Näytetään tekstit, joissa on tunniste olympiastadion. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste olympiastadion. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. heinäkuuta 2024

Bruce Springsteen. Olympiastadion. Helsinki. 12.7. 2024.

Bruce Springsteenin edellisestä Suomen keikasta onkin jo vierähtänyt peräti 11 vuotta. Tuolloin Springsteen heitti kaksi keikkaa Turun HK Areenalla. Näistä olin ensimmäisessä paikalla ja tässä tunnelmia tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.

Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.

Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:


Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen. 

Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).

Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.

Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?

Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten. 

Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County. 

Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi The E Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.


Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?

Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.

Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.

Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.

Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.

Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:

- Steve, do you wanna go home?

- I do Not wanna go home!

Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.

I'll see you in my dreamsWhen all our summers have come to an endI'll see you in my dreamsWe'll meet and live and laugh againI'll see you in my dreamsYeah, up around the river bendFor death is not the endAnd I'll see you in my dreams





torstai 11. lokakuuta 2012

Aina tulee uusi rollaribiisi!

Missä olit silloin kun uusi rollaribiisi ilmestyi? On kysymys johon mielessäni palaan yhä uudestaan. Vuonna 1989 äänitin ihka uuden rollariveisun Mixed Emotions rockradiosta sormi hikisenä rec-nappulalla. Kaksi vuotta myöhemmin kuulin tuoreen Highwire tsipaleen armeijan metsäleirillä puolijoukkueteltan pienestä matkaradiosta. Vuonna 1994 kuulin koskettavan Out of Tears balladin kesken interreil-matkan retkeilymajassa Oslossa pienestä korvalappuradiostani(joka varastettiin vähän tämän jälkeen).

2000-luvun koittaessa luulin viimeisen ajan koittaneen Stounsille, kun kuulin ensimmäistä kertaa Forty Licks(02) kokoelman lohduttoman Keithin laulaman lopetusbiisin: Losing my Touch. Ajattelin, että tämä on nyt tässä ja lähdin Espanjaan pyhiinvaellusreissulle. Palasin takaisin syksyllä ja Rollarit muutaman vuoden päästä.

Bigger Bangin(05) neljä uunituotetta veisua kuulin pienestä työläppäristäni kesken työpäivän. Vaikutus oli voimakas, miten pojat voivat edelleen jaksaa? Kaksi vuotta tästä ja näin Rollarit Olympiastadionilla. Eikö se ollutkin jäähyväiskiertue? Keith kaatuili lavalla, laulu ja kitaransoitto eivät sujuneet yhtäaikaa. Herroilla oli nyt syy vetäytyä eläkkeelle, nyt fysiikka tuli vastaan, Charliekin oli pian 70v.

Viimeisien vuosien aikana on tupsahdellut ilmoille maukkaita "hybridi-biisejä", vanhoista demoista loppuunasti viimeisteltyjä tsipaleita, levyjen Exile on Main Street(72) ja Some Girls(78) bonuslevyiltä. Plundered by Soul, No Spare Sparts...ei hemmetti, nämä hybridit kuulostavat varsin vaikuttavilta rollaribiiseiltä ja Jaggerin äänikin melkein vertyy entisestään. Mikä on?

Asia on nyt niin, että tänään ilmeistyi aivan uusi rollaribiisi nimeltään: Doom and Gloom. Elokuussa Pariiisissa äänitetty kappale, jota seuraa marraskuussa ties kuinka mones kokoelmalevy: Grrr!(12). Tuolta levyltä löytyy myös toinen uusi kappale: One Last Shot. Yhtälailla marraskuulle on melkein jo varmistettu puolenkymmentä keikkaakin. Eihän tämän näin pitänyt mennä, onko bändissä kukaan alle 70v?

Ensi vuoden suhteen toivon ja pelkään uutta kiertuetta sekä uutta studioalbumia. Ettäkö vielä joskus Suomeenkin vielä tulisivat? Sitä en tahdo uskoa vai voisiko sellainen olla mahdollista? Mutta jos tarkastelen tätä uunituoretta "soivaa kiveä", onko mikään oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan? En menisi sanomaan.


tiistai 24. heinäkuuta 2012

Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Bruce Springsteen - Wrecking Ball

Kirjoittamisesta voi tulla huomaamattomasti suorittamista, saman sinänsä pätevän kaavan toistamista ilman riskinottoa. Alkuun lyhyt historiikki artistin aikaisemmasta tuotannosta, uuden albumin näennäisen pätevä mutta yllätyksetön käsittely: aloitusbiisi toimii, mainettaan parempi, jotain tasapaksua tässä on, ajan kanssa muuttuu paremmaksi ym.

Bruce Springsteen, ehkä vahvin musiikillinen herättäjäni. Jo vuonna 1984 Born in the U.S.A:n alkutahdit saivat tämän kähinän pauloihin. Fanin sisääntulo oli se tyypillinen, just megamenestyksen aikoihin, mutta en kanna siitä huonoa omaatuntoa, olen tyytyväinen että juuri tämän megasuosion kautta tutustuin muihin Brucen mainioihin albumeihin. Muistan kuinka vuonna 1987 Rockradion toimittaja spiikkasi uuden Springsteen – kappaleen Brilliant Disguise sisään sanoilla: ”Pappa-Springsteen on taas aktivoitunut”. Bruce oli tuolloin 38v, tänä vuonna hän täyttää 63v. Kuka oli pappa ja milloin?



Mietin tässä kulmaa, että kuinka kohtaisin uuden Bruce – albumin Wrecking Ball(12), kuinka löytäisin tuoreen ja koskemattoman näkökulman, kuin olisin kuulemassa herraa ensimmäistä kertaa. Eihän sellainen voi olla mahdollista, vertailukohtia aikaisempaan tuotantoon löytyy liiaksikin, ainakin jos kuuntelen järkeäni. Mutta jos luotan tunteeseeni, vaimennan kaiken järkeilyn ja kritiikin joka tekee tästäkin kirjoituksesta vain yhden pikkunäppärän levyarvostelun. Mielestäni Bruce ansaitsee kaiken huomioni, täyden heittäytymisen, ”murskapallo” saa lyödä koko voimallaan, hajottaa turhan ulkokuoreni, kriittisen suojani.



Stepping to a Irish Zone, kuka luuli Brucen olevan jenkki, kaikki karismaattiset amerikkalaiset ovat vähintäänkin vereltään irkkuja. Kaulajänteet kiristyvät, karheat sanat vapautuvat, musiikki on kudottu taidokkaasti palvelemaan näitä sanoja. Tuotannossa on jotain uutta, ilmaa ja luuppeja, mietteliäitä suvantoja, kiireettömästi rakennettua taidetta tämän suuren murheen ympärille. Murhe on talouslama: Baby i’ve been down, but never this down.
Väkevällä soturillamme on sanomaa, tarkoitusta ja armon sylkeä. Kaikki kuusikymmentäkolme ikävuotta kokee merkityksen tässä ja nyt, uskottavasti puettu ja stailattu spanieli-Brucemme on meidän kaikkien asialle, niin vasemmalla kuin ikinä voi. Paatosta naamariin siis, mutta harvoin se maistuu näin hyvältä: Let me see what you got, bring on your wrecking ball!

Irkkupillit tanssahtelevat taustalle, hyvin tutun kuuloiset kansansävelmät saavat ylimääräisen tenhon, nämä ovat oikeita Pappa-Springsteen – originaaleja, sydän on tässä kaikessa mukana, se lyö häpeilemättömästi ja kornisti. Levyn sisäpussista löytyy vauhdikas ja sydämeenkäyvä muistopuhe Clarence Clemonsille, joka saa minut vielä suuremman heittäytymisen valtaan, joko pian on ensi kesä ja 31.7 jolloin kaikki tämä väkevä kerma vatkautuu orgastiseksi vaahdoksi jäykän finski-kansamme silmien edessä. Pidelkää korvianne tai avatkaa ne: Baby you’’ve got it, c’mon and give it to me!

Mutta kuitenkin vain musiikkia, yhdenlainen ajankuva, artistin myöhäistuotannon merkkipaalu, kitaran ja muun räimeen suuri ulvahdus. Kaikki on aina ja ikuisesti sitä yhtä biisiä, sitä yhtä kulkevaa energiaa, sen hetken rollingstonesia, intohimoista keinuntaa hieman eri sävellajista tai eri sanoin kerrottuna. Musiikin pitää viedä mukanaan, sen pitää vaientaa järjen ääni, murskata kaikenlainen kritiikki, ja kun musiikki on tarpeeksi hyvää, ei edes tarvita tätä helvetin wrecking ballia, jäykkyys ympäriltämme vain sulaa pois ja olemme yhtä tämän hurmoksen kanssa.

Kiitos sinulle Bruce, että julkaiset edelleen uutta musiikkia ja saat yhden kuulijasi hieman tolkuttomaan tilaan. Ehkä ruudinkäryn hälvettyä voin oikeasti vasta tarkastella millaiseen kyytiin sitä tuli oikein lähdettyä mukaan, nyt kuuntelen häpeämättömän liikuttuneena kuinka olemme menossa sittenkin oikeaan suuntaan, kuinka uskottusi Clarencen viimeiset ja vimmaiset torventörähdykset vievät meitä kohti suurempaa toivoa: Big wheels roll through eyes, where sunlight streams, oh meet me in a land of hope and dreams!

lauantai 21. elokuuta 2010

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!