Miksi kolme kertaa "back"? Noh, näitä heilurimaisia comebackeja riittää, joka vuosi ja vuosikymmen jokin rokkikukkonen ponnistaa syvästä matalasta ja tekee vielä yhden sirkustempun. Niin Brucekin, tuo surullinen rodeotähti, kuivahtanut Cowboy ilmastonmuutoksen vastaisessa mainoksessa. Ikää pitää olla mielellään 70 tai yli, jotta jotain tapahtuu ja jotta maailma uskoo. Muutos on tulossa, tämä on kirje sinulle eksynyt kansalainen tai kosmopoliitti. On se kirje. Väsynyt sellainen.
Olen vähän ilkeä idoliani kohtaan. Ei saa pilkata jos on vanha. Itsekin olen, kiivaasti vanhenemassa. Mutta en voi sille mitään, että viimevuotinen, ensivaikutelmaltaan oikein mukava soolotyö: Western Stars (19) haukotuttaa, puhumattakaan tästä uudesta E Street Bandin kanssa tehdystä veisusta. En yksinkertaisesti halua kuulla väsynyttä Brucea, haluan takaisin sen intohimoisen, tunnevoimaltaan ylivertaisen preeriasuden. Mutta täytyykö vanhan suden vielä osata ulvaista niskakarvoja värisyttävällä tavalla. Eikai, jos eläkeikäkin on ylitetty. Miksi vaatia sitä nuoruuden epätoivoa ja vimmaa, tai edes aikuisuuden räjähtävää vimmaa.
Jos sitä vimmaa ei enää olekaan. Vanhat rokkarit ovat vaan jatkoajalla ammattiaan harjoittamassa. Miksi edes vaatia jotain elämää suurempaa? Entäs Dylan, Cohen, Bowie, kaikki nämä massiiviset joutsenlaulut. Eikö niissä ole muka vimmaa? Kyllä vanhassakin on voimaa ja järisyttävän suurta karismaa.
Mutta Bruce ei ole löytänyt itsestään sitä viimeisen suoran vaikuttavaa voimaa, joka tulee antamisen, ei yrittämisen kautta. Hän pyristelee ja yrittää olla edelleen suuria massoja liikuttava maskuliininen rockvoima. Kuulen vastalauseen: - Mutta hän on se. Hän saa olla se vavahteleva pappa lavalla, joka saa aallon vielä liikkeelle. Niin. Toivottavasti hän ei yritä sitä seuraavalla kiertueella, pelkään että se ei enää toimi. Onhan Brucella toki soolotyönsä ja kiertueensa, jossa hän pärjää vallan mainiosti omillaan.
Hämmästelen itsekin Bruce-kritiikkiäni, sillä tämä papparainen on suurimpia esikuviani ja useat hänen levyt ja biisit ovat elämäni soundtrackin kärkisijoilla. Mutta miksi nyt ei Boss maistu? Kyse on aidosta pettymyksestä, sillä tämän lokakuussa ilmestyvän albumin Letter To You (20) nimikappale ei väräytä mitään minussa. Ei sitten mitään. Maistuu ylijäämäkappaleelta, kuin sähköistetty versio jostain Western Starsin biisistä. Ennen kaikkea E Street Band soittaa todella valjusti, MISSÄ ON INTOHIMO? Huudan ja päädyn soittamaan Spotikasta Riverin ylijäämäbiisejä.
Mutta kun katson ensi kertaa tämän videon, niin yllättäen liikutun. Kaikki nuo ikääntyneet sankarini, miten rehellisiä he ovatkaan omissa elämän juomuissaan. En voi, enkä halua vihata heitä...koska he ovat vuosikymmenien ajan kohentaneet omaa elämänlaatua tähtitieteellisellä tavalla(jos pikkaisen liioitellaan). Ja onhan tuo biisi...
