



70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.

Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.

Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.

Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.

Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.

Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää: