Värillä on väliä - tunnelmia muovin jättömaalta

Tuo ihanainen Svart Records on viime vuosina sekä tarjonnut uskomattomia levyherkkuja, että tehnyt suurta lovea meidän uskollisten vinyylinhiplaajien lompakkoon. Vanhoja suomalaisia rokin klassikoita on julkaistu taajaan vinyyliformaatissa, usein avattavilla kansilla ja joskus jopa kera bonuskappalein. Yksi erikoisuus Svartin julkaisuissa ovat värilliset vinyylit, varsinaisen lätyn rinnalla on ilmestynyt myös värillinen versio. Painomäärät näissä värivinyyleissä ovat pyörineet 200-400 pyöryläisessä. Alkuun naurahdin tällaiselle vaihtoehdolle ja sujautin levylaukkuuni aina mustan pvc-kiekon.

Leevi and The Leavingsin kataloogin tullessa julkaisun kohteeksi, huomasin himoitsevani nimenomaan vihreää Häntä Koipien välissä(88) levyn uusintaprässiä. Svartin väriversiot ovat vain euron kalliimpia kuin normaalit. Näin ollen sijoitus ei tunnu lainkaan pahalta. Laittaessani vihreän kiekon soittimeen huomasin myös ajattelevani, että soiko väriversio jotenkin huonommin? Savon Sanomissa pari vuotta sitten sanottiin näin: "Tutkimuksissa on havaittu, että värillisissä vinyyleissä ei ole yhtä hyvä äänenlaatu kuin perinteisissä mustissa. Se liittyy vinyyliseokseen. Alkuperäisen mustan vinyylin seoksesta syntyy vähiten taustakohinaa, ja neula liukuu sen päällä kaikkein puhtaimmin. Erot ovat hienovaraisia, eikä niitä välttämättä havaitse." (Savon Sanomat 3.8.2015)

Oli eroja tai ei, niin levyhyllystäni löytyy useita muitakin värillisiä levyjä. Ensimmäinen omistamani värillinen levy oli Grateful Deadin valkoinen Mars Hotel(74). Nyt levyä kuunnellessa on todella vaikea erottaa laadullisia heikkouksia suuntaan jos toisenkaan. Svart recordsin vinyylien soundia pidän kelvollisena, se on jopa osin parempi kuin 70-luvun useat aika tunkkaiselta kuulostavat Love Recordsin alkuperäisversiot. Esimerkiksi Dave Lindholmin Musiikkia(74) kuulostaa paremmalta Svartin prässinä kuin originaalina Loven versiona. Kaiken lisäksi kyseessä on kiva luumunvärinen vinsky. Niin, laatukeskustelua on turha tästä jatkaa, yleensäkin vinyylin soundin perustelu on pitkälti tunnepohjainen, sen myönnän itsekin.

Vinyylilevyjen myyntikäyrä on ollut viime vuoden nousussa. Sen huomaa siitä, että levykaupoissa nuohoaa myös aika paljon itseäni nuorempia ja ketterämpiä levynkerääjiä, jotka napsivat herkut edestäni. Perjantai-iltapäivänä levykauppa AX:ssa on usein kunnon pöhinä päällä, elintasonsa vakiinnuttaneet setämiehet lataavat uskomattomia määrät muovia levykasseihinsa. Uusintaprässit värillisine vinyyleineen vain kasvattavat tätä aikuisen miehen levykiimaa.

Myös ulkomaan eläviltä tulee paljon värillistä lättystä, esimerkiksi viime viikolla postiluukusta kolahtanut Bruce Springsteen kokoelma Chapter & Verse(16) on kivasti petsatun puun värinen. Myös Todd Rundgrenin uusin White Knight(17) levy on pinnaltaan täynnä mustan ja valkoisen laikkua. Oli väriä tai ei, niin tärkeintä on että sieltä pvc-raitojen välistä purkautuu ilmoille hyvää musiikkia. Onhan näin? Onhan Tauno? Ainakin tämä Todd Rundgrenin uutukainen on varsin vahvaa viihdesoulia:

Ei pelkkää sinisilmäsoulia - Daryl Hall: Sacred Songs

Hall & Oates lienee yksi ensimmäisiä ns. valkoisen soulin  suuria ja varteenotettavia artisteja vaikkakin duon toinen osapuoli John Oates ei taida ihan valkoinen ollakaan. Sen sijaan näkyvämpi osanen tässä duossa, eli Daryl Hall on sinisilmäinen blondi päästä varpaisiin.

Vuosien varrella olen hiljalleen ostellut duon lättyjä, voinen puhua jo aika mittavastakin kokoelmasta. Valitettavasti duon levyt ovat joutuneet ns. komerolevyjeni joukkoon, koska laatukriteerit eivät ole ihan täyttyneet. Omistavani levyt ovat ihan hyviä 70- ja 80-luvun albumeja, mutta valitettavan vähän olen niitä kuunnellut. Niin, sanokaa edes yksi Hall & Oates hitti? Sara Smile. Öö, luin sen äsken Wikipediasta, mutten sitä ole koskaan kuullut. Nojjoo, kuunnellaas nyt.

https://www.youtube.com/watch?v=960B0AHXzl8

Kuten tuosta videopätkästä voi nähdä ja kuulla, niin päävokalisti Daryl Hallin suusta valuu puhdasta soulhunajaa, kyllä tuolla äänellä kelpaa lauleskella. Yksi syy tähän duon musiikin tyhjänpäiväisyyteen voipi olla tämä liian makeaksi paketoitu musiikillinen ilmaisu, soljuu ja hivelee muttei jätä paljon muistikuvia. Ei silti, sitä enemmän kuuntelemaani osaa duon musassa olen ihan diggaillutkin, kuten omistamiani levyjäni: Beauty on a Back Street(77), Along the Red Ledge(78).

Joskus voi musiikillinen yllätys väijyä kirpparin oven takana. Näin kävi Daryl Hallin soolotuotannon suhteen. Omistin kyllä Hallin menestyslevyn: Three Heart in the Happy Ending Machine(86) jonka hittisiivu Dreamtime teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen sijaan en tiennyt Hallin tehneen jo vuonna 1980 soolon nimeltään Sacred Songs(80). Löysin levyn sattumoisin viidelläkymmenellä sentillä Turun Manhattanin kirppikseltä. Satunnainen levyn kuuntelu paljasti käsillä olevan varsin poikkeuksellisen levyn, jos sitä vertaa Hallin soulahtavaan ja hittihakuiseen muuhun tuotantoon.

Sacred Songs(80) albumi on tehty yhdessä King Crimsonin kitaristin Robert Frippin kanssa jo vuonna 1977, samoihin aikoihin jolloin Fripp oli mukana David Bowien ns. berliinitrilogian kakkosalbumilla: Heroes(77). Sacred Songsilla onkin paljon yhtäläisyyksiä Bowien tuohon kauteen ja se on Hallin selkeästi kokeellisin ja rohkein albumi. Esimerkiksi kappale NYCNY on hyvin poikkeuksellista Hall-tuotantoa, eräänlaista progepoppia luonnollisesti King Crimson - vaikuttein.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime kuukausin ajan ja varovaisesti(ellen jopa innokkaasti) väittäisin levyn olevan yhden näitä rokin ns. kadotetuista helmistä. Hallin laulun hienouden(ja suuruuden) kuulee tässä varsin hyvin. Soulääni taipuu vaikka minkälaisiin roketteihin ja myös oudoimpiin hidasteluihin. Levy jätettiin julkaisematta 1977 koska sen pelättiin vaikuttavan epäsuotuisasti Hall & Oates duon menestykseen. Tästäpä spotikkalinkistä kuuntelet koko albumin näppärästi:

https://open.spotify.com/album/2mwf6VYgVtpMWmviACI5tB