Ehkä tuleva levy onkin erityinen? Toivon. Ainakin biisilistasta löytyy parikin herran alkuaikojen levyttämätöntä kappaletta, kuten If I Was The Priest ja Song For Orphans. Lokakuuhun on vielä matkaa ja saanhan muuttaa mieleni.
Edellinen vierailuni HK Areenalla(silloinen Elysee) tapahtui 2000-luvun puolessa välissä Eppu Normaalin konsertissa. Aika vähän oli jäänyt muistilohkoon tuosta vierailusta, ainakin tämän iltainen katsomopaikka piippuhyllyn liki korkeimmalla kohdalla loi omanlaiset haasteet, lievähkö korkeanpaikan kammoa pukkasi konsertin alkupuolella päälle.
Itse maestro Springsteen aloitti teutaroinnissa n.klo.19.15 viimeisimmän Wrecking Ball(12) albumin taistelulaululla We Take Care Of Our Own. Heti täytyi nostaa käsi lippaan ja myöntää, että koneisto E Street Band oli aika varmassa keikkakunnossa, tämä eka siivu ja sitä seuranneet Two Hearts, No Surrender ja Wrecking Ball eivät jättäneet selittelyn varaan, nyt vedettiin täysillä ja stadionotteella.
Vuoden kiertäminen Wrecking Ball kiertueen tiimoilta oli saanut nykyisen E Street bandin huikeaan ja varmaotteiseeseen iskuun. Painotin siksi sanaa "nykyinen", koska mielestäni kokoonpanoa ei voi enää kutsua alkuperäiseksi ja eri tavalla svengaavaksi E Street bandiksi, kosketinsoittaja Danny Fredericin ja saksofonisti Clarence Clemonsin puuttuessa bändistä. Varsinkin Clemonsin läsnäoloa jää kaipaamaan, se Big man the band ei ole enää taustalla tukemassa Brucea, veljenpoika Jake Clemons taidollisesti paikkaa kyllä setänsä pestin, mutta sielu jää puuttumaan.
Todellakin stadionsoundi oli ehkä pieni yllätys, sillä tämä linjasta poikkeava sisäkeikka olisi antanut mahdollisuuden paljon pienimuotoisempaan ja intensiivisempään otteeseen. Keikan alkupuoli varmaa rokkaausta hikipisaroita säästämättä. Noin kahdeksannen kappaleen kohdalla alkoi ns. brucemessu: - Can you feel the spirit? huudahduksineen. Nyt otettiin kiinni jostain suuremmasta energiasta, tämän Bruce kyllä osaa, saarnamiehen pesti olisi edelleen hyvä vaihtoehto jos rokkiura joskus loppuu.
Keikan puolivälin tienoilla Bruce kiitteli Turkulaisia fanejaan jostain(?) ja soitti sen jälkeen huuliharpun säestyksellä upean version vähän harvinaisemmasta bruce-biisistä This Hard Land. Biisin loputtua mietin, että voisiko "se" tulla seuraavaksi, kun kerta harppukin oli kaivettu esiin?
Kyllä se vaan tuli, The River, Brucen uljain, syvällisin, todenmakuisin, kertakaikkiaan iso klassikkobiisi surusta, toivosta, nuoruuden unelmien menetyksestä, työttömyydestä, alati kiusaavista muistoista ja aah! Kaikkea tätä koristi Brucen lohduton kulkukoiran ulina biisin lopussa, kuoren alta annettiin koko kollektiivinen pienen ihmisen lohduttomuus, ei ole turhaan Bruus työväenluokan asialla, tässä biisissä on kaikki oleellinen! Myös kappale jota on odottanut neljän edellisen Bruce-keikan ajan.
Keikka ei tietenkään loppunut Riveriin, ei edes laadultaan, sillä tämän jälkeen Bruce alkoi keräilemään biisikylttejä yleisönjoukosta ja väänsi hilpeämmän vaihteen päälle. From Small Things(Big Things One Day Come) ja Pink Cadillac olivat oivaa ränttätänttärockin juhlaa jossa E Street Band näytti jälleen taitonsa. Erittäin mieluinen yllätys oli Tunnel of Loven(87) vahva biisi Brilliant Disquise, sillä tämän levyn biisejä ei Pomo juurikaan keikoilla esitä. Myös yllättävän hyvä oli She's The One, kuin pidättelemättömän energian siivittämä. Tästä pari veisua eteenpäin, niin oltiin lopun "hittiputkessa". Henkilökohtaisesti melkein inhoan Waiting on a Sunny Day lallatusta, joka täytyy melkein joka konsertissa vetää ja sitten vielä noukkia yleisön joukosta(laskelmoidusti) pikkupoika duetoimaan sitä Pomon kanssa. En tykkää.
Keikka oli Bruce-mittakaavassa yllättävän lyhyt, vain noin 2h 52min. Encoreita oli vain yksi setillinen. Encoret alkoi yllättäen Workin' on a Dreamin(09) ns. pikkubiisillä Queen of the Supermarket ja akustisena versiona. Hieno veto ja mielestäni myös tuon levyn parhaimmistoa(tiedän, että moni on eri mieltä asiasta). Tämän jälkeen tuli vielä Thunder Road, Born To Run, Dancing in The Dark ja vihoviimeisenä Tenth Avenue Freeze-Out.
Sinänsä ihan hyvä, ettei aina vedetä reipasta kolmea tai jopa neljää tuntia(kts. viime kesän keikka). Väittäisin, että keskivertokuulijan keskittymiskyky riittää noin kahden tunnin keikkaan, kolme ja neljä tuntia on aivan liikaa, paitsi jos kyseessä on jotain poikkeuksellista. Tuli myöskin rikottua lupaus, etten mene enää koskaan Bruce-keikalle viime kesän nelituntisen vedon jälkeen. Mutta ei enää tämän jälkeen, koska Riverkin on nyt kuultu.
John Steinbeckin kirjassa Hyvien ihmisten juhla on kohtaus jossa päähenkilöt yltyvät sellaiseen juhlimiseen, että he saavat miltei yliluonnollisia voimia, kasvavat itseään suuremmiksi, hyppäävät melkein kallionkielekkeeltä alas. Jotain samaa oli tämän iltaisessa Brucen keikassa, jossa illan päähenkilö mainioine taustabändeineen loi sellaisen tunnevallin että oksat pois. Kyseessä oli keikka jota voin hyvällä omallatunnolla kutsua kaikkien aikojen parhaimmiksi Bruce-keikaksi…jonka minä olen nähnyt Suomessa. Vuoden 2003 ensimmäinen Suomen keikka oli vähän jäykähköä lihasvoiman esittelyä, joka tarjosi ennen kaikkea Brucen hämmennyksen tuolloin melko vaisun suomalaisyleisön edessä. 2008 Olympiastadionilla oltiin lähempänä hurmioita, keikka oli latautuneempi ja vapautuneempi, paitsi pomon ääni ei ollut tuolloin parhaassa iskussa. 2009 Tampereen Ratinassa Bruce esitti jo isännän ja saarnamiehen otteita, ilmassa oli tuolloin suuren herätysjuhlan tuntua. Keikka olikin Brucen paras Suomen kamaralla, ennen tätä iltaa.
Tämäniltainen keikka alkoi yllättäen etuajassa Brucen akustisella osuudella. Bruce soitti mies ja kitara-otteella 5 hyvällä maulla valittua biisiä, joista kaksi löytyi Brucen ekalta levyltä Greetings From Ashbury Park NJ(73). Bruce vaikutti rennolta ja hyväntuuliselta. Kontakti yleisöön oli peloton ja itsevarma, herra oli selvästi päättänyt antaa tänään vähän enemmän meille, näin Euroopan kiertueen päätöskeikalla. Akustisen setin jälkeen seurasi puolentoista tunnin tauko, ennen kuin E Street Band koko komeudessaan tuli lavalle.
Fogerty-laina Rockin’ all over the world oli erinomainen valinta aloituskappaleeksi ja toi leveän hymyn huulille. Alkutahdeista näki, että tänään mennään eikä meinata. E Street band oli kasvanut soittajamäärältään sitten viime näkemän. Torvisektio oli nelihenkinen(oliks ennen pelkkä Clarence?), jota tosin dominoi edesmenneen saksofonisti Clarencew Clemonsin veljenpoika Jake Clemons. Taustalaulujia, rumpaleita ja muita kilkuttajia löytyi lavalta aika määrä, veikkaisin että bändin koko lähenteli 20 henkilöä(korjatkaa jos olen väärässä?)
Kakkosbiisinä oli takuuvarma Born to run(75) levyn vauhtipala Night, sen jälkeen löylyä lisäsivät biisit Out in the street ja harvinaisempi valinta: Loose ends. Varsinainen hurmos alkoi kuudennen(?) biisin Prove it all night tienoilla, joka alkoi itse pomon pitkällä ja taidokkaalla kitarasoololla. Kitara sinänsä näytti vanhalta ja kärsineeltä lankunpalalta, mutta melkoiset saundit siitä lähtivät. Illan parhaasta kitarasoolosta vastasi kuitenkin Nils Lofgren, joka taikoi kepistään vimmaista sähkövirtaa ja pyöri paikallaan kuin väkkärä. Yhtälailla Little Stevenin kitarointi oli maininnan arvoista. Tuntui siltä, että lavalla käytiin yleisön kannalta antoisaa kilpailua muusikoiden kesken, jokainen antoi itsestään parasta osaamistaan. Erittäin mukava oli myös todeta rumpali Max Weinbergin edelleen kovaksi luuksi, pauke oli intohimoista ja nopeaakin. Ehkä basisti Gary Tallentin ja pianisti Roy Bittanin suoritukset eivät tarjonneet mitään virtuositeettiä, mutta tukivat hyvin kokonaisuutta.
Keikka oli täynnä huippukohtia, merkillisiä ja merkittäviä musiikillisia yksityiskohtia, on valitettavaa, että pienen ihmisen mieli pystyy niistä tallentamaan(muistamaan) vain rajallisen määrän. Tärkeintä kaikista oli Brucen vapautunut olemus, on hämmästyttävää kuinka yksi mies voi sytyttää stadionin verran ihmisiä tuleen, puhumattakaan omasta bändistään. Tuollainen tunteellinen, umpipaatoksellinen, ja mikä tärkeintä, rehellinen ilmaisuvoima ei voi muuta kuin viedä mukanaan. Voin kuvitella, että herra Springsteen on esittänyt jotain vastaavan hurmioitunutta showta ns. uransa parhaimpina päivinään 70 – ja 80-luvun hämärissä. Vai ovatko Brucen ja E Street bandin parhaat päivät juuri nyt käsillä? On totta, että ilman Brucen merkittävää uraa ei yleisön ja artistin välillä olisi yhtä hedelmällistä lähtökohtaa. Yleisö syö Brucen kädestä, vaikkei hän tekisikään mitään, mutta Pomo - totta Mooses - tekee kaikkensa jotta yleisö nauttisi olostaan, bailaisi ilman huolia pikkutunneille asti, unohtaisi edes hetkeksi arjen murheensa, pääsisi irti arkiroolistaan ja uskaltaisi vaan heittäytyä. Brucelle tällaisen unohtumattoman hetken saavuttaminen on tärkeää, eikö se ole myös meillekin? Jos tunnustelee kipeytyneitä jäseniään, selkää, rokkikeikan intensiteetistä uupunutta kehoaan, niin olemmehan mekin oman osamme antaneet tänä merkityksellisenä heinäkuun viimeisen päivän iltana, jolloin pastori Springsteen tarjosi meille parastaan.
Palataan vielä keikan yksityiskohtiin, Bruce on aina kiertueillaan soittanut reilusti uusimman levyn materiaalia, niin nytkin. Uudelta Wrecking Ballilta(12) kuultiin peräti 7 kappaletta, joista parhaiten toimivat(yllättäen) Jack of all trades ja We are alive. Levyn ”hitti” We take care of our own on myös takuuvarmaa bruce-klassikkoainesta, viimeistään tämä keikka sen todisti. Piristävää oli kuulla eka levyn harvinainen pikkubiisi Does this bus stop at 82nd street? Varsinaisen setin huippukohdat ovat hyvin spirituaaliset versiot biiseistä My city of ruins ja harvinainen Back in your arms. Jälkimmäinen biisi oli positiivinen yllätys, jonka Bruce esitti vähintäänkin nahka auki rullattuna, niin sanotusti vereslihalla.
Encore oli vaatimattomasti kymmenen biisin mittainen. Tässä kohtaa koko bändi oli jo sellaisessa lyönnissä, että ihan vakavalla naamalla voisin puhua tämän hetken parhaasta rokkibändistä. Yhteissoitto oli yhtä juhlaa, kaikki toimi erinomaisesti, Brucen hullu hurmos oli tarttunut kaikkiin bändin jäseniin, puhumattakaan yleisöstä. Jos Brucella rockura joskus loppuu, niin herätysjuhlissa olisi varmasti kysyntää. Toisaalta voi kysyä, onko mitää järkeä vetää yli neljän tunnin rokkikeikkoja? Tiukalla puolitoistatuntisellakin saisi Bruce ja kumppanit tuhoisaa jälkeä aikaan. Mutta neljä tuntia ja risat? Ei voi ymmärtää. Näin pitkä show vaatii artistiltaan jonkinmoisen positiivisen mielenhäiriön, alttiuden liki maanisuuteen menevään heittäytymiskykyyn, kukaan ei oikeasti vaadi Brucelta neljää tuntia rockenrollia. Vai vaaditko sinä?
Encoren ilmeisimmät tsipaleet Born to run ja Born in the U.S.A. toimivat todella hyvin, varsinkin jälkimmäisessä bornarissa oli aivan mahtavaa hurmosta ja myös uskollisuutta alkuperäiselle levyversiolle. Kolmanneksi vika biisi oli Little Stevenin I don’t wanna go home, joka löytyy Southside Johnnyn samannimiseltä albumilta vuodelta 1976. Hykerryttävän hienoa duetointia a’la Bruce ja Stevie, kotiinpaluu ei todellakaan näyttänyt olevan herrojen toivelistan kärkipäässä. Keikka loppui asiaankuuluvasti Twist and shoutiin, jonka aikana rikottiin tuo maaginen neljän tunnin raja. Ainakin River – kiertueella uutena vuonna 1981 New Yorkissa Bruce on heittänyt 38 biisin keikan, jota pidetään Brucen pisimpänä keikkana. Tämä Helsingin keikka lienee Euroopan pisimpiä, ellei pisin.
Vaikka keikka - arviosta tuli poikkeuksellisen pitkä, niin tuntuu etten pystynyt kertomaan läheskään Bruce Springsteenin ja E Street Bandin huikean keikan kaikkia merkittäviä yksityiskohtia ja käsinkoskeltevaa, liki ylimaallista tunnelatausta. Aika monen rokkikeikan kokemuksella julistan tämän Helsingin keikan kaikkien aikojen parhaaksi keikaksi missä minä olen ollut mukana ja samalla toivon vilpittömästi, ettei Bruce tulisi enää koskaan Suomeen konsertoimaan bändeineen, sillä en usko, että pystyisi ylittämään tätä keikkaa, ei vaikka hän soittaisi sen Riverinkin.
